vieras
en muista laspuudestani mitään. olen kuulemma päiväkodissa ollut. luulen, että surkean lapsuuden eläneet (isä väkivaltainen alkoholisti ol tuolloin) jotenkin sulkee muistot pois.
vieras
Tuo ryhmäkokoasia on kyllä totta. 30-35 lasta oli aika normaali ryhmäkoko. Matematiikassa ja äidinkielessä oli jaettuja ryhmiä. Joskus luin kasvatustieteen tenttikirjasta (tää on ihan muistelua, ei enää tarkkaa) japanilaisten ajattelutavasta: siellä ajatellaan, että isossa ryhmässä on turvallista, liian pienissä ryhmissä ihminen joutuu liiaksi tarkkailun kohteeksi.Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
vieras
Te jotka näitte sen 45 min.-ohjelman, tai ootte muuten tutustuneet näiden Keltikankaiden & muiden asiantuntijoiden oppeihin - millaisia traumoja siitä päivähoidosta sitten "pitäisi" jäädä, tai mitä haittaa/vaikeuksia tuoda? Joka paikassa vain toitotetaan kotihoidon autuutta, mutta missään ei kerrota miksi... mikään "onhan se nyt itsestään selvä" ei kelpaa argumentiksi 
vieras
Mä tykkäsin päiväkodista. Sitä ennen olin kahdella perhepäivähoitajlla, joista toinen oli kiva ja toinen taas ei niinkään. Jälkimmäisellä oli vain oma tyttönsä mun lisäksi ja mua hiukan isompi tyttö kiusasi välillä. Olin tosi helpottunut, kun sain mennä päiväkotiin, jossa kerrankin oli kavereita ja puuhaa. Tykkäsin saduista, lauluista, pihasta keinuineen ja hiekkalaatikoineen. Perhepäivähoidossa ei ollut mitään näistä. Päiväkotitraumoja jäi vain lihakeitosta ja askarteluista, joissa olin aika huono
Koulussa jouduin aika nopeasti yhdistelmäluokalle, jossa yksi opettaja yritti opettaa kahta luokkaa. Parhaimmillaan luokkakoko oli yli 30. Koulu oli kuitenkin pieni, kiusaamisiin ja muihin tartuttiin tosi nopeasti ja traumoja jäi lähinnä pesäpallopeleistä, joihin pojat suhtautui tosi intohimoisesti ja mä olin parin tytön ohella se huono.
Mutta joo, traumoja tulee kaikelaisesta. Kukapa sen osaa mitata- Pitäisi vaan olla herkkänä tunnistamaan ne oman lapsen puolet ja onko joku asia hänelle liikaa.
Koulussa jouduin aika nopeasti yhdistelmäluokalle, jossa yksi opettaja yritti opettaa kahta luokkaa. Parhaimmillaan luokkakoko oli yli 30. Koulu oli kuitenkin pieni, kiusaamisiin ja muihin tartuttiin tosi nopeasti ja traumoja jäi lähinnä pesäpallopeleistä, joihin pojat suhtautui tosi intohimoisesti ja mä olin parin tytön ohella se huono.
Mutta joo, traumoja tulee kaikelaisesta. Kukapa sen osaa mitata- Pitäisi vaan olla herkkänä tunnistamaan ne oman lapsen puolet ja onko joku asia hänelle liikaa.
Empä ole noin pienenä päiväkotiin joutunut, mutta kuvia musta on muutamia yhdestä paikasta, enk todellakaan ole niissä iloinen.
Toisesta päiväkodista otin ritolat ja kävelin kotiin 2km, kun koin epäreiluksi, että viereisessä talossa asuva lapsi sai hakea pulkan, mutta muut eivät (ja sai muuten mennä ihan yksikseen sitä pulkkaa hakemaan). Siinä sitä sitten hoitajat ihan h-moilasena kun mua mentiin hakemaan, että ei se ole täällä ollut koko päivänä, ja mutsi ihan että ysiltä se on tänne tuotu.
Noo, olin veljen kanssa rapussa tyytyväisenä korjaamassa pyörää, kun tulivat katsomaan omilta kulmilta.
Mulla ei ole minkäänlaisia iloisia muistoja päiväkodista, ainoastaan se etten niissä viihtynyt.
Toisesta päiväkodista otin ritolat ja kävelin kotiin 2km, kun koin epäreiluksi, että viereisessä talossa asuva lapsi sai hakea pulkan, mutta muut eivät (ja sai muuten mennä ihan yksikseen sitä pulkkaa hakemaan). Siinä sitä sitten hoitajat ihan h-moilasena kun mua mentiin hakemaan, että ei se ole täällä ollut koko päivänä, ja mutsi ihan että
ysiltä se on tänne tuotu.Noo, olin veljen kanssa rapussa tyytyväisenä korjaamassa pyörää, kun tulivat katsomaan omilta kulmilta.
Mulla ei ole minkäänlaisia iloisia muistoja päiväkodista, ainoastaan se etten niissä viihtynyt.
Mä oon ollut vauvasta alkaen vähän siellä sun täällä, kotiasiatkin olisi voineet olla paremmin. Turvallinen aikuissuhde puuttui ja mulla oli itsetuhoajatuksia jo alle kouluikäisenä. Ihmisiin luottaminen ei oo ihan kamalan helppoa tai ihmissuhteet yleensäkään. Mutta huonomminkin voisi/olisi voinut kai olla. Täällä sitä mennä ryvetään edelleen.
vieras
No onko sinusta sinulla joku aikuisiän psyykkinen ongelma, joka johtuisi siitä, että olet ollut kodin ulkopuolella hoidossa? Ilmeisesti hoitourasi jatkui, vaikket tarhassa viihtynytkään?Alkuperäinen kirjoittaja nöppäri:Empä ole noin pienenä päiväkotiin joutunut, mutta kuvia musta on muutamia yhdestä paikasta, enk todellakaan ole niissä iloinen.
Toisesta päiväkodista otin ritolat ja kävelin kotiin 2km, kun koin epäreiluksi, että viereisessä talossa asuva lapsi sai hakea pulkan, mutta muut eivät (ja sai muuten mennä ihan yksikseen sitä pulkkaa hakemaan). Siinä sitä sitten hoitajat ihan h-moilasena kun mua mentiin hakemaan, että ei se ole täällä ollut koko päivänä, ja mutsi ihan että
Noo, olin veljen kanssa rapussa tyytyväisenä korjaamassa pyörää, kun tulivat katsomaan omilta kulmilta.
Mulla ei ole minkäänlaisia iloisia muistoja päiväkodista, ainoastaan se etten niissä viihtynyt.
vieras
Äiti lähti töihin 70-luvulla kun olin 4 kk vanha. Hoitajat vaihtuivat. Äitisuhde ei ole läheinen, on ollut vaikea luottaa parisuhteessa suhteen pysyvyyteen, on unettomuutta ja ahdistusta.
vieras
Psykologi Jari Sinkkosen mukaan suurin osa suomalaisaikuisista on turvattomasti kiintyneitä. Luku on suurempi kuin etelä-Euroopassa.
Tutkimuksissa on huomattu, että varhaisten ihmissuhteiden laatu vaikuttaa pitkälle aikuisuuteen.
Kaisa Männikön tutkimus varhaisista kiintymyssuhteista pohjautuu John Bowlbyn kiintymysuhdeteoriaan.
On havaittu, että varhaislapsuuden kokemuksista syntyy erilaisia kiintymyssuhdetyylejä, joiden avulla lapsi pyrkii ylläpitämään ja varmistamaan kiinnittymishenkilön saatavillaolon tai säätelemään kiintymyksen puutteellisuutta.
Lapsuuden kokemukset heijastuvat myös aikuisuuden ihmissuhteisiin.
Kiintymissuhdemallit jakaantuvat kahteen pääryhmään: turvallisesti ja turvattomasti kiintyneisiin.
Turvallisesti kiintyneiden lasten suhde vanhempiin on ollut läheinen ja avoin ja he muodostavat aikuisinakin tasapainoisia ja tyydyttäviä ihmissuhteita.
Turvattomasti kiintyneet lapset pyrkivät sen sijaan välttelemään tarvitsevuutta, sillä he ovat oppineet, että äidin läsnäolo ei ole aina varmaa.
Takertuvasti kiintynyt on seurallinen ja pystyy ilmaisemaan tilanteensa. Hän kuitenkin pelkää hylätyksi tulemista.
Itseriittoisesti kiintynyt hakee etäisyyttä ihmissuhteissa. Hänellä on hyvä itsetunto, mutta hän on usein epäluuloinen.
Pelokkaasti kiintyneitä luonnehtii syvä turvattomuuden ja yksinäisyyden tunne. Heillä saattaa olla vaikeuksia ihmissuhteissa, alkoholi- ja huumeongelmia sekä kohonnut taipumus rikollisuuteen.
Vanhempien omat kiintymyssuhteet heijastuvat yleensä myös siihen miten vanhemmat itse toimivat omien lastensa kanssa ja miten lapset heihin kiinnittyvät.
Tutkimuksissa on huomattu, että varhaisten ihmissuhteiden laatu vaikuttaa pitkälle aikuisuuteen.
Kaisa Männikön tutkimus varhaisista kiintymyssuhteista pohjautuu John Bowlbyn kiintymysuhdeteoriaan.
On havaittu, että varhaislapsuuden kokemuksista syntyy erilaisia kiintymyssuhdetyylejä, joiden avulla lapsi pyrkii ylläpitämään ja varmistamaan kiinnittymishenkilön saatavillaolon tai säätelemään kiintymyksen puutteellisuutta.
Lapsuuden kokemukset heijastuvat myös aikuisuuden ihmissuhteisiin.
Kiintymissuhdemallit jakaantuvat kahteen pääryhmään: turvallisesti ja turvattomasti kiintyneisiin.
Turvallisesti kiintyneiden lasten suhde vanhempiin on ollut läheinen ja avoin ja he muodostavat aikuisinakin tasapainoisia ja tyydyttäviä ihmissuhteita.
Turvattomasti kiintyneet lapset pyrkivät sen sijaan välttelemään tarvitsevuutta, sillä he ovat oppineet, että äidin läsnäolo ei ole aina varmaa.
Takertuvasti kiintynyt on seurallinen ja pystyy ilmaisemaan tilanteensa. Hän kuitenkin pelkää hylätyksi tulemista.
Itseriittoisesti kiintynyt hakee etäisyyttä ihmissuhteissa. Hänellä on hyvä itsetunto, mutta hän on usein epäluuloinen.
Pelokkaasti kiintyneitä luonnehtii syvä turvattomuuden ja yksinäisyyden tunne. Heillä saattaa olla vaikeuksia ihmissuhteissa, alkoholi- ja huumeongelmia sekä kohonnut taipumus rikollisuuteen.
Vanhempien omat kiintymyssuhteet heijastuvat yleensä myös siihen miten vanhemmat itse toimivat omien lastensa kanssa ja miten lapset heihin kiinnittyvät.
harmaa
Mä luulen että pahimmat ongelmat siitä, että laitetaan lapset liian aikaisin tarhaan, syntyy juuri sillä hetkellä kun se lapsi siellä on eikä 20 vuoden päästä. Lapsi on monesti siis levoton, ärtynyt yms. Ja jo kesäloman aikana tilanne helpottuu ainakin ns. terveillä lapsilla. Eri asia on tietenkin jos on psyykkisistä oireista kärsivä lapsi.
+
Ovatko nuo kolme viimeistä kiinnittymistapaa tuon turvattomasti kiinnittymisen alalajeja? Ja taas on tietty aika ongelmalähtöinen tapa selvittää kiintymystä? On kai noill aturvallisestikin kiinnittyneillä erilaisia tapoja muodostaaa aikuisiän kiinnittymissuhteita?Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Eipä jatkunut enää kuin pari hassua viikkoa, sain pyöriä äidin mukana hommissa. Ainoa mikä mulle on jäänyt ko kokemuksesta on, että mulle ne on kuin jotain lasten vankiloitaAlkuperäinen kirjoittaja vieras:No onko sinusta sinulla joku aikuisiän psyykkinen ongelma, joka johtuisi siitä, että olet ollut kodin ulkopuolella hoidossa? Ilmeisesti hoitourasi jatkui, vaikket tarhassa viihtynytkään?Alkuperäinen kirjoittaja nöppäri:Empä ole noin pienenä päiväkotiin joutunut, mutta kuvia musta on muutamia yhdestä paikasta, enk todellakaan ole niissä iloinen.
Toisesta päiväkodista otin ritolat ja kävelin kotiin 2km, kun koin epäreiluksi, että viereisessä talossa asuva lapsi sai hakea pulkan, mutta muut eivät (ja sai muuten mennä ihan yksikseen sitä pulkkaa hakemaan). Siinä sitä sitten hoitajat ihan h-moilasena kun mua mentiin hakemaan, että ei se ole täällä ollut koko päivänä, ja mutsi ihan että
Noo, olin veljen kanssa rapussa tyytyväisenä korjaamassa pyörää, kun tulivat katsomaan omilta kulmilta.
Mulla ei ole minkäänlaisia iloisia muistoja päiväkodista, ainoastaan se etten niissä viihtynyt.
näin
http://www.turunsanomat.fi/sunnuntai/?ts=1,3:1012:0:0,4:12:0:1:2009-02-22,104:12:594967,1:0:0:0:0:0:
Taimet tiukoilla tarhassa
Professori Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan lapsen tulisi saada kasvaa ainakin noin puolitoistavuotiaaksi kotona. Alle kolmivuotiaalle perhepäivähoito olisi parasta.
Vasta yli kolmivuotias voidaan sijoittaa ryhmään, mutta tutkimuksissa parhaiksi todetut ryhmäkoot ovat hätkähdyttävän pieniä: kolmivuotiaille vain 6-8 lasta.
Keltikangas-Järvinen painottaa, että päivähoidon ratkaisut ovat yhteiskunnan ratkaisuja. Hyökkäilyt toisia vanhempia vastaan tulisi lopettaa ja suunnata keskustelu päivähoidon laadun parantamiseen. Nykyisellään laatu on kehno, koska laadun perusmittarit lasten kannalta eli hoitoryhmän koko, hoitajien pysyvyys ja hoitopäivän pituus näyttävät monin paikoin punaista.
Ryhmäkoot ja hoitajien määrät ovat poliitikkojen päätettävissä. Näiden vajauksia ei voi korvata henkilökunnan pätevyydellä, eikä vajauksista pidä henkilökuntaa syyllistää.
Professori ehdottaa, että koti- ja uraäidit ja vielä lastentarhanopettajatkin yhdistäisivät voimansa lapsen parhaaksi.
Työelämä saneli, ei lapsen paras
Suomen päivähoitojärjestelmä syntyi yhteiskunnan murroksessa, jossa maaltamuutto oli voimakasta ja äidit lähtivät palkkatyöhön. Järjestelmä luotiin lapsen pelastamiseksi jäämästä heitteille.
Professori ihmettelee, miksi järjestelmä on sittemmin saanut sellaista hehkua, että moni luulee päivähoidon olevan lapselle jopa paras ratkaisu.
Nykyään käytössä on uutta tietoa lapsen aivojen kehityksestä. Jos se saisi sanella, sellainen käsite kuin alle kolmivuotiaan subjektiivinen oikeus päivähoitoon romutettaisiin.
- Alle kolmivuotiailla tulisi olla subjektiivinen oikeus kasvaa kotona. Älyllinen rehellisyys edellyttää sen toteamista, että lapsi ei tätä oikeutta tarvitse, mutta yhteiskunta ja työelämä tarvitsevat, sanoo Keltikangas-Järvinen.
Hänen mukaansa normaali pikkulapsi ei tarvitse kehittyäkseen päivähoitoa. Tarpeellista tai jopa välttämätöntä päivähoito on vain ongelmaperheiden lapsille, joille hoitopaikka tarjoaa esimerkiksi lämpimän aterian ja jopa suojan vanhempien aggressiivisuudelta.
Professoria häiritsee se, että päivähoitoa puolustellaan asioilla, jotka eivät oikeasti ole sidoksissa päivähoitoon: esimerkiksi kavereilla, pihalla leikkimisellä ja ongelmaperheiden auttamisella.
Hoitoon vasta yli 1,5-vuotiaana
Keltikangas-Järvinen pitää lähtökohtana sitä, että äidit osallistuvat jatkossakin työelämään. Tarvitaan siis päivähoitoa, mutta lapsen kehityksen mukaista päivähoitoa.
Mitä siis pitäisi tehdä äidin, jonka vanhempainvapaa on päättymässä? Lapsi on kohta kymmenkuinen ja opettelee kävelemään. Kotona olo houkuttaisi äitiä, mutta asuntolaina ja esimerkiksi miehen lomautusuhka puhuvat vastaan.
Kehityspsykologiaan erikoistunut professori vastaa, että pahin mahdollinen aika erota äidistä on vierastamisikä eli 9-10 kuukautta. Se järkyttää perusturvallisuutta. Tasan yksi vuotta on parempi, mutta se ei vielä mahdollista siirtymistä suoraan ryhmään.
Lapsen olisi hyvä saada olla vanhempiensa hoidossa noin puolitoistavuotiaaksi. Tässä iässä saavutetaan tietty kiintymyssuhteen vaihe, jolle jatkokehitys rakentuu.
Keltikangas-Järvisen mukaan jokainen kuukausi, jonka ihan pienen lapsen kotona oloa voi venyttää, on lapselle hyväksi, ja jokainen tunti, jonka isomman lapsen hoitopäivästä saa pois, on lapsen etu.
Vuoden, puolentoista ja kolmen vuoden etapit ovat kuin luonnonlakeja. Lapsi käy läpi tietyn psyykkisen kehityksen ja kykenee eri vaiheissa oppimaan eri asioita. Se, mitä hän oppii, ei ole niinkään yhteydessä ympäristön virikkeisiin eikä hoitajien koulutukseen, vaan lapsen aivoihin.
Keltikangas-Järvisen mukaan tämä maturaation käsite tuntuu osalta ammattilaisiakin olevan hukassa.
Suuri ryhmä haittaa älyllistä kehitystä
Noin puolitoistavuotias voi olla erossa ensimmäisestä kiintymyssuhteestaan joitakin tunteja. Äiti voi aloittaa työn, mutta aluksi esimerkiksi kuusi tuntia riittäisi.
Puolitoistavuotias ei ole kypsä ryhmään, vaikka Suomessa pidetäänkin selviönä sitä, että päivähoito tapahtuu ryhmässä ja kodin ulkopuolella. Ryhmä voi olla riskitekijä.
Isoon ryhmään tuikatun puolitoistavuotiaan tuntemuksia on mahdoton saada selville, mutta Keltikangas-Järvisen mukaan samalta saattaisi tuntua länsimaalaisesta kiinalaisella torilla: ihmisiä on valtavasti, et ymmärrä puhetta, yrität löytää tuttuja, ahdistaa.
- Siirtyminen liian aikaisin suureen ryhmään haittaa lapsen älyllistä ja kielellistä kehitystä. Tästä on selvä tutkimusnäyttö.
- Toinen asia on melu. Alle kolmivuotiaan lapsen aivot kehittyvät voimakkaasti. On osoitettu, että jatkuva melu haittaa niiden kehitystä.
Perhepäivähoito tai hoitajan saaminen kotiin olisi siis puolitoistavuotiaalle paras malli.
- Tämänikäinen ei aivojensa kehitysvaiheen takia kykene solmimaan kiintymyssuhdetta kuin 3-4 ihmiseen. Vanhempien lisäksi tähän ei mahdu kuin yksi hoitaja.
Hoitopäivän tulisi olla lyhyt, ympäristön tuttu, hoitajan pysyvä ja hoitolapsia vain 3-4, jotta sosiaalisten tapahtumien määrä on lapsen hallittavissa. Kehityspsykologia siis huutaa: lisää perhepäivähoitoa! Kunnissa perhepäivähoito kuitenkin näivettyy muun muassa surkean palkkauksen takia.
Liian iso ryhmä lietsoo aggressiota
Keltikangas-Järvisen mukaan kolmivuotiaallekin koti on paras hoitopaikka. Kolme vuotta on kotihoidon tuen yläraja, minkä jälkeen lapsi moni lapsi siirtyy päivähoitoon. Raja on kehityspsykologian perusteella oikeassa kohdassa. 3-4-vuotias oppii päiväkodissa jo esimerkiksi paljon puhuttuja sosiaalisia taitoja.
- Varhaiskasvatuksesta voi puhua vasta yli kolmivuotiaiden kohdalla. Sitä nuoremmilla kyse on hoivasta.
Todellisuutta ovat yli kymmenen lapsen alle 3-vuotiaiden ryhmät ja paikoin lähes 30 lapsen isojen ryhmät. Keltikangas-Järvisen mukaan tutkimuksissa havaitut ihannekoot ovat ihan eri maailmasta: alle kolmivuotiaiden ryhmässä se olisi 6-8 lasta, kun yli 12 muodostaa jo riskin.
- Kun sosiaalinen kenttä ei ole hallittavissa, lapsi ei voi oppia sosiaalisia taitoja, vaan turvautuu aggressioon.
Eikö auta, että 20 hengen lapsiryhmässä on useita aikuisia?
- Ei auta. Tämän osoittavat kaikki tutkimukset kiistattomasti. Kyse ei ole aikuisten taidoista, vaan ryhmän ominaisuudesta. Jokainen lisäaikuinenkin muuttaa ryhmän dynamiikkaa ja tuo lisäelementtejä.
Aikuisia lisäämällä ei siis voi ryhmän kokoa kasvattaa, vaikka näin halutaan nykyään uskoa.
Liian suuressa ryhmässä hoitajan aika menee konfliktien selvittämiseen. Jos lapset jätetään harjoittelemaan sosiaalisia taitoja keskenään, voimaan astuu viidakon laki.
Suurissa ryhmissä on lisäksi meluisaa. Keltikangas-Järvisen johtamassa tutkimuksessa havaittiin, että pääkaupunkiseudun päiväkodeissa melu nousi jossain vaiheessa päivää 90 desibeliin ja useissa se oli tällä tasolla suuren osan päivää. Melun on osoitettu haittaavan oppimiskyvyn kehitystä.
Koulujen levottomuus päiväkodeista perittyä?
Keltikangas-Järvisen mukaan ylisuurten ryhmien kaikkia haittoja ei tiedetä, koska missään tutkimuksissa ei ole käsitelty näin suuria ryhmiä kuin Suomessa esiintyy. Muutakin poikkeuksellista meiltä löytyy:
- Näin pitkiä hoitopäiviä kuin mitä Suomessa on myös alle kolmivuotiailla, ei ole missään tutkimuksissa edes tarkasteltu.
Tieteellisesti kestävin päivähoidon vaikutuksia selvittävä tutkimus, jossa mukana on ollut 27 eri yliopistoa ja tutkimuskeskusta, kertoo ison kuvion: kun tuhansia lapsia seurattiin vuosia, havaittiin, että hoitopäivän pituus, varhainen aloitusikä ja ryhmän suuri koko sekä levottomuus olivat koulu- ja murrosiässä yhteydessä sellaisiin asioihin kuin sosiaalisten taitojen ja empatian puute, omien etujen ajaminen, röyhkeys, tottelemattomuus, vastaan sanominen aikuisille, levottomuus ja keskittymiskyvyttömyys.
Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan on hyvä kysymys, onko koulumaailman nykyisellä levottomuudella tekemistä päivähoidon ongelmien kanssa.
Taimet tiukoilla tarhassa
Professori Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan lapsen tulisi saada kasvaa ainakin noin puolitoistavuotiaaksi kotona. Alle kolmivuotiaalle perhepäivähoito olisi parasta.
Vasta yli kolmivuotias voidaan sijoittaa ryhmään, mutta tutkimuksissa parhaiksi todetut ryhmäkoot ovat hätkähdyttävän pieniä: kolmivuotiaille vain 6-8 lasta.
Keltikangas-Järvinen painottaa, että päivähoidon ratkaisut ovat yhteiskunnan ratkaisuja. Hyökkäilyt toisia vanhempia vastaan tulisi lopettaa ja suunnata keskustelu päivähoidon laadun parantamiseen. Nykyisellään laatu on kehno, koska laadun perusmittarit lasten kannalta eli hoitoryhmän koko, hoitajien pysyvyys ja hoitopäivän pituus näyttävät monin paikoin punaista.
Ryhmäkoot ja hoitajien määrät ovat poliitikkojen päätettävissä. Näiden vajauksia ei voi korvata henkilökunnan pätevyydellä, eikä vajauksista pidä henkilökuntaa syyllistää.
Professori ehdottaa, että koti- ja uraäidit ja vielä lastentarhanopettajatkin yhdistäisivät voimansa lapsen parhaaksi.
Työelämä saneli, ei lapsen paras
Suomen päivähoitojärjestelmä syntyi yhteiskunnan murroksessa, jossa maaltamuutto oli voimakasta ja äidit lähtivät palkkatyöhön. Järjestelmä luotiin lapsen pelastamiseksi jäämästä heitteille.
Professori ihmettelee, miksi järjestelmä on sittemmin saanut sellaista hehkua, että moni luulee päivähoidon olevan lapselle jopa paras ratkaisu.
Nykyään käytössä on uutta tietoa lapsen aivojen kehityksestä. Jos se saisi sanella, sellainen käsite kuin alle kolmivuotiaan subjektiivinen oikeus päivähoitoon romutettaisiin.
- Alle kolmivuotiailla tulisi olla subjektiivinen oikeus kasvaa kotona. Älyllinen rehellisyys edellyttää sen toteamista, että lapsi ei tätä oikeutta tarvitse, mutta yhteiskunta ja työelämä tarvitsevat, sanoo Keltikangas-Järvinen.
Hänen mukaansa normaali pikkulapsi ei tarvitse kehittyäkseen päivähoitoa. Tarpeellista tai jopa välttämätöntä päivähoito on vain ongelmaperheiden lapsille, joille hoitopaikka tarjoaa esimerkiksi lämpimän aterian ja jopa suojan vanhempien aggressiivisuudelta.
Professoria häiritsee se, että päivähoitoa puolustellaan asioilla, jotka eivät oikeasti ole sidoksissa päivähoitoon: esimerkiksi kavereilla, pihalla leikkimisellä ja ongelmaperheiden auttamisella.
Hoitoon vasta yli 1,5-vuotiaana
Keltikangas-Järvinen pitää lähtökohtana sitä, että äidit osallistuvat jatkossakin työelämään. Tarvitaan siis päivähoitoa, mutta lapsen kehityksen mukaista päivähoitoa.
Mitä siis pitäisi tehdä äidin, jonka vanhempainvapaa on päättymässä? Lapsi on kohta kymmenkuinen ja opettelee kävelemään. Kotona olo houkuttaisi äitiä, mutta asuntolaina ja esimerkiksi miehen lomautusuhka puhuvat vastaan.
Kehityspsykologiaan erikoistunut professori vastaa, että pahin mahdollinen aika erota äidistä on vierastamisikä eli 9-10 kuukautta. Se järkyttää perusturvallisuutta. Tasan yksi vuotta on parempi, mutta se ei vielä mahdollista siirtymistä suoraan ryhmään.
Lapsen olisi hyvä saada olla vanhempiensa hoidossa noin puolitoistavuotiaaksi. Tässä iässä saavutetaan tietty kiintymyssuhteen vaihe, jolle jatkokehitys rakentuu.
Keltikangas-Järvisen mukaan jokainen kuukausi, jonka ihan pienen lapsen kotona oloa voi venyttää, on lapselle hyväksi, ja jokainen tunti, jonka isomman lapsen hoitopäivästä saa pois, on lapsen etu.
Vuoden, puolentoista ja kolmen vuoden etapit ovat kuin luonnonlakeja. Lapsi käy läpi tietyn psyykkisen kehityksen ja kykenee eri vaiheissa oppimaan eri asioita. Se, mitä hän oppii, ei ole niinkään yhteydessä ympäristön virikkeisiin eikä hoitajien koulutukseen, vaan lapsen aivoihin.
Keltikangas-Järvisen mukaan tämä maturaation käsite tuntuu osalta ammattilaisiakin olevan hukassa.
Suuri ryhmä haittaa älyllistä kehitystä
Noin puolitoistavuotias voi olla erossa ensimmäisestä kiintymyssuhteestaan joitakin tunteja. Äiti voi aloittaa työn, mutta aluksi esimerkiksi kuusi tuntia riittäisi.
Puolitoistavuotias ei ole kypsä ryhmään, vaikka Suomessa pidetäänkin selviönä sitä, että päivähoito tapahtuu ryhmässä ja kodin ulkopuolella. Ryhmä voi olla riskitekijä.
Isoon ryhmään tuikatun puolitoistavuotiaan tuntemuksia on mahdoton saada selville, mutta Keltikangas-Järvisen mukaan samalta saattaisi tuntua länsimaalaisesta kiinalaisella torilla: ihmisiä on valtavasti, et ymmärrä puhetta, yrität löytää tuttuja, ahdistaa.
- Siirtyminen liian aikaisin suureen ryhmään haittaa lapsen älyllistä ja kielellistä kehitystä. Tästä on selvä tutkimusnäyttö.
- Toinen asia on melu. Alle kolmivuotiaan lapsen aivot kehittyvät voimakkaasti. On osoitettu, että jatkuva melu haittaa niiden kehitystä.
Perhepäivähoito tai hoitajan saaminen kotiin olisi siis puolitoistavuotiaalle paras malli.
- Tämänikäinen ei aivojensa kehitysvaiheen takia kykene solmimaan kiintymyssuhdetta kuin 3-4 ihmiseen. Vanhempien lisäksi tähän ei mahdu kuin yksi hoitaja.
Hoitopäivän tulisi olla lyhyt, ympäristön tuttu, hoitajan pysyvä ja hoitolapsia vain 3-4, jotta sosiaalisten tapahtumien määrä on lapsen hallittavissa. Kehityspsykologia siis huutaa: lisää perhepäivähoitoa! Kunnissa perhepäivähoito kuitenkin näivettyy muun muassa surkean palkkauksen takia.
Liian iso ryhmä lietsoo aggressiota
Keltikangas-Järvisen mukaan kolmivuotiaallekin koti on paras hoitopaikka. Kolme vuotta on kotihoidon tuen yläraja, minkä jälkeen lapsi moni lapsi siirtyy päivähoitoon. Raja on kehityspsykologian perusteella oikeassa kohdassa. 3-4-vuotias oppii päiväkodissa jo esimerkiksi paljon puhuttuja sosiaalisia taitoja.
- Varhaiskasvatuksesta voi puhua vasta yli kolmivuotiaiden kohdalla. Sitä nuoremmilla kyse on hoivasta.
Todellisuutta ovat yli kymmenen lapsen alle 3-vuotiaiden ryhmät ja paikoin lähes 30 lapsen isojen ryhmät. Keltikangas-Järvisen mukaan tutkimuksissa havaitut ihannekoot ovat ihan eri maailmasta: alle kolmivuotiaiden ryhmässä se olisi 6-8 lasta, kun yli 12 muodostaa jo riskin.
- Kun sosiaalinen kenttä ei ole hallittavissa, lapsi ei voi oppia sosiaalisia taitoja, vaan turvautuu aggressioon.
Eikö auta, että 20 hengen lapsiryhmässä on useita aikuisia?
- Ei auta. Tämän osoittavat kaikki tutkimukset kiistattomasti. Kyse ei ole aikuisten taidoista, vaan ryhmän ominaisuudesta. Jokainen lisäaikuinenkin muuttaa ryhmän dynamiikkaa ja tuo lisäelementtejä.
Aikuisia lisäämällä ei siis voi ryhmän kokoa kasvattaa, vaikka näin halutaan nykyään uskoa.
Liian suuressa ryhmässä hoitajan aika menee konfliktien selvittämiseen. Jos lapset jätetään harjoittelemaan sosiaalisia taitoja keskenään, voimaan astuu viidakon laki.
Suurissa ryhmissä on lisäksi meluisaa. Keltikangas-Järvisen johtamassa tutkimuksessa havaittiin, että pääkaupunkiseudun päiväkodeissa melu nousi jossain vaiheessa päivää 90 desibeliin ja useissa se oli tällä tasolla suuren osan päivää. Melun on osoitettu haittaavan oppimiskyvyn kehitystä.
Koulujen levottomuus päiväkodeista perittyä?
Keltikangas-Järvisen mukaan ylisuurten ryhmien kaikkia haittoja ei tiedetä, koska missään tutkimuksissa ei ole käsitelty näin suuria ryhmiä kuin Suomessa esiintyy. Muutakin poikkeuksellista meiltä löytyy:
- Näin pitkiä hoitopäiviä kuin mitä Suomessa on myös alle kolmivuotiailla, ei ole missään tutkimuksissa edes tarkasteltu.
Tieteellisesti kestävin päivähoidon vaikutuksia selvittävä tutkimus, jossa mukana on ollut 27 eri yliopistoa ja tutkimuskeskusta, kertoo ison kuvion: kun tuhansia lapsia seurattiin vuosia, havaittiin, että hoitopäivän pituus, varhainen aloitusikä ja ryhmän suuri koko sekä levottomuus olivat koulu- ja murrosiässä yhteydessä sellaisiin asioihin kuin sosiaalisten taitojen ja empatian puute, omien etujen ajaminen, röyhkeys, tottelemattomuus, vastaan sanominen aikuisille, levottomuus ja keskittymiskyvyttömyys.
Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan on hyvä kysymys, onko koulumaailman nykyisellä levottomuudella tekemistä päivähoidon ongelmien kanssa.
mä
Nyrkkisääntönä voisi olla, että lapsen ikävuodet kertovat, kuinka monta vuorokautta hän voi olla erossa vanhemmistaan. Tilanteet kuitenkin vaihtelevat, ja mitä tutummat ja lapselle turvallisemmat hoitajat, sitä helpompi lapsen on sopeutua eroon.
Jääkö vauvalle traumoja? Vauvalle voi jäädä traumoja, mutta tähän on erittäin vaikea vastata mitään kovin yksiselitteistä. 10 kk vanha on aivan eri tilanteessa kehityksessään kuin puolitoistavuotias mennessään päivähoitoon. Jos päiväkodissa ei ole mahdolista saada yhtä pysyvää hoitajaa. jonka syliin voi hakeutua aina kun pelottaa, lapsen sisäinen järkytys voi olla suurikin.
Miten sitten me 1970-luvulla syntyneet olemme selvinneet - meidäthän vieroitettiin rinnasta parikuisina ja vietiin saman tien päiväkotiin? - Voin vain spekuloida, miten 1970-luvun sosiaalipoliittisten linjausten seuraukset vaikuttivat varhaiseen vuorovaikutukseen ja sitä kautta lasten kehitykseen. Periaatteessa voisi ajatella, että vauvat joutuivat itsenäistymään liian aikaisin ja sellainen voi aiheuttaa ongelmia tunteiden ilmaisussa. On myös spekulaatioita ahdistushäiriöiden, syömishäiriöiden, päihdeongelmien, väkivaltaisuuden ja erilaisten riippuvuuksien yhteydestä varhaisiin kokemuksiin, Tervo toteaa.
Onneksi Tervo näkee valoa tunnelin päässä: vaikka elämän ensimmäiset vuodet ovat hyvin merkittäviä perusturvallisuutemme ja itsetuntemuksemme kannalta, elämässä on kuitenkin monia korjaavien kokemusten paikkoja tai kriisitilanteita, jolloin kehityksen suunta saattaa muuttua. Esimerkiksi murrosikää kuvataan usein termillä "toinen mahdollisuus".
Jääkö vauvalle traumoja? Vauvalle voi jäädä traumoja, mutta tähän on erittäin vaikea vastata mitään kovin yksiselitteistä. 10 kk vanha on aivan eri tilanteessa kehityksessään kuin puolitoistavuotias mennessään päivähoitoon. Jos päiväkodissa ei ole mahdolista saada yhtä pysyvää hoitajaa. jonka syliin voi hakeutua aina kun pelottaa, lapsen sisäinen järkytys voi olla suurikin.
Miten sitten me 1970-luvulla syntyneet olemme selvinneet - meidäthän vieroitettiin rinnasta parikuisina ja vietiin saman tien päiväkotiin? - Voin vain spekuloida, miten 1970-luvun sosiaalipoliittisten linjausten seuraukset vaikuttivat varhaiseen vuorovaikutukseen ja sitä kautta lasten kehitykseen. Periaatteessa voisi ajatella, että vauvat joutuivat itsenäistymään liian aikaisin ja sellainen voi aiheuttaa ongelmia tunteiden ilmaisussa. On myös spekulaatioita ahdistushäiriöiden, syömishäiriöiden, päihdeongelmien, väkivaltaisuuden ja erilaisten riippuvuuksien yhteydestä varhaisiin kokemuksiin, Tervo toteaa.
Onneksi Tervo näkee valoa tunnelin päässä: vaikka elämän ensimmäiset vuodet ovat hyvin merkittäviä perusturvallisuutemme ja itsetuntemuksemme kannalta, elämässä on kuitenkin monia korjaavien kokemusten paikkoja tai kriisitilanteita, jolloin kehityksen suunta saattaa muuttua. Esimerkiksi murrosikää kuvataan usein termillä "toinen mahdollisuus".
vieras
Parivuotiaana tarhaan. Pidin tarhasta ja se oli minusta kotoisa ja turvallinen paikka. Yhä nykyäänkin tarhassa käydessäni tulen hyvälle tuulelle.
Äitisuhteeni ei voisi olla parempi. Olemme erittäin läheisiä, emme koskaan riitele ja olemme päivittäin yhteydessä. Äitini on esikuvani tässä elämässä.
Äitisuhteeni ei voisi olla parempi. Olemme erittäin läheisiä, emme koskaan riitele ja olemme päivittäin yhteydessä. Äitini on esikuvani tässä elämässä.
Taisi olla tuo Keltikangas-Järvinen joka puhui asiasta radiossakin. Asiallisesti ja kiihkottomasti puhui, sitä jäi ihan väkisinkin kuuntelemaan.
Äippä
Olen itse ollut 80-luvun lopulla päivähoidossa. Silloin avustavaa henkilökuntaa oli nykyistä enemmän ja muistikuvani hoidosta ovat pääosin positiiviset. Kirjassa Varhaiskasvatuksen teoriasuuntauksia (2001) on esitelty läpileikkausta päivähoidon kehittymisestä suomessa.
Nyt tilanne alkaa olla lasten ja henkilökunnan hyvinvoinnin osalta joissakin lapsiryhmissä sietämätön. Ollaan menossa taaksepäin siinä, että lapsia hoidetaan yhä suurenevissa ryhmissä (laki antaa tähän mahdollisuuden tulkinnanvaraisuudellaan), ison ryhmän liikuttelu sisällä ja ulos vaatii tarkkaa aikataulutusta (liukuhihnahoitoa), aikuisjohtoisuus lisääntyy ja näköalattomuus kasvaa, kun henkilökunnan resurssit ja luovuus hukataan ison lapsiryhmän arjen pyöritykseen. Vakituisen henkilökunnan puuttuessa tarvitaan sijaisia, joskus heitä ei saada ja normaali lapsi on epänormaali, jos ei jollakin tavalla näihin asioihin reagoi.
Vanhempana siis joutuu/saa/tarvitsee jostakin syystä lapselle hoitopaikan päiväkodista. Lapsia hoidetaan päivähoidossa syystä tai toisesta ja suomen maassa siihen on subjektiivinen oikeus. Siltikin jokaisella lapsella tulisi olla yhdenvertainen mahdollisuus samantasoiseen hoitoon. Voisin veikata, että perhepäivähoidossa lapsella ei ole ainakaan suuren ryhmän aiheuttamaa stressiä.
Tässä pari adressia, joihin nimeä laittamalla voit pienesti vaikuttaa. Vaikuttaa voit myös laittamalla viestiä eteenpäin ja jatkamalla tätä arvokasta keskustelua asian eteen.
www.adressit.com/paivahoitokoko
www.adressit.com/lapsiryhmat_pienemmiksi
Nyt tilanne alkaa olla lasten ja henkilökunnan hyvinvoinnin osalta joissakin lapsiryhmissä sietämätön. Ollaan menossa taaksepäin siinä, että lapsia hoidetaan yhä suurenevissa ryhmissä (laki antaa tähän mahdollisuuden tulkinnanvaraisuudellaan), ison ryhmän liikuttelu sisällä ja ulos vaatii tarkkaa aikataulutusta (liukuhihnahoitoa), aikuisjohtoisuus lisääntyy ja näköalattomuus kasvaa, kun henkilökunnan resurssit ja luovuus hukataan ison lapsiryhmän arjen pyöritykseen. Vakituisen henkilökunnan puuttuessa tarvitaan sijaisia, joskus heitä ei saada ja normaali lapsi on epänormaali, jos ei jollakin tavalla näihin asioihin reagoi.
Vanhempana siis joutuu/saa/tarvitsee jostakin syystä lapselle hoitopaikan päiväkodista. Lapsia hoidetaan päivähoidossa syystä tai toisesta ja suomen maassa siihen on subjektiivinen oikeus. Siltikin jokaisella lapsella tulisi olla yhdenvertainen mahdollisuus samantasoiseen hoitoon. Voisin veikata, että perhepäivähoidossa lapsella ei ole ainakaan suuren ryhmän aiheuttamaa stressiä.
Tässä pari adressia, joihin nimeä laittamalla voit pienesti vaikuttaa. Vaikuttaa voit myös laittamalla viestiä eteenpäin ja jatkamalla tätä arvokasta keskustelua asian eteen.
www.adressit.com/paivahoitokoko
www.adressit.com/lapsiryhmat_pienemmiksi
Äippä
Eilisen Hesarista napsittua:
www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Valtuusto+haluaa+lis%C3%A4%C3%A4+p%C3%A4iv%C3%A4hoitopaikkoja+Helsinkiin/1135244417853
www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Valtuusto+haluaa+lis%C3%A4%C3%A4+p%C3%A4iv%C3%A4hoitopaikkoja+Helsinkiin/1135244417853