Pakko tulla kertomaan, miten sujuvasti meikäläisellä taas meni... Viime viikon torstaina Oysissa todettiin, että kyseessä ei ole tuulimuna. Alkion kehitys oli pysähtynyt rv6+5 ja tuolloinhan olisi ollut viikkoja 9+4. Sain paikan päällä esilääkkeen, joka lopettaa keltarauhasen ja istukan toiminnan sekä valmistelee kohtua tyhjennykseen. Itse tyhjennyslääkkeet sain kotiin ja sovittiin, että otan ne sunnuntaina, kun tullaan reissusta kotiin.
Sunnuntaina klo 14 laitoin ohjeen mukaiset 4 Cytotecia ja pian alkoikin supistella ja tulla verta. Klo 15 jälkeen verta tuli jo niin paljon, että valui pitkin jalkoja paksusta yösiteestä huolimatta. Klo 16 mennessä olin jo ollut vessassa ja suihkussa jumissa, kun vuoto oli niin runsasta eikä tauonnut, että olisin saanut housut jalkaan. Verta siis lorisi tulla pönttöön kuin pissaa. Tässä vaiheessa alkoi jo vähän pyörryttämään ja mietin, että mitähän koko hommasta tulee. Mies joutui käymään asioilla ja olin taaperon kanssa kaksin reilun tunnin. Jouduin istumaan nojatuolissa paksun kylpypyyhkeen päällä ja antaa veren tulvia, kun en uskaltanut liikkua, etten vain pyörry. Miehen tultua kotiin lähdin vessaa kohti, että saan vaihdettua siteen ja vaatteet. En päässyt kahta metriä, kun piti lyyhistyä äkkiä maahan, etten pyörry. Siinä sitten makasin keskellä lattiaa hyvän tovin ennen kuin sain raahauduttua vessaan. Tässä vaiheessa kello oli 17 ja piti ottaa loput kaksi Cytotecia. Hädin tuskin selvisin vessasta sänkyyn, mutta en pyörtynyt kuitenkaan.
Makoilin aikani ja sitten tuli vessahätä ja oli pakko taas lähteä liikkeelle. Kaikki sängyssä olleet suojat olivat aivan veressä ja olo oli melkoisen kurja. Vessassa sitten pyörryttäminen paheni niin, että menetin tajuntani. Havahduin siihen, kun mies hätääntyneenä huutelee minun nimeä ovella ja kyselee soittaako ambulanssin. Tässä vaiheessa minua paleli ja samaan aikaan hikoilin niin, että kasvoja pitkinkin valui hiki. Sanoin, että pärjään kyllä, kunhan pääsen sänkyyn.Yritin ottaa vessapaperia ja sekin sai minut hengästymään. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja tuntui, etteä tukehdun, vaikka kuinka yritin hengittää. Edelleenkin kuitenkin sinnikkäästi väitin, etten tarvitse ambulanssia, vaan riittää, että pääsen makuulle. Sitten alkoikin taas pyörryttää ja päätin laskeutua vessan lattialle. Jonkin ajan kuluttua havahduin, kun olin pää roskiksen ja ämpäreiden välissä kyyryssä. Olin mennyt tajuttomaksi kesken kaiken. Siinä sitten lojuin hikoillen lattialla yltä päältä veressä veriset housut nilkoissa. Ei niitä elämän hienoimpia hetkiä. Mies jankuttaa ambulanssin kanssa ja minä kiellän soittamasta. Lopulta sain kontattua sänkyyn ja soitin äidilleni. Kerroin, että palelen, hikoilen ja tuntuu, että tukehdun. Äiti käski soittaa päivystykseen ja sen verran uskoin, että soitin. Sieltä täti sanoi, että minun täytyy soittaa ambulanssi ja tulla sinne. Niinpä vihdoin annoin periksi ja soitin ambulanssin, vaikka mielestäni uni olisi riittänyt.
Ambulanssi tuli ja ensimmäisenä minulta yritettiin mitata verenpaine. Mittari ei saanut mitään tulosta, vaikka monta kertaa yritettiin. Sitten kokeilivat stetoskoopilla vanhanaikaisesti, mutta kumpikaan ensihoitajista ei kuullut mitään. Meillä on vanha 50-luvulla rakennettu talo eikä paareja saa makuuhuoneeseen mitenkään. Hakivat sitten pyörätuolin, että siirretään sillä minut lähemmäksi paareja. Nousin sängystä ja siirryin tuoliin miettien, että onkohan tämä nyt ylireagointia, kun olo on ihan jees. Seuraavaksi heräänkin keittiön lattialta ja ympärillä on kauhea härdelli. Olin mennyt tajuttomaksi heti tuoliin istumisen jälkeen. Siinä sitten laitettiin tippa ja toinen ensihoitajista konsultoi lääkäriä. Moneen kertaan todettiin, että pitää kiireesti päästä sairaalaan, mutta on vaikeaa, kun en voi olla sekuntiakaan pystyssä. Niinpä paikalle soitettiin paloauto, kun niiden varusteena on kantamiseen tarkoitettu iso lakanantapainen. Sillä sitten ambulanssiin ja matkaan. Ensin taas luulin, ettei tässä kiirekään ole, kun ei edes valoja käytetä. Mutta sireenit laitettiin huutamaan heti, kun meidän kotikadulta päästiin ja aikasta haipakkaa ajettiin sairaalaa kohti. Vieressä ollut hoitaja kyseli koko ajan olenko hereillä. Olinhan minä... juuri ja juuri.
Oysissa sitten minut kiikutettiin huoneeseen, jossa oli varmasti 10 ihmistä. Molemmat päivystävät gynet, muita lääkäreitä, pari kätilöä ja hoitajia. Kysymyksiä sateli joka suunnalta ja lisäverta laitettiin tippumaan samoin tein. Siitä sitten juoksujalkaa leikkaussaliin hätäkaavintaa varten. Mulla taisi siellä mennä taju jo ennen kuin nukutettiin, kun yhtäkkiä muistikuvat vain päättyy.
Seuraavan kerran herään heräämössä, jossa kerrotaan kaavinnan menneen hyvin ja vuodon loppuneen heti siihen. Kohdussa oli ollut litra verta ja istukan pala kohdunsuulla estämässä kohdun tyhjenemisen. Kaiken kaikkiaan olin menettänyt arviolta n. 2,5 litraa verta eli puolet koko verivolyymista. Olo oli kuitenkin kahden veripussin ansiosta jo ihan kohtuullinen ja vihdoin puolen yön jälkeen pääsin osastolle.
Maanantaina olo oli ihmeen hyvä, kun ajattelee, mitä oli tapahtunut ja pääsinkin iltapäivällä kotiin. Kohtu tarkistettiin vielä ultralla ja se oli tyhjä. Vuoto ihan minimaalista tiputtelua ja pystyin liikkumaan ihan ookoo. Toki olo oli heikko ja muutaman askeleen jälkeen jo hengästytti ja puski hikeä. Mutta kuitenkin sellainen olo, että uskalsi hyvin lähteä kotiin. Mies ei saanut töistä pekkasia, mutta onneksi äitini on lomalla ja tuli meille illalla. Tänään mennään vanhempieni luo niin äiti voi hoitaa taaperoa ja minä saan levätä. Ei tässä olotilassa pysty lasta hoitamaan. Ei voi kyykkiä eikä nostella ja tänään olo on paljon heikompi kuin eilen. Tässä olotilassa en olisi halunnut sairaalasta pois. Jännä, että olo on nyt tosiaan huonompi. Mutta pärjään kyllä, kun on apua ja saan levätä, kun siltä tuntuu. Rautalisän olen aloittanut isolla annoksella ja toivon, että olo pian alkaa korjaantumaan.
Tästä vuotohommasta gyne sanoi, että 1/1000 tulee komplikaatioita liian vuodon vuoksi ja tämä on siis todella harvinaista ja siksi kohduntyhjennys uskalletaan antaa kotiin tehtäväksi. Vielä harvinaisempaa on se, että lääkkeiden jälkeen tuodaan verenpaineettomana sairaalaan. Yöllinen kätilö ja gyne molemmat sanoivat, että alkoi olla viimeiset hetket tulla sairaalaan ja tilanne oli tosi vaarallinen jo, kun olin vuotosokissa. Sanoivat, että jos ikinä samanlaista vuotoa tulee, niin ei tarvitse olla näin urhea, vaan ambulanssi pitää soittaa jo paljon aiemmin. Itse oikeastaan vasta tänä aamuna tajusin, että olin hengenvaarassa. Nyt tuntuu, etten tahtoisi olla miehestäni erossa, mutta ehkä selviän pari päivää erossa.
Tulimme siihen tulokseen, että siirrymme lasten tekoa turvallisempiin harrastuksiin ja taapero saa riittää meille. Ei tunnu järkevältä kuolla keskenmenoon. Toki jatkossa tällainen tilanne hoidettaisiin toisin, mutta en halua enää samanlaiseen tilanteeseen. Kyllä tässä oli tarpeeksi... Universumi yrittää viestiä meille, että olkaa tyytyväisiä tyttäreenne ja niin me nyt sitten olemme. Aloitin eilen pillerit ja vessan lattialta huutelemani sanat pätevät edelleen: en tahdo enää ikinä tulla raskaaksi.
Sunnuntaina klo 14 laitoin ohjeen mukaiset 4 Cytotecia ja pian alkoikin supistella ja tulla verta. Klo 15 jälkeen verta tuli jo niin paljon, että valui pitkin jalkoja paksusta yösiteestä huolimatta. Klo 16 mennessä olin jo ollut vessassa ja suihkussa jumissa, kun vuoto oli niin runsasta eikä tauonnut, että olisin saanut housut jalkaan. Verta siis lorisi tulla pönttöön kuin pissaa. Tässä vaiheessa alkoi jo vähän pyörryttämään ja mietin, että mitähän koko hommasta tulee. Mies joutui käymään asioilla ja olin taaperon kanssa kaksin reilun tunnin. Jouduin istumaan nojatuolissa paksun kylpypyyhkeen päällä ja antaa veren tulvia, kun en uskaltanut liikkua, etten vain pyörry. Miehen tultua kotiin lähdin vessaa kohti, että saan vaihdettua siteen ja vaatteet. En päässyt kahta metriä, kun piti lyyhistyä äkkiä maahan, etten pyörry. Siinä sitten makasin keskellä lattiaa hyvän tovin ennen kuin sain raahauduttua vessaan. Tässä vaiheessa kello oli 17 ja piti ottaa loput kaksi Cytotecia. Hädin tuskin selvisin vessasta sänkyyn, mutta en pyörtynyt kuitenkaan.
Makoilin aikani ja sitten tuli vessahätä ja oli pakko taas lähteä liikkeelle. Kaikki sängyssä olleet suojat olivat aivan veressä ja olo oli melkoisen kurja. Vessassa sitten pyörryttäminen paheni niin, että menetin tajuntani. Havahduin siihen, kun mies hätääntyneenä huutelee minun nimeä ovella ja kyselee soittaako ambulanssin. Tässä vaiheessa minua paleli ja samaan aikaan hikoilin niin, että kasvoja pitkinkin valui hiki. Sanoin, että pärjään kyllä, kunhan pääsen sänkyyn.Yritin ottaa vessapaperia ja sekin sai minut hengästymään. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja tuntui, etteä tukehdun, vaikka kuinka yritin hengittää. Edelleenkin kuitenkin sinnikkäästi väitin, etten tarvitse ambulanssia, vaan riittää, että pääsen makuulle. Sitten alkoikin taas pyörryttää ja päätin laskeutua vessan lattialle. Jonkin ajan kuluttua havahduin, kun olin pää roskiksen ja ämpäreiden välissä kyyryssä. Olin mennyt tajuttomaksi kesken kaiken. Siinä sitten lojuin hikoillen lattialla yltä päältä veressä veriset housut nilkoissa. Ei niitä elämän hienoimpia hetkiä. Mies jankuttaa ambulanssin kanssa ja minä kiellän soittamasta. Lopulta sain kontattua sänkyyn ja soitin äidilleni. Kerroin, että palelen, hikoilen ja tuntuu, että tukehdun. Äiti käski soittaa päivystykseen ja sen verran uskoin, että soitin. Sieltä täti sanoi, että minun täytyy soittaa ambulanssi ja tulla sinne. Niinpä vihdoin annoin periksi ja soitin ambulanssin, vaikka mielestäni uni olisi riittänyt.
Ambulanssi tuli ja ensimmäisenä minulta yritettiin mitata verenpaine. Mittari ei saanut mitään tulosta, vaikka monta kertaa yritettiin. Sitten kokeilivat stetoskoopilla vanhanaikaisesti, mutta kumpikaan ensihoitajista ei kuullut mitään. Meillä on vanha 50-luvulla rakennettu talo eikä paareja saa makuuhuoneeseen mitenkään. Hakivat sitten pyörätuolin, että siirretään sillä minut lähemmäksi paareja. Nousin sängystä ja siirryin tuoliin miettien, että onkohan tämä nyt ylireagointia, kun olo on ihan jees. Seuraavaksi heräänkin keittiön lattialta ja ympärillä on kauhea härdelli. Olin mennyt tajuttomaksi heti tuoliin istumisen jälkeen. Siinä sitten laitettiin tippa ja toinen ensihoitajista konsultoi lääkäriä. Moneen kertaan todettiin, että pitää kiireesti päästä sairaalaan, mutta on vaikeaa, kun en voi olla sekuntiakaan pystyssä. Niinpä paikalle soitettiin paloauto, kun niiden varusteena on kantamiseen tarkoitettu iso lakanantapainen. Sillä sitten ambulanssiin ja matkaan. Ensin taas luulin, ettei tässä kiirekään ole, kun ei edes valoja käytetä. Mutta sireenit laitettiin huutamaan heti, kun meidän kotikadulta päästiin ja aikasta haipakkaa ajettiin sairaalaa kohti. Vieressä ollut hoitaja kyseli koko ajan olenko hereillä. Olinhan minä... juuri ja juuri.
Oysissa sitten minut kiikutettiin huoneeseen, jossa oli varmasti 10 ihmistä. Molemmat päivystävät gynet, muita lääkäreitä, pari kätilöä ja hoitajia. Kysymyksiä sateli joka suunnalta ja lisäverta laitettiin tippumaan samoin tein. Siitä sitten juoksujalkaa leikkaussaliin hätäkaavintaa varten. Mulla taisi siellä mennä taju jo ennen kuin nukutettiin, kun yhtäkkiä muistikuvat vain päättyy.
Seuraavan kerran herään heräämössä, jossa kerrotaan kaavinnan menneen hyvin ja vuodon loppuneen heti siihen. Kohdussa oli ollut litra verta ja istukan pala kohdunsuulla estämässä kohdun tyhjenemisen. Kaiken kaikkiaan olin menettänyt arviolta n. 2,5 litraa verta eli puolet koko verivolyymista. Olo oli kuitenkin kahden veripussin ansiosta jo ihan kohtuullinen ja vihdoin puolen yön jälkeen pääsin osastolle.
Maanantaina olo oli ihmeen hyvä, kun ajattelee, mitä oli tapahtunut ja pääsinkin iltapäivällä kotiin. Kohtu tarkistettiin vielä ultralla ja se oli tyhjä. Vuoto ihan minimaalista tiputtelua ja pystyin liikkumaan ihan ookoo. Toki olo oli heikko ja muutaman askeleen jälkeen jo hengästytti ja puski hikeä. Mutta kuitenkin sellainen olo, että uskalsi hyvin lähteä kotiin. Mies ei saanut töistä pekkasia, mutta onneksi äitini on lomalla ja tuli meille illalla. Tänään mennään vanhempieni luo niin äiti voi hoitaa taaperoa ja minä saan levätä. Ei tässä olotilassa pysty lasta hoitamaan. Ei voi kyykkiä eikä nostella ja tänään olo on paljon heikompi kuin eilen. Tässä olotilassa en olisi halunnut sairaalasta pois. Jännä, että olo on nyt tosiaan huonompi. Mutta pärjään kyllä, kun on apua ja saan levätä, kun siltä tuntuu. Rautalisän olen aloittanut isolla annoksella ja toivon, että olo pian alkaa korjaantumaan.
Tästä vuotohommasta gyne sanoi, että 1/1000 tulee komplikaatioita liian vuodon vuoksi ja tämä on siis todella harvinaista ja siksi kohduntyhjennys uskalletaan antaa kotiin tehtäväksi. Vielä harvinaisempaa on se, että lääkkeiden jälkeen tuodaan verenpaineettomana sairaalaan. Yöllinen kätilö ja gyne molemmat sanoivat, että alkoi olla viimeiset hetket tulla sairaalaan ja tilanne oli tosi vaarallinen jo, kun olin vuotosokissa. Sanoivat, että jos ikinä samanlaista vuotoa tulee, niin ei tarvitse olla näin urhea, vaan ambulanssi pitää soittaa jo paljon aiemmin. Itse oikeastaan vasta tänä aamuna tajusin, että olin hengenvaarassa. Nyt tuntuu, etten tahtoisi olla miehestäni erossa, mutta ehkä selviän pari päivää erossa.
Tulimme siihen tulokseen, että siirrymme lasten tekoa turvallisempiin harrastuksiin ja taapero saa riittää meille. Ei tunnu järkevältä kuolla keskenmenoon. Toki jatkossa tällainen tilanne hoidettaisiin toisin, mutta en halua enää samanlaiseen tilanteeseen. Kyllä tässä oli tarpeeksi... Universumi yrittää viestiä meille, että olkaa tyytyväisiä tyttäreenne ja niin me nyt sitten olemme. Aloitin eilen pillerit ja vessan lattialta huutelemani sanat pätevät edelleen: en tahdo enää ikinä tulla raskaaksi.
Aika hurja homma ja kurjaa että raskaus päättyi noin. Kokemuksen jälkeen oli varmaan helppo päättää että yritykset saa jäädä ja näkökulma koko tähän maalliseen vaellukseen muuttuu. Toivotan sinulle kaikkea hyvää tulevaisuudessa ja iloa tyttärenne kanssa, hänkin on niiiiin paljon enemmän kuin mitä monilla muilla on 
