Huomenta. Valitettavasti en pääse nyt kertomaan hyviä ultrauutisia.
Eilisessä ultrassa todettiin, että alkio vastasi vain viikkoja 6+1 eikä sykettä näkynyt. :'( Viikkoja olisi siis eilen pitänyt olla kuukautisten mukaan 7+2 tai oletetun ovulaation mukaan jopa 7+6 (ovis tapahtui tässä kierrossa aikaisin). Eipä siis tulekaan meille vauvaa tänä vuonna. :'(
Olen tällä hetkellä aivan turta. Eilen tuli itkettyä monta kertaa, vaikka yritin hillitä itseäni, ettei esikoinen pelästyisi. Nytkin itkettää, mutta samalla en oikein jaksaisi enää itkeä. Lääkäri, joka oli aivan ihana ja tosi empaattinen (ultrasi muuten myös esikoisemme rv30 :heart
, laittoi sähköisen lähetteen Kättärille ja tänään mun pitäisi soittaa sinne iltapäivällä ja kuulla miten tässä nyt edetään. Oletan ja toivon, ettei mitään tapahdu ennen pääsiäistä, sillä esikoinen on niin odottanut reissua vanhempieni luokse enkä haluaisi tuottaa hänelle pettymystä. Kohdunsuuni oli tiukasti kiinni eikä mitään vuotoja tai kipuja ole ollut, joten kroppani ei ilmeisesti ole tilannetta vielä tajunnut. Pelottaa, kun ei tiedä mitä odottaa. Nettikin on täynnä kauhutarinoita lääkkeellisestä tyhjennyksestä (joka minulla on ilmeisesti edessä), mutta onneksi myös myönteisiä kokemuksia (tai niin myönteisiä, kun tuollainen asia nyt voi olla : /).
Olin täälläkin hokenut epäluulojani tätä raskautta kohtaan, mutta tuli tuo silti shokkina. Jännitin ihan hulluna, mutta sisimmissäni uskoin kuitenkin, että kaikki olisi hyvin. Sitten alkoi ultraus ja lääkäri käänteli pitkään laitetta ja sääteli näyttöä eikä sanonut mitään. Ensin ajattelin, ettei siellä näy mitään, mutta sitten näkyi, mutta lääkäri oli edelleen hiljaa. Sitten hän sanoi, että "tuossa on raskaus" ja "tuo on ruskiaispussi" ja että "raskaus on oikeassa paikassa eli kohdussa". Sitten kyseli uudestaan kuukautisten alkamispäivää ja hetken ehdin jo toivoa, että raskaus olisikin pidemmällä kuin luulin, mutta palauduin nopeasti maan pinnalle, kun lääkäri totesi, että se vastaa 6+1. Silloin jo tiesin, että se oli siinä.
Sitten lääkäri totesi että myöskään sykettä ei näy. Tässä vaiheessa olin vielä aika rauhallinen, vaikka aloin jotenkin tärisemään. Sain pukea päälle ja sitten lääkäri katsoi sellaista kiekkoa, mistä voi laskea raskauden keston ja joutui sitten toteamaan, että huonolta näyttää. Itku tuli mulla vasta käynnin lopussa, kun yhtäkkiä padot vain avautuivat ja tajusin lopullisesti että tämä raskaus ei enää jatku. Lääkäri kehotti yrittämään uudestaan yksien kuukautisten jälkeen.
Nyt istun kotona yksin (olin onneksi sopinut etätyöpäivästä jo kauan sitten, ei ultran takia, vaan ihan "perhelogistisista" syistä) ja pitäisi muka tehdä töitä. En tiedä, voi olla, että se vielä onnistuukin, ehkä se voi olla jollain tapaa jopa terapeuttista ajatella jotain ihan muuta. Tai sitten tartun kohta imuriin ja raivosiivoan koko kämpän.
Mietin, että tiesinkö mä kuitenkin jollain tasolla, että tämä raskaus ei jatku... En missään vaiheessa osannut muodostaa mitään "suhdetta" tuohon vauvanalkuun, vaan tuntui koko ajan, että tämä on vain sellainen "tila", missä kroppani on. Kolme viikkoa ja yhden päivän sain olla tietoisesti raskaana. Siinä ajassa ehti jo epäilyksistäni huolimatta iloita asiasta ja ajoittain jopa miettiä tulevaisuutta. Todellisuudessa alkio ei ole ollut juonessa mukana yli puoleentoista viikkoon. :'( Hassua jotenkin, miten sitä toisaalta tiedostaa ja ymmärtää, että keskenmenot ovat hyvin yleisiä ja että sellainen voi aivan hyvin osua omalle kohdalle, silti jotenkin tuntui, että sellaista tapahtuu muille eikä itselle. Pyh! Nyt olen viisaampi.
Toivon, että mies jaksaa olla tässä nyt tukenani. Häntäkin tietysti harmittaa, mutta onhan se kuitenkin erilainen kokemus naiselle. Mies katsoo asian niin, että luonto hoiti pois alkion, josta ei olisi ollut elämään ja näinhän se on. Yritän muistaa tämän itsekin. Parempihan se on että se tulee itsestään pois jo tässä vaiheessa eikä vasta myöhemmin tai että joutuisi itse päätöksen tekemään jonkun ikävän löydöksen takia. Ja hyvä, että oli kuitenkin kohdun sisällä tuo raskaus. Mutta sattuu tämä silti. Ja tunnen niin suurta epätoivoa ja myös katkeruutta, kun ajattelen, että 1 v 2 kk yritettiin tätä raskautta eikä se kuitenkaan tämän pidemmälle kantanut. Aika rankkaa on kyllä, jos taas kestää yli vuoden ennen kun tärppää uudestaan, jos yleensäkään enää tärppää.
Ehdin jo olla niin iloinen siitä, ettei tarvinnut enää heilutella peittoa kalenteri kädessä, mutta taas se on sitten edessä. : / Nyt vain toivon, että saisin hoidettua tämän epäonnistuneen raskauden pois mahdollisimman helposti ja kivuttomasti ja että kuukautiskierto lähtisi heti toimimaan uudestaan, niin että saisimme aloittaa uuden yrityksen. Minähän en nimittäin luovuta!
Osaako kukaan sanoa, miten kiire tällaisella tyhjennyksellä on? Lääkäri sanoi, että voi mennä viikkoja ennen kun se lähtee itsestään tulemaan ulos, eli siinä mielessä luulisi että voin rauhallisin mielin odottaa pääsiäisen yli?! Haluaisin ehdottomasti välttää esikoisen kauan kaivatun pääsiäisreissun pilaamista, jos vain mahdollista. Noh, täytyy soittaa sinne sairaalaan iltapäivällä ja kuulla mitä sanovat. Olisi kiva, jos joku haluaisi jakaa omia kokemuksiaan vastaavasta tilanteesta kanssani (vaikkapa privana).
Että tällaista. Kyllä on mieli maassa, ei voi muuta sanoa. Toivotan teille kaikille kuitenkin hyvää kiirastorstaita! Toivottavasti en masentanut ketään tai tuonut huonoja muistoja mieleen tällä kirjoituksellani. Tuntui vain, että oli pakko purkautua. Kiitos ja anteeksi.
