6-vuotias lapsemme sai asperger diagnoosin, milloin kertoa hänelle itselleen vai kertoako ollenkaan?

Aiemmin olin sitä mieltä, että kerron se lapselle heti kun sopiva tilanne tulee (esim. kun pohtii, miksi ei kykene johonkin, miksi käy toimintaterapiassa) jotta hän itse ymmärtäisi paremmin omaa käytöstään ja olemistaan. Nyt olen siten ruvennu miettimään, että onko parempi että en puhu mistään diagnoosista ennen kuin vähän vanhempana ja antaa hänelle vain kaikki mahdollinen tuki mitä tarvitaan... Sanokaa ajatuksia.

 

Kertoisin. Mutta sitä en osaa sanoa, miten. Ehkä ulkopuolisen ihmisen avulla? Mulle on yksi terapeutti sanonut, että rehellisyys/totuus on lähes aina parempi vaihtoehto kuin salailu. Lapsetkaan kun eivät ole tyhmiä, he aistivat, miettivät ja tietävät, että on "jotain, mistä puhutaan epämääräisesti"..

 

Meillä ei lapsella mitään selkeää diagnoosia. Mutta käy toimintaterapiassa ja nyt tuplaa eskaria. Olen lapselle kertonut että ihmiset on vain erilaisia ja hänelle on koulutehtävien tekeminen vaikeampaa kuin muille ja siksi tarvii enemmän harjoittelua. Ja ollaan puhuttu että toimintaterapia auttaa myös niissä mitkä on vaikeita juttuja. Tykkää kyllä siitä muutenkin tosi paljon. Eli lapsi tietää olevansa "erilainen" kuin muut jossain asioissa. Meillä kuitenkin suurinosa asioista sujuu kuten muilla samanikäisillä.

Eli kertoisin lapselle niin että tämä tajuaa. En välttämättä kertoisi diagnoosin nimeä tms. Mutta ymmärtää tuo jo varmaan että on käynyt monissa tutkimuksissa jne.

 

Helpompi kertoa nuoremmalle lapselle kuin vanhemmalle.
Tieto helpottaa lapsen oloa, koska hän joka tapauksessa vertaa itseään toisiin ja voi ihmetellä monia asioita.

 

Toimisin, niinkuin olet alunperin ajatellutkin tekeväsi, eli kertoisin lapselle kun sopiva tilaisuus tulee (esim. lapsen ihmetellessä, miksi hän käy toimintaterapiassa mutta kaverit eivät). Kun asiasta jutellaan avoimesti tekemättä siitä suurempaa numeroa, on se usein myös lapsen helpompi hyväksyä. Lapsi voi kasvaessaan itse paremmin ymmärtää syyn siihen, miksi joissain asioissa voi kokea olevansa hieman erilainen muihin lapsiin verrattuna (sen sijaan, että ajattelisi olevansa vain esim. "huono")

 

Tottakai lapsen kuuluu tietää asiasta. Sehän koskettaa juuri häntä, on hänen "mökönsä" eikä muiden. Hän miettii, miksi on erilainen kuin muut ja kokee siitä varmasti välillä pahaa mieltä. Lapsen luonne pitää ottaa kertoessa huomioon, mutta pahoitella ei saa. Ei saa antaa lapselle oloa, että äiti voivottelee jotenkin, koska hän mieltää sen heti huonommuuseksi. Reippaasti kerrotte lapselle ihan vaikka diagnoosinkin ja kerrotte että mikään ei muutu, paitsi ehkä parempaan päin kun lapsi saa vihdoin tarvitsemaansa tukea ja apua. Mikäli lapsi kokee äidin tai isän häpeilevän tai peittelevän asiaa, hän kantaa lopun ikänsä taakkaa harteillaan.

 

Pitää kertoa. Ei kuitenkaan diagnoosia korostaen, vaan kertoen mitä se käytännön arjessa tarkoittaa ja miksi toimintaterapiassa käydään. Diagnoosi saattaa leimata jos hän sitä kavereille kertoo. Voisi ajatella vaikka näin että joku käy puheterapiassa tai opiskelee pienluokassa osan oppiaineista, ei sen kummempaa.
Joka tapauksessa hänellä kehitystä tapahtuu, esim. astmakin helpottuu iän myötä.

 

No miksi hän mielestään nyt käy tt;ssä? Tai mitä puhuitte kun kävi tutkimuskäynneillä/jaksoilla? Diagnoosihan on vain nimi sille miksi joitain asoita on vaikeampi tehdä.
Joka tapauksessa hän kuulee asiasta lääkäreiltä kasvaessaan, joudutte aika omituiseen valoon vanhempina jos ette ole hänelle itse kertoneet.
Hänelläkään on Ihan sama diagnoosi aikuisenakin, jos et ymmärtänyt.
Meillä jo 18 & 15 v diagnoosin omaavat, molemmilla käyntejä vähintään kerran viikossa, ja diagnosoituvanhempi 8v ja nuorempi 5v (3valustava laajempi diag)

 

[QUOTE="Riiviöiden äiti";30303109]No miksi hän mielestään nyt käy tt;ssä? Tai mitä puhuitte kun kävi tutkimuskäynneillä/jaksoilla? Diagnoosihan on vain nimi sille miksi joitain asoita on vaikeampi tehdä.
Joka tapauksessa hän kuulee asiasta lääkäreiltä kasvaessaan, joudutte aika omituiseen valoon vanhempina jos ette ole hänelle itse kertoneet.
Hänelläkään on Ihan sama diagnoosi aikuisenakin, jos et ymmärtänyt.
Meillä jo 18 & 15 v diagnoosin omaavat, molemmilla käyntejä vähintään kerran viikossa, ja diagnosoituvanhempi 8v ja nuorempi 5v (3valustava laajempi diag)[/QUOTE]

Tällä hetkellä ei käy terapiassa, aiemmin on käynyt ja tässä syksyn aikana aloittaa taas. Ollaan selitetty käyntejä sillä, että hän saa sieltä apua niihin asioihin joita itse kokee vaikeaksi tai mahdottomaksi tehdä. Nyt sille käyttäytymiselle ja toiminnalle on syynsä, ja nyt ku mietin nii tuo alkuperäinen suunnitelma on parempi. Eli tilaisuuden tullen kerrotaan. On erittäin fiksu ja ajatteleva lapsi, ja luulen että ottaa asian hyvin. Yleensäkin kaipaa kaikelle tarkan selvityksen ja syyn Tosin ei juurikaan pohdi omaa erilaisuuttaan ainakaan vielä.

 

Mnulla on 14-vuotias asperger-lapsi. Hän tietenkin tietää diagnoosinsa ja se auttaa häntä. Aspeger-lapsi kun tuntee joka tapauksessa olevansa erilainen kuin muut. Lisäksi nyt kun teini-ikä on tullut kuvioon mukaan niin siitä erilaisuudesta seuraa kaikkea ahdistusta kun ei koekaan asioita samoin kuin muut ja pitäisi jo koittaa selviytyä jutuista. Auttaa kun hän tietää, että hänellä on vaikeuksia tietyissä sosiaalisissa tilanteissa ja on yhdessä luotu systeemi johon voi turvata kun epäselvä tilanne tulee ettei tule sitä kaaosta siitä hallitsemattomuuden tunteesta. Lisäksi aspergerit on yleensä hyvinkin lahjakkaista monissa asioissa. Itse koen ainakin, että on helpompi tukea häntä kun on kummallakin tiedossa diagnoosi. Ja myöhemmin tulee tilanteita joissa asiaa joutuu muillekin valaisemaan, jos salaat diagnoosin lapselta itseltään, miten muiden ihmisten kanssa sitten?

 

Edellistä peesaan! Mulla yläasteikäinen poika sai diagnoosin vasta viime vuonna ja kylläpä helpotti! Siis meitä kaikkia, mutta etenkin itseään. Nyt sille, miksi on hieman erilainen, on selkeä syy. Kannattaa kertoa! Kun ei se ole vakavaa tai vaarallista tai huonommaksi tekevää!

 

[QUOTE="Riiviöiden äiti";30303109]No miksi hän mielestään nyt käy tt;ssä? Tai mitä puhuitte kun kävi tutkimuskäynneillä/jaksoilla? Diagnoosihan on vain nimi sille miksi joitain asoita on vaikeampi tehdä.
Joka tapauksessa hän kuulee asiasta lääkäreiltä kasvaessaan, joudutte aika omituiseen valoon vanhempina jos ette ole hänelle itse kertoneet.
Hänelläkään on Ihan sama diagnoosi aikuisenakin, jos et ymmärtänyt.
Meillä jo 18 & 15 v diagnoosin omaavat, molemmilla käyntejä vähintään kerran viikossa, ja diagnosoituvanhempi 8v ja nuorempi 5v (3valustava laajempi diag)[/QUOTE]

Siis onko teillä viidellä lapsella kaikilla diagnoosi/diagnooseja? :O Kuulostaa aika uskomattomalta...

 

Meillä on lapsi itse tajunnut olevansa erilainen, meillä adhd ja asperger/autismin piirteet.

 

Minä en kertoisi. Erityisesti noin pienellä lapsella ei ole mitään edellytyksiä käsittää mitä Asperger on, ei varsinkaan kehitysvammaisella lapsella niin kuin sinun pojallasi.

 

Minä en kertoisi. Erityisesti noin pienellä lapsella ei ole mitään edellytyksiä käsittää mitä Asperger on, ei varsinkaan kehitysvammaisella lapsella niin kuin sinun pojallasi.

Aspergerit eivät ole kehitysvammaisia.

 

Aspergerit eivät ole kehitysvammaisia.

Jos on diagnoosi, niin silloin on kehitysvamma, kehitysvamma-aste voi kuitenkin vaihdella lievästä vaikeaan.

 

Jos on diagnoosi, niin silloin on kehitysvamma, kehitysvamma-aste voi kuitenkin vaihdella lievästä vaikeaan.

Laaja-alainen kehityshäiriö kyllä, muttei yhtään kehitysvammainen.
Kyllä masennuksen on diagnoosi....

 

Jos on diagnoosi, niin silloin on kehitysvamma, kehitysvamma-aste voi kuitenkin vaihdella lievästä vaikeaan.

Minä olen ymmärtänyt, että kehitysvamma tarkoittaa nimenomaan ÄLYLLISTÄ vajaavaisuutta, mitä assit eivät todellakaan ole!

 

Siis onko teillä viidellä lapsella kaikilla diagnoosi/diagnooseja? :O Kuulostaa aika uskomattomalta...

Ei ole, vaan kahdella. Nyt ikä 15 ja 18, saaneet diagnoosit 8 ja 5 vuoden ikäisinä. Nuoremmalla alustava diagnoosi annettu jo 3v iässä.

 

Kannattaa lukea ne epikriisit ja lääkärin lausunnot tarkemmin.

 

Minusta on aika loukkaavaa sanoa asseja kehitysvammaisiksi. Eihän heillä ole älyssä mitään vikaa, päinvastoin ovat usein joissain asioissa selvästi keskimääräistä parempia.

 

LV voitko kertoa, mitä assit nimenomaan ovat? Älykkyyden määritelmäkin olisi mukava lukea.

 

Siis assit eivät ole älyllisesti jälkeenjääneitä, päinvastoin ovat usein joissain asioissa selvästi yli keskitason.

 

Miksi se kehitysvamma on sanana niin loukkava? Älykkyyttä on niin monenlaista, eivätkä kaikki assit ole todellakaan mitään tiedemiehiä. Ja jossainhan se heikkous tai haastavuus on olemassa. Muutenhan tutkiminen, diagnosointi ja tuki olisi aivan turhaa.

Alkuperiseen kysymykseen palaten, kyllä lapsemme on tietoinen aspergeristaan. Hän kävi silloin säännöllisesti psykologilla ja yksi käynti varattiin tysin siihen, että kerroimme yhdessä lapsentahtisesti asiasta. Aihe ei ole perheessämme tabu ja siit voi jutella silloin, kun siitä tuntuu. Lapseni ei koe olevansa huonompi, vaikka jotkut asiat ovatkin vaikeita. Hän kokee olevansa erityinen.

 

Ihan vain tiedoksi, että ainakin täällä päin assit ohjataan ennemmin samoihin palveluihin mielenterveyskuntoutujien kanssa, koska sopivat sinne huomattavasti paremmin kuin kehitysvammapuolelle.