40 kriisi vai masennus

Olen väsyneen oloinen ja haluton kaikkeen... ei huvita oikeen mikään, kaikki tekeminen on pakkopullaa. Keväällä vatsaoireiden perusteella minulle diagnosoitiin "ärtynyt suoli", ei masennusta. Mietin paljon parisuhdetta... olenko valinnut oikein, olisinko onnellisempi jonkun muun kanssa jossain muualla jne... Työ mietityttää myös paljon... olenko oikealla alalla, vaihtaisinko alaa vai työpaikkaa. Lapseni (-97, -00) ovat aivan ihania ja heidän kanssa kaikki sujuu. Miehen kanssa tulee riideltyä ja välistä tuntuu, että toinen huutaa/suuttuu aina. Onko perhe-elämämme liian riitaista lapsille...? Mies on hyvätuloinen, asumme kaupungissa järven rannalla omassa talossa ja päällisin puolin kaikki on hyvin, mutta silti tuntuu, että elämme kulissiliittoa. Vanhemmat työkaverit sanoivat, että poden jo 40 v kriisiä, vaikka täytän kesällä vasta 37v. Tosin tukkani alkoi harmaantua jo 30 v:n kriisissä, joten voihan olla jo uuden kriisin aika... vai potisinko kuitenkin masennusta. Miten tallaisen selvittää???

 

minä oon 34 vuotias, ja samoja ajatuksia on kuin sinullakin
luulen että taitaapi jonkin asteista masennusta olla, ja ajoittain minut valtaa tunne että tässäkö tämä elämä nyt on

 

Ap:n kanssa samoja mietin, tosin olen jo 40 v. Mutta pahan 30-kriisin läpikäyneenä tiedän, että tämäkin loppuu aikanaan. Kaikki kuuluu tähän ihmisenä kasvamiseen, toiset mietii enemmän toiset vähemmän.

 

Homelitoosa on perustanut masentuneille surupuserot-kerhon. Kannattaa laittaa y-viesti homelitoosalle jos kiinnostaa.

 

Kuulostaa tutulta. Mulla kanssa noita tässäkö tämä elämä nyt oli-ajatuksia. Kaikki kuitenkin hyvin, kaks lasta ihana ukko, iso uus talo, oma yritys. Vaan silti siällä ajoittain typötyhjä ja pelottavakin olo.

 

tutuille kuulostaa oireet osittain. Mä oon 39 ja mielestäni nyt olen neljänkympin kriisissä. Lueppa uusinta (touko) meidän perhe lehteä, siinä juttua kun tehtotytöt romahtivat eli aiheesta monen 30-40 vuotiaan naisen elämässä kuohuu, mutta miksi eli äitien riskivuosista. Rankkaa aikaa, ainakin mulla (vaikken ole eronnut enkä eroamassa ja kaikki on periaatteessa "hyvin"). Täytyisi vaan jaksaa ajatella positiivisesti, kaikesta huolimatta, ja uskoa että tämäkin menee ohi. Kuuluu ihmisen elämänkaaripsykologiaan - kait

 

Jäi vielä laittamatta ed.viestiin, että meillä on mun miehen kanssa ihan liian vähän yhteistä aikaa. Arki on tätä arjen pyöritystä pienten lasten ehdoilla, ihanaa mutta rankkaa. Parisuhde tarvitsee kuitenkin vaalimista ja hoitamista ihan niinkuin mikä tahansa muukin asia. Nyt olenkin ajatellut, että kesällä täytyy järjestää aikaa myös parisuhteelle ja jotain mukavaa yhteistä tekemistä. Ja sitä että ehdittäisiin rauhassa puhua ja vaan ollakin hetki yhdessä ihan kahdestaan. Että muistaisi taas mikäs siinä toisessa taas onkaan niitä piirteitä miksi on naimisiin asti menty =)

 

Terapia auttaa, kokemuksen syvällä rintaäänellä...

 

Ite seurailin miestäni pitkään,oli aina ärtynyt,kiukkuinen,haluton ja tyytymätön.Ei auttanut uni,ei oma aika.Loppujen lopuksi mikään ei ollut enää mitään,huusi ja raivosi vaan tai tuijotteli eteensä,häipyi ovesta omille teilleen...

Pakotin soittamaan itselleen apua,pääsi lääkärin kautta mielenterveystoimistoon terapiaan.Sen verran pahat solmut kummiskin oli,että erottiin,kun ei tää arjen pyöritys semmoisessa sujunut.Alkoi sitten äijällä asiat paranemaan päin,asustelee itsekseen,käy terapiassa,sai masennuslääkkeet ja kykenee jo lapsiaan tapaamaan ja heidän kanssaan olosta jopa nauttimaan.

Meillä oli mielestäni kaikki tosi hyvin,monta tervettä lasta,minä kotona,miehellä työ,isovanhemmat lähellä jne...Mutta selvisi sitten tuon terapian myötä,että mies ei ollutkaan kokenut samoin,ei kai ollut osannut ilmaista asiaa tai tiennyt sitä itsekään aiemmin.Ei kai rakkaus niin vain lopu,tai jos hiipuukin,niin on tahdon asia olla toisen kanssa ja elvyttää pitkää ja puutunutta liittoa...

Ehkä tosiaan elämä menee jonkinlaisissa sykleissä ja kun ne eivät osu yhtäaikaa,seuraa kriisi.Varmaan miehelläni oli sitten osaksi kolmenkympin kriisi,mietti kai että tätäkö tää on lopun elämää ja tuonko kanssa aion sen viettää.Ketään ei voi pakottaa toisen kanssa olemaan vastoin tahtoaan.Tässä sitä siis ollaan!Oon 32v neljän lapsen yh-äiti!Ei ihan ollut unelmissa,mutta iloinen olen siitä,että sain exäni hakemaan apua ja hän kykenee olemaan jonkinlainen isä lapsilleen.

Vaikea tämän kaiken kokeneenakaan sanoa,mikä on tervettä kriisiä ja missä kulkee mielenterveyden raja.Ehkä meilläkään ei olisi kaikki mennyt tarpeettomasti tähän pisteeseen,jos mies olisi tunnistanut edes hiukan omia tuntojaan,kertonut niistä ja olisimme hakeneet vaikka yhdessä apua.Keskusteluapua kannattaa hakea ajoissa,ettei pikku möykyistä kasva isompia

 

Vähän samaa ollut ilmassa täällä.

Siinä vaiheessa, kun tajuaa, että enää en jaksa uutta alkua, siis että enää ei meille tarkoituksella ainakaan lapsia tule, alkaa jotenkin miettiä että tässäkö tämä nyt oli. Tämä minun elämä.

Ja joka päivä peilistä katsoo vähän vanhempi ihminen.