32-vuotias ilman vauvakuumetta - Mitä tehdä?

[LapsetonKO?]

En tiedä, onko tämä oikea palsta pohdiskella ongelmaani, mutta kuulisin mielelläni mielipiteitänne asiasta. Olen 32-vuotias ja onnellisesti avoliitossa asuva nainen. En ole eläessäni potenut vauvakuumetta, eivätkä lapset kiinnosta minua mitenkään erityisesti. Pidän kyllä joistakin lapsista ja he tuntuvat pitävän minusta. Lähinnä minua on alkanut tämä lapsikysymys mietityttämään ikäni puolesta. Haluanko lapsia vai enkö halua? Miesystäväni on samanlainen kuin minäkin, eli hänkään ei kärsi vauvakuumeesta. Jotkut ystäväni ovat minulle sanoneet, ettei heilläkään koskaan ollut varsinaista vauvakuumetta, mutta he vaan päättivät hankkia lapsen. Minusta taas tuntuu, että jos tekisin sen niin, niin alkaisin katua päätöstäni. Miten voi vain tehdä jotain, mitä ei varsinaisesti halua. Olemme mieheni kanssa tottuneet elämään melko vapaata elämää. Lomilla matkustelemme ja viikonloput vietämme milloin missäkin. Parhaillaan rakennamme omakotitaloa, mutta siinäkään emme ole huomioineet mahdollisten lasten asumista talossa. En ole varma, sopisiko lapsi edes meille. Olisimmeko valmiita muuttumaan ja muuttamaan elämäämme? Sen lisäksi, etten ole varma, haluanko koskaan lapsia, olen varma siitä, etten halua synnyttää. En uskaltaisi, sillä olen kuullut siitä niin hirveitä juttuja. Jos saisin lapsen, haluaisin keisarinleikkauksen. En tiedä, olisinko valmis äidiksi. Jaksaisinko huolehtia lapsesta ja elää hänen ehdoillaan. Kestäisikö sitä, jos lapsi sairastuisi tai jos hänelle sattuisi jotain kamalaa. Mitä, jos lapsi kuolisi? Kauheita ajatuksia, mutta kaikki tällainen on käynyt mielessäni. En tiedä... Ikäni puolesta nyt olisi korkea aika tehdä päätöksiä. Mitä mieltä te olette asiasta? Onko kukaan pohtinut vastaavia asioita kuin minä?

 

[justiinajuu]

Lapsia ei todellakaan kannata tehdä vain koska se "on tapana".

 

[derrie]

Tottakai sitä tuli pohdittua kaikenlaista. Minulla ei ollut valtavaa "vauvakuumetta", ja olen ikäni pitänyt koiranpentuja ihmisvauvoja suloisempina. Toki olen lapsista tykännyt kuitenkin, koirista vain enemmän Mieheni alkoi haaveilla omasta vauvasta ensin, on minua jonkin verran vanhempi. Itsellänikään ei ollut mitään asiaa vastaan - lähinnä sellainen olo, että ei olisi juuri sillä hetkellä tarvinut lapsen tulla, mutta kuitenkin ajattelin jossain vaiheessa lapsen haluavani, ja siksi "taivuin" mieheni toiveeseen. Meille sitä lasta ei sitten sillä sekunnilla tullut, tehtiin tyttöä lähes 3 vuotta, ja siinä toive kasvoi ja vahvistui. Äiti olen ollut heti lapsen syntymästä saakka, enkä todellakaan ole katunut. Mistä minä jään paitsi? "Joudun" suunnittelemaan menoni lapsen ehdoilla, mutta tämä on vain väliaikainen järjestely. Ehdin kulkea ja touhuta omiani ennen äitiyttä, ja lapsi on kohta iso ja muuttaa kotoa ennenkuin huomaankaan. Sitten on taas aikaa keskittyä omaan napaan. Tätä aktiivista äitiyttä kestää ehkä 20 vuotta, riippuu toki tuleeko meille lisää lapsia joskus. Minä elän ehkä 80 vuotta, eli aikaa omalle itselleni jää 60 vuotta. Kyllä se minulle riittää

Mutta tietystikään teidän ei pidä hankkia lasta, jos ette lasta halua. Oma on asianne, oma päätöksenne. Puhu miehesi kanssa ja tehkää päätös pian, koska sinä valitettavasti naisena kohta alat olla liian vanha ihan biologisesti. Jos sinulla on mahdollisuus jutella jonkun lapsettoman kanssa, tee niin. Seuraile lapsiperheiden rankkaa arkea ja mieti, oletko halukas moiseen. Älä jää odottamaan tuntevasi olevasi valmis vanhemmaksi, koska sitä tunnetta ei tule koskaan. Jos haluat, pystyt siihen. Arki on rankkaa, mutta ihanaa, ja oma lapsi todellakin on maailman napa. Minua ei edelleenkään kiinnosta muiden lapset ihan suunnattomasti, mutta tuo oma on ihanista ihanin aarre

 

[Vippe]

Pohdinta kannattaa ehkä alottaa siitä, että haluaako koskaan lapsia. Synnyttämistä ei kannattane ajatella, eipä siitä varmaan kukaan tykkää. Saahan jotkut nelikymppisetkin lapsia, että sikäli ei ole iän puolesta kiire. Tosin jotkut eivät saa parikymppisenäkään lapsia, vaikka kuinka yrittäisivät. Ikää ei kannata siis liikoja tuijottaa.

Oma kokemukseni on kyllä vähän eri; itse aina ajattelin että lapset kuuluvat elämään. Yritimmekin saada raskautta alulle aktiivisesti semmosen 2,5v, mutta kun olisi pitänyt mennä hoitoihin, niin into lopahti siihen.. No, ompahan ainakin tullut kokeiltua ja nyt voi tyytyväisenä elää lapsetonta elämää. Mutta joo, ei varmaan kannata edes kokeilla, jos ei halua ottaa sitä riskiä, että lapsi saattaa tulla.

Keskustelu on kyllä hyvä neuvo, juttele miehesi kanssa ja tehkää päätös yhdessä. Kannattaa myös sopia, että jos toisen mieli muuttuu, niin keskustellaan uudestaan. Vapaassa elämässä ei ole mitään väärää.

 

[Kirsi*]

Pidätkö sinä ap siis niistä lapsista, joiden kanssa olet läheisesti ja paljon tekemisissä? Vai oletko paljoa lasten kanssa tekemisissä? En minäkään pidä kuin niistä lapsista, joiden kanssa on ollut aikaa rakentaa jonkinlaista vuorovaikutteista suhdetta. Kaikki lapset on ok, mutta en nyt varsinaisesti tykkää kaikista maailman lapsista. Enhän tykkää kaikista maailman koiristakaan, vaikka omani onkin rakas.

Oikeaa aikaa aloittaa yritys ei ainakaan meillä olisi tullut ikinä, jollei oltais vain päätetty, että nyt. Sen jälkeisessä paniikissa sitä vasta miettiikin hulluja asioita, kun viimeinen e-pilleri on nielaistu. Mutta kaikesta huolimatta mulla on aina jollakin tasolla ollut selvää, että haluan lapsen. Johtuu varmaan siitä, että omat vanhempani ovat kokeneet vanhemmuuden mahtavana asiana vaikeuksistakin huolimatta, joten minullakin on siitä myönteinen mielikuva; jos minä olen ollut vanhemmilleni ilo ja onni, eiköhän oma lapseni tuo myös hyviä asioita tullessaan. Olen aina kokenut olleeni toivottu, hyvä ja rakastettu, ja jotenkin ehkä naivisti kuvittelen, että koen oman lapseni (nyt olen vasta raskaana) myös rakkaaksi ja arvokkaaksi. Mutta, kuten sanottu, ei mulla oikeasti ole mitään hajua siitä, mihin tämä elämä meitä vie ja miten lapsi sitä muuttaan, nämä oli vain näkökulmia siihen, miksi lapsentekoon päädyttiin.

Suvussani on paljon lapsettomuutta, ja monet lapsettomat pariskunnat näyttävät elävän hyvää elämää. Eihän se elämän mielekkyys voi lapsesta olla kiinni. Meidän sukupolvella on ensimmäistä kertaa oikeasti vapaus valita, ilman että naista automaattisesti syyllistettäisiin lapsettomuudesta. Minusta on mielenkiintoista nähdä, miten oman sukupolveni vapaaehtoisesti lapsettomat naiset elävät kymmenen ja kahdenkymmenen vuoden päästä, kun heillä ei ole enää sitä taakkaa kannettavana, että naisella on "pakko" olla lapsia, ja muutkin elämänvalinnat hyväksytään. Se voi antaa perspektiiviä omaankin perheelliseen elämään.

 

[sdgfsdg]

Ellei ajatus lapsettomaksi jäämisestä tunnu ollenkaan surulliselta niinä heikkoina hetkinä kun tutkiskelet syvimipiäsi , niin silloin kai lapsettomuus voisi olla hyvä vaihtoehto. Ja mieti haluaako elämän, johon kuuluu lapsi/ lapsia, ei synnytystä, onko vauvakuumetta ymym. Ne ovat aika epäolennaisia asioita kun pitää miettiä sitä, että haluaako, muuttaa elintapansa perhekeskeiseksi vai ei seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

Tuntuuko ajatus koskaan surulliselta, ettette saisi lapsia, aloita sen miettimisestä..