Toggle sidebar

30v Kriisi!!

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Jutta
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
J

Jutta

Vieras
Hei! Tuolla jossain ketjussa sanottiin jollekin naiselle, jolla on työpaikkaromanssi, että sillä on kolmenkympin kriisi.

sit kävin netissä kattomassa, että mikä se on, mut ei oikeen löytyny mitään rakentavaa tietoa.

Olen 27 vuotias, opinnot loppusuoralla vasta nyt, ja umpirakastunut mieheeni vielä näin kolmen vuoden jälkeen.
Kaikki tuntuu olevan hyvin, mutta en ole saavuttanut läheskään kaikkea , mitä minun olisi omasta mielestä pitänyt..

Onko siis kuinka todennäköistä se, että kun lasiin tullee 30 v, niin mies vaihtuu, työ vaihtuu, auto vaihtuu, ja jäljelle jää tyhjiö, jota pohditaan sitten kun on neljänkympin kriisi vuorossa.
siis jopa minulla, joka en usko koko noihin kriiseihin paljon ollenkaan..

Siis vai onko mahdollista, että mulla on se jo nyt, koska kaikki tapahtuu ihmisille nykyään aiemmin kuin ennen, aikuistuu aiemmin, alkaa seurustella aiemmin jne. Ainoa asia, mikä jää myöhemmäksi , on lasten teko.

Tunnen itseni vielä nuoreksi, enkä olisi valmis äidiksi vielä kymmeneen vuoteen.

Miten muut tämän asian kokevat? Onko teillä muilla yli kaksvitosilla joku tolkku näihin asioihin?
 
Kolmenkympin kriisi tulee niille, jotka ovat tehneet lapset ennen aikojaan, tai lukeneet itsensä nopeaan tahtiin valitsemaansa ammattiin, menneet töihin, ja pysyneet sitten siinä samassa työssä kymmenisen vuotta.

He 30-v täytettyään havahtuvat huomaamaan sen, että aika kulkee kokoajan nopeampaa, se mikä ennen tuntui kymmeneltä vuodelta, tuntuu nyt kymmeneltä kuukaudelta. He muistavat kaikki, mitä heidän ""piti"" tehdä, sitten kun ovat töissä ja heillä on säännölliset tulot, mutta ei ole vain tullut tehtyä muuta, kuin käytyä töissä viikot kahdeksasta neljään, ja viikonloppuna vähän ryyps*ryyps* , ja sitten maanantaina taas sama toimisto, samat naamat, ja sama työ.

Sinä ap esimerkiksi, jolla on opinnotkin vielä 27 vuotiaana kesken, kolmevuotta vanha parisuhde, ei lapsia ja tulevaisuus epävarma olet siinä onnellisessa asemassa, että sinulle ei ole vakiintumisen myötä kerennyt kehkeytyä sitä tyypillistä illuusiota siitä, että jotain on jäänyt kokematta menetetyn vapauden myötä.

Ihminen kaipaa aaina sitä, mitä hän ei saa.

Jos olet vaihtelevassa työssä, matkustelet, ja etenet uralla tai olet lahjakas taiteilija, joka kärsii luovuuden tuskasta, toivot todennäköisesti punaista tupaa perunamaalla ja vakituista työtä samassa paikassa saman miehen kainalossa.

Jos sulla on punainen mökki, vakituinen työ ja lapsia, sama ukko, jonka tapasit yläasteen aikana koulussa, haikailet todennäköisesti vaihtelun, matkustelun, jännityksen ja veitsenterällä elämisen perään.

Sull ei tule mitään kolmenkympin kriisiä, sun koko elämäsi on yhtä tasaista kriisiä, etkä ole jäänyt vellomaan loputtomaan oravanpyörään, jossa voit tuudittautua keskileveään elämään ja syödä suruusi, läskistyä ja hapantua pikkuhiljaa jossain paikallisen sosiaalitoimiston tanttana, bussikuskina yhdellä ja samalla vuorolla keskustasta sinne ja takaisin, tai yksityisyrittäjänä, joka pitää yhtä ja samaa puljua vuodesta toiseen kannattamisen rajoilla, ja aikansa kuluksi vittuilee nuorille kesätyöntekijöille, jottei heille vahingossa tule sitä väärää käsitystä siitä, etteikö elämä olisi muka haasteellista ja raadollista, kuten heillä itsellään on ollut viimeiset 29 vuotta.
 
Tässä aika hyvä kuvaus:

""Kolmenkympin kriisi on mielestäni lähinnä myytti. Hyvä tekosyy ihmisille, jotka ovat pettyneitä itseensä ja alkavat sitten apinanraivolla yrittää jotain vähän jännempää. Ihmisillä on surullisen usein tapana hötkyillä elämässään sinne tänne niin, että kolmenkympin tienoilla tuntuu siltä, ettei ole mitään saavuttanut. Kun osa tutuista alkaa siinä vaiheessa olla jo syvällä kiiltokuvamaisissa kotileikeissä tai briljanteissa uramaailmoissaan, on kai helppo tuntea paniikinomaista luuseriutta.

Pitää muistaa, että 30-kriisi on vammainen yhdistelmä itsekkyyttä ja itsesääliä: minäminäminä-marinaa. No, sanoin juuri, että itseään pitää rakastaa. Kyllä kyllä, mutta itseensä ei saa upota. 30-kriisiin on turha vedota jonain selityksenä pettämisille ja paskalle asenteelle. Ei ole mitään erikoislupaa seota 30-v-synttäreiden tienoilla ja odottaa, että koko maailma sietää sitä.

Kolmenkympin kriisiin liittyy tietysti paniikki omasta rupsahtamisesta. Sekin on myytti. Sikäli, että siinä iässä suurin osa rupsahtajista rupsahtaa omien elintapojensa seurauksena, ei niinkään iän. Kaljanveto ja baarijuoksu eivät ole koskaan ketään kaunistaneet. Vuosien varrella kerätyt kaljamahat ja -kaksoisleuat saisi jokainen pois syömällä terveellisesti ja liikkumalla vähän. Mutta ihmiset uskottelevat itselleen, että ikä on nyt iskenyt ja niin tuoppiin tartutaan entistä vahvemmin.

Lehdissä ja viihteen maailmassa 30-v iästä on leivottu varsinainen rajapyykki. Kuitenkin 30 on vain yksi ikä muiden joukossa. Ei sinä päivänä muutu yhtään mikään! Poikaystäväsi ikä on kuitenkin ihanteellinen sikäli, että on vielä nuori ja jaksaa kaikenlaista, mutta on tietoa ja taitoa ihan eri kauhalla kuin parikymppisenä, usein myös huumorintaju kehittyy iän myötä. ""
 
<<mutta on tietoa ja taitoa ihan eri kauhalla kuin parikymppisenä, usein myös huumorintaju kehittyy iän myötä<<

Totta!
Olen huomannut, että alle 30 v jätkillä ei ole huumorintajua lainkaan.
Ne hekottelle kyllä suureen ääneen, osaa jotkut kertoa vitsejä jätkäporukassa tms, mutta itselle ei osata nauraa , ei sitten millään.

Eikä se naurukaan ole aitoa, kun pää on tyhjä, päästää katsoo kaks tyhjää silmää.

Siis nyt oikeestaan vasta käsitin sen, kun aloin miettiä ja vertailla tapaamiani miehiä alle ja yli 30 v.

Ei se miehillä se oman itsensä kanssa pärjääminen mikään bravuurinumero ole koskaan ollut, mutta kyllä se iän tuoma viisaus tekee niistä vähän siedettävämpiä.

Jotkut nuoret miehet ryyppää ja rällää. Oikein tosissaan. Jotkut niistä elää ihmisiksi ja opiskelee, harrastaa luomuintoilija tyttöystävänsä kanssa, mielen avaruutta, kasvissyöntiä , savuttomuutta, haaveilee olevansa maailmanmiehiä..yhtä kaikki..aivan helvetin tosissaan itsensä kanssa.

Joskus ihan masentaa, kun ne varsinki nuoremmat kaverit kuvittelee, että niillä on hyvätkin vitsit ja älykkäät elämänasenteet, mutta näyttää niillä menevän pasmat ihan sekaisin sitten, jos niitä vähän menee hämmentämään verbaalisin avuin.

Vasta päälle 30 v. mies osaa arvostaa naisiakin, ja ottaa ilon irti kaikenlaisista asioista. Nauru on aitoa , eikä sellaista onttoa hohotusta, vain ,jotta muut huomaisivat, että vitsi meni perille.

Tai no, ehkä tuo minun kultani on ollut aina sellainen fiksu poikkeus, vaan häntä kun en päässyt tuntemaan elämänsä alkutaipaleella, taisin itse olla silloin vielä hakkaamassa legopalikoita yhteen leikkikehässä.
 
Itse kärsin vieläkin 3kympin kriisitä, joka alkoi 28 vuotiaana, kaksi vuotta kärvistelin ja odottelin kauhulla numero 3:sta..

Siitäkin kauhusta on nyt vuosi ja edelleen on jonkinlainen kriisi, mutta asia on hoidettava huumorilla.

Esim. tunnen itseni vanhaksi pieruksi, en ole yhtä viehättävä jos olen sitä joskus ollut, painon kanssa saa nykyään enemmän tapella ja ""kauheasti"" on tullut ryppyjä..

Ravintolassa huomasimme ystävän kanssa,että se paikka missä ennen olemme käyneet,on nykyään parikymppisiä täynnä. Kieltämättä tuli hippasen ulkopuolinen olo.
Se ilta kruunattiin örmy känneillä joraten täysillä Paula Koivuniemen mukana..

Tässä olen alkanut jo odotella josko se kriisi alkaisi helpottaa ja voihan tilanteen ajatella toisella tapaa, kun nainen täyttää 30 on hän silloin todellakin nainen isolla N:llä.

Yritä jaksaa ja ota huumori mukaan!! =0)
 
Tunnet olevasi vielä nuori, itseasiassa vastahan täytit kaksikymmentkaksi. Silti sinun olisi osattava käyttäytyä aikuismaisesti, ja käyttäydythän sinä, mutta osa sinusta haluaisi riehua ja typerehtiä, kuin parikymppiset nuoret naiset.

Taistelet omaa ikääsi vastaan kynsin ja hampain.

Muistelet menneitä vuosia ja olet todella sitä mieltä, että ei täysi-ikäisyydestäsi nyt niin hirvittävän kauan ole. Peilikin on sitä mieltä, tai sen olisi syytä olla. On toki aamuja, jolloin peilistä kurkistaa kauhuksesi äitisi... Se on paha juttu. Mutta onneksi tätä ei tapahdu joka aamu, vain joka toinen...

Kaunistaudut ja tälläät itseäsi yhä kauemman. Mikään vaate ei tunnu sopivan kertahuitaisulla, vaan on etsittävä nuorekasta ja silti ei liian teiniä kampetta päivän piristykseksi. Haluasit, että edes silloin tällöin joku erehtyisi luulemaan sinua kymmenen vuotta nuoremmaksi, tai edes viisi.. Noh, kaksikin riittäisi!

""Peili on tosiaankin taas väärässä. Se luulee, että naamassani on juonteita! Ei niitä ole, ei varmasti vielä ennen kolmeakymmentä!! Kauheaa... "" Tajuat taistelevasi turhaan. Näet filminauhan tavoin, kuinka elämäsi vilisee ohitsesi.

On saatava kaikin keinoin nuoruus takaisin.

Sitten keksit sen! HEI, olet kuullut, että nainen on seksuaalisesti kypsimmillään vasta kolmenkympin jälkeen!!! = D!!

Mitäs siitä, jos peili hiukan valehtelee, kunhan miehesi tekee sen paremmin. Siihen tukeutuen sinkoilet sängystä toiseen, etsien vimmalla sitä kaksilahkeista, joka ymmärtää parhaat puolesi ja nostaa sinut ansaitsemallesi tasolle = ).
 
Kivasti kirjoitit ja varmaan ihan täyttä asiaa! Noinhan sen täytyy olla! Miehen charmi kehittyy vasta 30 vuoden iän saavutettuaan. Ja koska poikkeus vahvistaa säännön, täytyy heti perään todeta, että kyllä vasta täysi-ikäisiksi tulleistakin löytyy helmiä!
 
Kannattas sekoilla kaikki seikkailut mahdollisimman äkkiä, niinku jotku sanoo, elää täysillä.

Sen jälkeen ei ""jää paitsi"" mistään ja voi tehdä sitä, mikä on järkevää. Ja jos se kuulostaa kovin vaikealta, ni mahdollisimman leveä harrastaneisuuden kirjo auttaa kokemaan asioita merestä maalle ja maasta ilmaan. Kyllä se siitä helpottaa.

 
Päinvastoin, nykyiset ihmiset aikuistuu myöhemmin. Osa 30-kriisiä on juuri sitä, että tajuaa, että se NUORUUS on ohi ja olisi aika jo (eli pakko) aikuistua.... ;-)))
 
Mitä se sekoilu yleensä pitää sisällään?
MIksi ihmisen pitää sekoilla?

Eilen vai olikse toissapäivänä.. tuli tv.stä joku sinkut la:ssa . se se vasta on hienoa, kun ne sinkut löytää elämänsä miehen vihdoin, ainaki sitä ne tuntui kuitenkin haluavan.

Kerrohan itsestäsi kysyy mies. Nainen vastaa. No, mä olen sellainen joka ottaa elämästä kaiken irti. Se on vaan sitä, että meen sinne, missä jytämusiikki soi, ja annan sitten pillua jollekin karjulle. Tämä sitten toistuu viikosta toiseen, ja tunnen olevani elossa.

Se on hyvä, jos se elämästä kaiken irti ottaminen ja sekoilu, olis kerrankin jotain muuta, kuin revan levittelemistä ja hörhöilyä.

MItähän se sekoilu oikeen muutakaan on..koska jos se on joku harrastus tai muuten vain, vaikka heräteostokset vaatekaupassa, niin mikä siitä sitten tekee niin sekavaa?
 
Eka ikäkriisi oli 26-vuotiaana. Vaihtui mies, työpaikka ja paikkakunta. Lapsia en sentään vaihtanut;)

Toinen ikäkriisi tuli kymmenen vuotta myöhemmin, kun tajusin etten ole kokenut läheskään sitä kaikkea mitä halusin kokea. Sillion en vaihtanut mitään, mutta aloin seikkailemaan ja totauttamaan fantasioitani. Eikä ollut yhtään myöhäistä. Onneksi sekin kriisi meni ajallaan ohi.
 
nimim. aika ei odota:

Ei elämää voi elää valmiiksi. Ei ole keinoja kerätä vuosien varalle kokemuksia, jotta ""aikuisena"" voisit rauhassa muistella elettyjä ja koettuja tapahtumia, ilman minkäänlaista halua kokea asioita uudelleen.

Näin ei voi tehdä.

Elämää on kolmenkympin jälkeenkin. Onnea ja surua, luopumista ja saamista.

Siihen kun luottaa, että elämä jatkuu vähintäänkin yhtä mielenkiintoisena, kuin nuoruudessakin, tulee huomaamaan, että juuri näin on tosiaan tapahtuu.

Joku viisas on sanonut, että ihminen elää elämänsä aikana monta eri elämää. Nuoruus on yksi niistä, aikuisuuteen sisältyy useita eri jaksoja. Omien lasten kasvattaminen, avioliittoon sopeutuminen ja siitä mahdollisesti luopuminen. Vanhuus ja ehkäpä uudelleen rakastuminen ja avioliitto.

Kaavoja on juuri niin monta, kuin on ihmisiä maapallolla.

Elämä ei lopu kolmeenkymppiin.

 
Naurattaa nuo kriisivouhkaukset. Minä olen täyttänyt 20, 30 ja 40, eikä vielä ole tullut mitään kriisiä moisesta. Varsinkin nyt kun seuraaviin pyöreisiin lukuihin on vain muutama vuosi, ei voi kuin hihitellä että kuinka 30 vuotias on muka jo jonkun mielestä VANHA....... Eläminen taitaa olla hakusessa jos on aikaa tehdä noin olemattomista asioista kriisejä. Odotelkaas pennut vaan, kyllä tekin lopulta valaistutte.
 
<<Tunnen itseni vielä nuoreksi, enkä olisi valmis äidiksi vielä kymmeneen vuoteen.


Eli se koko kriisi on sitä, kun pitäis olla niin teiniä...vaikka mittaarissa on 30 v. Kukaan ei halua olla enää aikuinen. Puhumattakaan, että haluaisi tulla keski-ikäiseksi...ja sitten pukkaa taas kriisi, kun huomaa, ettei saa lapsia enää 45-vuotiaana, kun ""olisi aikuinen ja kypsä"".
 
Minulla 30-kriisi on tarkoittanut sitä, ettei juuri päiväkään kun en ajattelisi omaa tulossa olevaa kuolemaani. Ajattelen, että 10 vuotta työikäisestä elämästäni on jo takana päin - 1/4 siis. Enää kolme samanlaista pakettia ja olen eläkkeiässä. Sitten enää 10...20...ehkä 30 vuotta, ja joudun jättämään tämän maallisen elämän taakseni.

Pistää hiljaiseksi, mutta pistää myös miettimään, mitä haluan tosissani elämältäni. Aikaa ei ole paljon ja se pitää käyttää fiksusti.

Parisuhde:
Minulla ei ole vaihtunut mies - päinvastoin olen alkanut kohdella häntä paremmin. Haluan jakaa tämän lyhyen elämän jonkun todella tärkeän ja rakkaan ihmisen kanssa, hänen.

Työ:
Olen opiskellut töiden ohessa lisää ja panostanut työelämässä paljon. Nyt näyttää siltä, että olen aika lailla omalla alallani ja unelmatyöpaikassani.

Lapset:
Tähän asiaan pitänee ottaa kantaa 5 vuoden sisällä. Parikymmpisenä saattoi vielä ajatella, että otan kantaa ""sitten joskus"".

Elämä:
Kriisin aika lailla ratkaistuani olen onnellisempi kuin koskaan. En myöskään koskaan ennen ole tuntenut itseäni yhtä tasapainoiseksi. Tiedän, mitä haluan elämältäni, ja aion elää niiden periaatteiden mukaan. Olen ruvennut antamaan katuojajuopoille lantteja ja osallistun hyväntekeväisyyteen. Että sitten kuoleman portilla kehtaisi katsoa itseään peiliin ja sanoa, että ""elin elämän, joka oli arvokas ja hyvä"".
 
Nimimerkki ""tiedetään"" kertoi kolmenkympin kriisin tulevan niille, jotka ovat tehneet lapset ja valmistuneet jne. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että minä olen tehnyt lapset kolmenkympin molemmin puolin ja mennyt töihin, niin kappas vain ei minulla ole ollutkaan aikaa potea mitään erityistä kolmenkympin kriisiä, vaikkei elämä ole ollutkaan mitään ruusuilla tanssimista. Kriisit näyttävät tulevan niille, joilla on aikaa niitä potea.

Kuten joku fiksu tuossa aiemmin kertoi, ei elämää voi elää varastoon, ei 30, 40, 50, 60 ja vielä 70:kään ole mitään rajapyykkejä, milloin jotkut asiat on pitänyt tehdä, että voi levätä laakereillaan ja katsoa vain taaksepäin. Tietenkin pitää ottaa huomioon, ettei lapsia voi noin vain tehdä 50-vuotiaana, mutta muuten. Elämä on tässä ja nyt ja haaveita ihmisillä pitää aina olla.
 
Minulle 30-kriisi on tarkoittanut sitä, että olen pohtinut syvällisesti elämääni; mitä olen tehnyt ja mitä seuraavaksi haluan tehdä, mitä olen elämänkokemuksistani oppinut. Olen myös miettinyt sitä, että haluanko perhettä vai en. Itselle se on tarkoittanut henkistä kasvua ennen kaikkea, ei hurjaa rälläämistä ja nuoruuden perään haikailua.
 
Hei,

ihmiset eivat tosiaankaan aikuistu nykypaivana nuorempana kuin joskus aikaisemmin. Painvastoin, aikuisuutta pidetaan kirosanana ja kalkkishommana. Vaikka kotoa lahdettya osattaisiinkin pitaa huolta omista perustarpeista, ei se viela ole aikuisuutta. Siihen ikuisuuden nuoruuden ja kauneuden myyttiin halutaan takertua yha vain kovemmin ja kovemmin. Tasta syysta eraat naiset sekoavatkin kolmekymppisena, omaa viehatysvoimaa ryhdytaan testaamaan kuin joskus teinina. Sitten on viela se biologinen kello, joka alkaa tikittaa, ja jos ei ole miesta, tai mies ei olekaan ""se oikea"", apinanraivolla lahdetaan etsimaan sita Suurta Rakkautta. Nain on itsellekin kaynyt, kolmenkympin kotkotukset alkoivat normaalia hieman myohemmin, eli n. 31-vuotiaana.

Vaikka oma kriisi alkoi tyypilliseen tapaan, siihen liittyi myos hyvinkin kohtalonomaisia kaanteita ja seurasi syvasukellus itseen ja itsen loytaminen. En halunnut aikuistua, mutta sanottaisiinko nain, etta suuremmat voimat paattivat, etta minusta tulee aikuinen joko hyvalla tai pahalla. Kriisi oli ohitse vasta 35-vuotiaana.

Kaikki tama on tehnyt minusta toisaalta lampiman ja inhimillisenkin, toisaalta vahvan ja rohkean. Oma elamantehtava on loytynyt eika elama ei ole todellakaan ollut mitaan tasaista tallausta, vaan heittaytyminen siihen on helpompaa kuin aikaisemmin.

Ai niin, kaikilla muuten kolmenkympin kriisi ei johda miehen vaihtoon ja pikaiseen lastentekoon ventovieraan kanssa, mutta tyoasiat saattavat tulla voimakkaammin fokukseen. Sitakin on nahty, etta tullaan kunnianhimoisimmiksi tai mennaan takaisin koulun penkille opiskelemaan unelma-ammattia.
 
Minäkin tiedän:

Tunnen ihmisen, joka poti ensimmäisen ikäkriisinsä 60-vuotiaana. Tämä tarkoittikin sitä, että hän oli siihen saakka henkisesti se sama pojankloppi, joka eli nuoruuttaan: petti vaimojaan, luuli elävänsä ikuisesti ym. Oli aika kova paikka tajuta vasta eläkeiässä se, mitä moni muu tajuaa jo kolmekymppisenä: elämän rajallisuus, valintojen merkitys tulevaisuuteen, parisuhteen ja perheen merkitys jne.

Kirjoitut myös:

""Kuten joku fiksu tuossa aiemmin kertoi, ei elämää voi elää varastoon, ei 30, 40, 50, 60 ja vielä 70:kään ole mitään rajapyykkejä, milloin jotkut asiat on pitänyt tehdä, että voi levätä laakereillaan ja katsoa vain taaksepäin.""

Kumma juttu, että koko ihmisen psyykkistä kehitystä kuvaava kehityspsykologia tunnistaa eri ikäkausien kehitystehtävät, jotka ihmisen täytyy käydä läpi. Murrosiässä kehitystehtävä on identiteetin löytäminen ja kirkastaminen, ja 30-kriisikin siellä tunnetaan. Se tarkoittaa juuri sitä oman elämän rajallisuuden syvällistä oivaltamista, lopullista nuoruudesta luopumista, minkä moni kirjoittaja on kokenut.

On sitten eri asia, kokeeko ihminen tämän kasvun varsinaisesti jonain kriisinä vaiko vain jatkuvasti prosessissa olevan kypsymisen yhtenä ulottuvuutena. Olen sitä mieltä, että ihminen, joka väittää, ettei hän ole kokenut lainkaan kriisejä

a) ei joko tunnista tai kutsu kokemustaan ""kriiseiksi"" tai
b) ei ole kypsynyt ihmisenä lainkaan vaan jumiutunut johonkin tiettyyn ikävaiheeseen (kaikki me varmasti tunnemme tällaisiakin ihmisiä...minä ainakin)
 
Joka asiasta saa kriisin, jos haluaa tai lukee tarpeeksi psykologiaa, naiset varsinkin. Elämähän on psykologian mukaan kulkua kriisistä kriisiin.

Ehkä kolmenkympin kriisi tulee tilanteessa, ettei lapsia vielä ole eikä tulevaa isäehdokastakaan niille. Biologinen kello tikittää.., mutta toisaalta haluaisi panostaa myös uraan. Jos tilanne onkin niin, että lapset tai työuran on jo hankkinut tai ei halua niitä ollenkaan?

Keski-iän kriisi voi tulla vaiheessa, jolloin lapset lentävät pesästä ja tulee tyhjyyden tunne että tässäkö tämä oli. Miehillä puhutaan viidenkympin villityksestä. Tuleeko sitä kriisiä, jos elää tyydyttävässä parisuhteessa?

Jos asiat on hoitanut niin, ettei kriisejä tule. Etukäteen luettu ja pelätty asia meneekin niin, ettei siitä tule ongelmia. Ihminenkö ei voi siirtyä ikäkaudesta toiseen ilman kriisejä ilman että jämähtää ""väärään"" ikäkauteen? En usko.
 
En ole minäkään valmis äidiksi 29 vuotiaana, vielä muutamaan vuoteen. Itseäni olen toteuttanut varmasti tarpeeksi, matkustellut, opiskellut, bilettänyt.. Ja olen saanut riittävästi huomiota miehiltä, en varmasti saa kriisiä ja ala testailla hurmaavuuttani :D
Vihdoin olen valmis asettumaan aloilleni, johtuen kai oikean kumppanin löytymisestä, ei tikittävästä kellosta. Turha iän takia on panikoida, tunnen itseni nuoreksi, ja onneksi näytänkin siltä, ei hätää kriiseistä, ne tulevat pään sisältä eli jos et ole tyytyväinen elämääsi ja valintoihisi. Kannattaa miettiä saisiko tekemättömiä haaveita todeksi kuitenkaan, vaikka muuttaisikin elämänsä täysin. Jalat maassa!
 

Nappaa liput koko perheen ilmaiseen leffanäytökseen Helsingissä tai Oulussa!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa