K
kriisi kriisinen
Vieras
En löytänyt täältä sopivaa palstaa aiheelleni, joten laitan sen tänne kun täällä taitaa käydä keskustelu vilkkaimmin.
Kyse on siis kolmenkympinriisistä. Onko se myytti, totta vai pelkkä tekosyy typerälle käyttäytymiselle? Ihmisen elämässähän on kriisejä vähän väliä, toki niistä joku osuu kolmenkympin tienoille...
Itse olen vielä himpun vajaa 30, mutta mieleni heittää häränpyllyä. Olen välillä todella ahdistunut, ajattelen vanhempien tulevaa kuolemaa, ajattelen omaa kuolemaa. Joskus en saa nukutuksi kun itkettää ajatus siitä, että vanhempani kuolevat 10-20 vuoden sisällä. On ollut ahdistavaa huomata, miten isäni on vanhentunut hujauksessa. Tukasta lähtee väri, ryhti menee vähän kumaraan... hullua ajatella, töissähän he vielä käyvät ja ovat ihan täysissä sielun ja ruuminn voimissa. Sukurasitteena on sairauksia, jotka ovat jo ilmenneet kummassakin vanhemmassani parin vuoden sisällä ja olen aivan kauhuissani.
Muutin kotoa pois jo 16-vuotiaana opiskelemaan, voinko olla vielä niin kiinni heidän helmoissaan! Ehkä sitä vaan on tajunnut nyt elämän rajallisuuden. En ole kärsinyt koskaan vauvakuumeesta. Silti näen nykyisin unia, että olen raskaana tai että minulla on jo lapsi. Unissa olen todella onnellinen. Herätessä ahdistaa.
Minulla on hyvä mies, minua 6 vuotta vanhempi. Hänen kanssaan on tosi hyvä ja turvallinen olla. Mieleni ei tee mennä baareissa, ei pettää enkä muutenkaan haikaile minkään muunlaista elämää, kuten moni "30kriisissään" tekee. Haluamme kummatkin naimisiin ja lapsia, sitten joskus. Ehkä parin vuoden päästä. Kaikki on hyvin, mutta silti olen välillä ahdistunut tässä suhteessakin. Pelkään menettäväni miehen, en tiedä miksi. Pelkään että jään yksin, sitten pitää alkaa taas etsimään miestä, tutustua siihen je kaikki samat käydä läpi että voin edes alkaa suunnitella hänen kanssaan elämää. Typerää ja turhauttavaa... Olen puhunut tästä miehellenikin ja hän kyllä ymmärtää ja on tukena ja tyytyväinen että puhun enkä märehdi yksinäni.
Minulla on ammatti, vakituinen työ ja oma koti. En ole mitään vailla, enkä halua edes elämääni suuria muutoksia.
Mitähän minäkin valitan? Minkään ei pitäisi olla vikana, mutta silti olen ahdistunut. En päivittäin, mutta joskus tulee paha olo ja ajatus, että mitenkä tässä elämässä käy. Puhuin äitini kanssa ja hän sanoi, että minulta puuttuu elämästäni sisältöä. Eli lapsia. Minulla on liikaa aikaa miettiä ja keskittyä itseeni.
Näitä mielialan heilahteluja ja omituisia ajatuksia on ollut jo puolisen vuotta. Välillä tuntuu kuin olisin taas murrosikäinen. Ainut ero murrosikääni tässä on se, että osaan jo ajatella järkevästi ja osaan hillitä itseni vaikka tekisi mieli huutaa. Osaan miettiä syitä käytökseeni ja järkeillä, ettei tähän kuole ja tämä menee kohta ohi.
Milloin se paljon puhuttu seesteinen elämä alkaa, milloin sitä tuntee itsensä, milloin on niin varma itsestään ja elämästään ettei siihen tarvitse koko aikaa keskittyä, vaan voi nauttia elämästä?
Kertokaa muut 30kriiseilijät ja vanhemmat, jotka olette sen kokeneet. Va onko tämä sittenkin pelkkää bluffia koko kriisi.
Kyse on siis kolmenkympinriisistä. Onko se myytti, totta vai pelkkä tekosyy typerälle käyttäytymiselle? Ihmisen elämässähän on kriisejä vähän väliä, toki niistä joku osuu kolmenkympin tienoille...
Itse olen vielä himpun vajaa 30, mutta mieleni heittää häränpyllyä. Olen välillä todella ahdistunut, ajattelen vanhempien tulevaa kuolemaa, ajattelen omaa kuolemaa. Joskus en saa nukutuksi kun itkettää ajatus siitä, että vanhempani kuolevat 10-20 vuoden sisällä. On ollut ahdistavaa huomata, miten isäni on vanhentunut hujauksessa. Tukasta lähtee väri, ryhti menee vähän kumaraan... hullua ajatella, töissähän he vielä käyvät ja ovat ihan täysissä sielun ja ruuminn voimissa. Sukurasitteena on sairauksia, jotka ovat jo ilmenneet kummassakin vanhemmassani parin vuoden sisällä ja olen aivan kauhuissani.
Muutin kotoa pois jo 16-vuotiaana opiskelemaan, voinko olla vielä niin kiinni heidän helmoissaan! Ehkä sitä vaan on tajunnut nyt elämän rajallisuuden. En ole kärsinyt koskaan vauvakuumeesta. Silti näen nykyisin unia, että olen raskaana tai että minulla on jo lapsi. Unissa olen todella onnellinen. Herätessä ahdistaa.
Minulla on hyvä mies, minua 6 vuotta vanhempi. Hänen kanssaan on tosi hyvä ja turvallinen olla. Mieleni ei tee mennä baareissa, ei pettää enkä muutenkaan haikaile minkään muunlaista elämää, kuten moni "30kriisissään" tekee. Haluamme kummatkin naimisiin ja lapsia, sitten joskus. Ehkä parin vuoden päästä. Kaikki on hyvin, mutta silti olen välillä ahdistunut tässä suhteessakin. Pelkään menettäväni miehen, en tiedä miksi. Pelkään että jään yksin, sitten pitää alkaa taas etsimään miestä, tutustua siihen je kaikki samat käydä läpi että voin edes alkaa suunnitella hänen kanssaan elämää. Typerää ja turhauttavaa... Olen puhunut tästä miehellenikin ja hän kyllä ymmärtää ja on tukena ja tyytyväinen että puhun enkä märehdi yksinäni.
Minulla on ammatti, vakituinen työ ja oma koti. En ole mitään vailla, enkä halua edes elämääni suuria muutoksia.
Mitähän minäkin valitan? Minkään ei pitäisi olla vikana, mutta silti olen ahdistunut. En päivittäin, mutta joskus tulee paha olo ja ajatus, että mitenkä tässä elämässä käy. Puhuin äitini kanssa ja hän sanoi, että minulta puuttuu elämästäni sisältöä. Eli lapsia. Minulla on liikaa aikaa miettiä ja keskittyä itseeni.
Näitä mielialan heilahteluja ja omituisia ajatuksia on ollut jo puolisen vuotta. Välillä tuntuu kuin olisin taas murrosikäinen. Ainut ero murrosikääni tässä on se, että osaan jo ajatella järkevästi ja osaan hillitä itseni vaikka tekisi mieli huutaa. Osaan miettiä syitä käytökseeni ja järkeillä, ettei tähän kuole ja tämä menee kohta ohi.
Milloin se paljon puhuttu seesteinen elämä alkaa, milloin sitä tuntee itsensä, milloin on niin varma itsestään ja elämästään ettei siihen tarvitse koko aikaa keskittyä, vaan voi nauttia elämästä?
Kertokaa muut 30kriiseilijät ja vanhemmat, jotka olette sen kokeneet. Va onko tämä sittenkin pelkkää bluffia koko kriisi.
