30 täynnä, elämä ohi?????

[Ap]

Sun tarttis varmaan istahtaa hetkeksi ja miettiä mitä elämältä todella haluat. Naimisiin en lähtisi noin epävarmoissa fiiliksissä, voihan sitä olla yhdessa ilman avioliittoakin? Ethän vielä kovin vanha ole, joten "toinen kierroskaan" tuskin vielä myöhäistä on, mutta kannattaa tosissaan miettiä paraneeko olosi miestä vaihtamalla ettei ala jälkeenpäin kaduttamaan. Niinkuin itsekin epäilit, ei arki eri miehen kanssa välttämättä ole sen ihmeempää. Jos repäisyä tai vaihtelua elämään haluat niin kokeile vaikka matkustamista?

Ihan totta mitä sanoit, ei mitenkään vaihtamalla sen kummemmaksi muutu. Tai mistäs sen voi tietää. Mutta en tässä tähän hätään ole vaihtamassakaan, ennemminkin ajattelen vaihtoehtona sitä, että olisin ihan itsekseni.

Onko tällaisessa päällisin puolin hyvässä, riidattomassa, mutkattomassa, hajuttomassa, mauttomassa suhteessa eläminen parempi kuin elämä yksin?

Elän tuollaisessa kuvailemassasi "suhteessa. Mielummin olisin yksin.

Sinulla kun on kokemusta, niin kerro mikä sinut pitää suhteessa? Mikset lähde? Oletko suunnitellut lähtöä? Miten miehesi suhtautuu?

 

[vieras]

Ehkäpä kannattais jutella miehes kanssa, tiedä vaikka sillä olis samanlaisia ajatuksia häiden alla.

Sepä se, olen jutellut. Kylläpä oiskin helppoa jos mies olisi se lähtöä suunnitteleva. Hänen mielestään kaikki on juuri niinkuin pitääkin, ja odottaa innolla yhteistä tulevaisuutta. Sehän tästä kauheaa tekeekin. Kun minusta ei ole ihan suoraan sanomaan että tulevaisuutta odotan kyllä mutten SINUN kanssasi, vaikka olenkin kertonut epäilyksistäni ja siitä että olen onneton ja tuntuu tyhjältä. Tai ei tunnu miltään. Mies ehdotteli matkustelua, uutta asuntoa, harrastuksia...Ja uskoo että kaikki muuttuu hyväksi kunhan ollaan naimisissa ja on niitä lapsia.

Ei ei ei.Lapset tuo tosissaan työtä ja sisältöä kyllä vanhempien elämään, mutta ei välttämättä vaikuta mitenkään vanhempien välisiin suhteisiin, itseasiassa väittäisin että pikemminkin vähentävät yhteistä aikaa jolloin jo ennestään väljä suhde väljähtyy lisää. Kokemuksesta puhun.

 

[päätön]

just juu, vai oon minäki jo latuni valinnu. prkl mä voin tehdä ihan mitä huvittaa :wave:

Jos sen sanominen helpottaa niin toistelepa sitä.

sä varmaan et tunne minua ja mun elämäntilannetta niin että

 

[vieras]

Sun tarttis varmaan istahtaa hetkeksi ja miettiä mitä elämältä todella haluat. Naimisiin en lähtisi noin epävarmoissa fiiliksissä, voihan sitä olla yhdessa ilman avioliittoakin? Ethän vielä kovin vanha ole, joten "toinen kierroskaan" tuskin vielä myöhäistä on, mutta kannattaa tosissaan miettiä paraneeko olosi miestä vaihtamalla ettei ala jälkeenpäin kaduttamaan. Niinkuin itsekin epäilit, ei arki eri miehen kanssa välttämättä ole sen ihmeempää. Jos repäisyä tai vaihtelua elämään haluat niin kokeile vaikka matkustamista?

Ihan totta mitä sanoit, ei mitenkään vaihtamalla sen kummemmaksi muutu. Tai mistäs sen voi tietää. Mutta en tässä tähän hätään ole vaihtamassakaan, ennemminkin ajattelen vaihtoehtona sitä, että olisin ihan itsekseni.

Onko tällaisessa päällisin puolin hyvässä, riidattomassa, mutkattomassa, hajuttomassa, mauttomassa suhteessa eläminen parempi kuin elämä yksin?

Elän tuollaisessa kuvailemassasi "suhteessa. Mielummin olisin yksin.

Sinulla kun on kokemusta, niin kerro mikä sinut pitää suhteessa? Mikset lähde? Oletko suunnitellut lähtöä? Miten miehesi suhtautuu?

Lapset, haluan heille ehjän perheen ainakin siksi että ovay isompia ja ymmärtävät asioita paremmin. Olen "haaveillut" miltä lähtö tuntuisi, mutten vakavissani vielä harkinnut. Miehelle en ole puhunut, en oikein osaa, eikä mieskään.

 

[Ultramariini]

40 vuotiaanko se latu on sitten peruuttomattomasti määrätty kulkevaksi vain yhteen suuntaan..

 

[Vakio]

40 vuotiaanko se latu on sitten peruuttomattomasti määrätty kulkevaksi vain yhteen suuntaan..

Ehkä ei, mutta vaihtoehtoja on huomattavasti vähemmän. Sitä on useampien risteysten ohi jo peruuttamattomasti hiihdetty.

Ei kai se ole niin vaikeaa myöntää? Etkö oikeasti keksi nelikymppisenä olemisessa mitään hyviä puolia, kun kiivaasti koitat väittää ettei se eroa mitenkään kaksvitosen elämän mahdollisuuksista?

 

[Ap]

Sun tarttis varmaan istahtaa hetkeksi ja miettiä mitä elämältä todella haluat. Naimisiin en lähtisi noin epävarmoissa fiiliksissä, voihan sitä olla yhdessa ilman avioliittoakin? Ethän vielä kovin vanha ole, joten "toinen kierroskaan" tuskin vielä myöhäistä on, mutta kannattaa tosissaan miettiä paraneeko olosi miestä vaihtamalla ettei ala jälkeenpäin kaduttamaan. Niinkuin itsekin epäilit, ei arki eri miehen kanssa välttämättä ole sen ihmeempää. Jos repäisyä tai vaihtelua elämään haluat niin kokeile vaikka matkustamista?

Ihan totta mitä sanoit, ei mitenkään vaihtamalla sen kummemmaksi muutu. Tai mistäs sen voi tietää. Mutta en tässä tähän hätään ole vaihtamassakaan, ennemminkin ajattelen vaihtoehtona sitä, että olisin ihan itsekseni.

Onko tällaisessa päällisin puolin hyvässä, riidattomassa, mutkattomassa, hajuttomassa, mauttomassa suhteessa eläminen parempi kuin elämä yksin?

Elän tuollaisessa kuvailemassasi "suhteessa. Mielummin olisin yksin.

Sinulla kun on kokemusta, niin kerro mikä sinut pitää suhteessa? Mikset lähde? Oletko suunnitellut lähtöä? Miten miehesi suhtautuu?

Lapset, haluan heille ehjän perheen ainakin siksi että ovay isompia ja ymmärtävät asioita paremmin. Olen "haaveillut" miltä lähtö tuntuisi, mutten vakavissani vielä harkinnut. Miehelle en ole puhunut, en oikein osaa, eikä mieskään.

Ymmärrän tuon. Luultavasti en itsekään harkitsisi tällä tavoin lähtöä jos olisi lapsia, koska kaikki on kuitenkin periaatteessa "ihan hyvin". Kaipa sitä juuri mietin, että tämä on viimeinen mahdollisuus tehdä asialle jotain, siis ENNEN kun niitä lapsia on tehnyt ja naimisiin mennyt.

Toisaalta taas mietin, onko tämä myös viimeinen mahdollisuuteni saada lapsia. Kun en kuitenkaan ilman lapsia haluaisi jäädä, onko kovin paha uhraus sietää miestä "kämppiksenä". Kuulostaa kamalalta kirjoitettuna, mutta ajattelin olla avoin, josko sillä tavalla saisi ajatuksiaan peilattua paremmin.

 

[päätön]

40 vuotiaanko se latu on sitten peruuttomattomasti määrätty kulkevaksi vain yhteen suuntaan..

Ehkä ei, mutta vaihtoehtoja on huomattavasti vähemmän. Sitä on useampien risteysten ohi jo peruuttamattomasti hiihdetty.

Ei kai se ole niin vaikeaa myöntää? Etkö oikeasti keksi nelikymppisenä olemisessa mitään hyviä puolia, kun kiivaasti koitat väittää ettei se eroa mitenkään kaksvitosen elämän mahdollisuuksista?

kerroppas nyt mitä sä voit tehdä mitä minä en voi,

 

[vieras]

Sun tarttis varmaan istahtaa hetkeksi ja miettiä mitä elämältä todella haluat. Naimisiin en lähtisi noin epävarmoissa fiiliksissä, voihan sitä olla yhdessa ilman avioliittoakin? Ethän vielä kovin vanha ole, joten "toinen kierroskaan" tuskin vielä myöhäistä on, mutta kannattaa tosissaan miettiä paraneeko olosi miestä vaihtamalla ettei ala jälkeenpäin kaduttamaan. Niinkuin itsekin epäilit, ei arki eri miehen kanssa välttämättä ole sen ihmeempää. Jos repäisyä tai vaihtelua elämään haluat niin kokeile vaikka matkustamista?

Ihan totta mitä sanoit, ei mitenkään vaihtamalla sen kummemmaksi muutu. Tai mistäs sen voi tietää. Mutta en tässä tähän hätään ole vaihtamassakaan, ennemminkin ajattelen vaihtoehtona sitä, että olisin ihan itsekseni.

Onko tällaisessa päällisin puolin hyvässä, riidattomassa, mutkattomassa, hajuttomassa, mauttomassa suhteessa eläminen parempi kuin elämä yksin?

Elän tuollaisessa kuvailemassasi "suhteessa. Mielummin olisin yksin.

Sinulla kun on kokemusta, niin kerro mikä sinut pitää suhteessa? Mikset lähde? Oletko suunnitellut lähtöä? Miten miehesi suhtautuu?

Lapset, haluan heille ehjän perheen ainakin siksi että ovay isompia ja ymmärtävät asioita paremmin. Olen "haaveillut" miltä lähtö tuntuisi, mutten vakavissani vielä harkinnut. Miehelle en ole puhunut, en oikein osaa, eikä mieskään.

Ymmärrän tuon. Luultavasti en itsekään harkitsisi tällä tavoin lähtöä jos olisi lapsia, koska kaikki on kuitenkin periaatteessa "ihan hyvin". Kaipa sitä juuri mietin, että tämä on viimeinen mahdollisuus tehdä asialle jotain, siis ENNEN kun niitä lapsia on tehnyt ja naimisiin mennyt.

Toisaalta taas mietin, onko tämä myös viimeinen mahdollisuuteni saada lapsia. Kun en kuitenkaan ilman lapsia haluaisi jäädä, onko kovin paha uhraus sietää miestä "kämppiksenä". Kuulostaa kamalalta kirjoitettuna, mutta ajattelin olla avoin, josko sillä tavalla saisi ajatuksiaan peilattua paremmin.

Ymmärrän oikein hyvin sun mietteet. Mäkin punnitsin noin 6v sittenkun alkoi taloprojekti. Mietin että nyt joko lähden tai jään. Lapsia ei sillon oltu suunniteltu vielä. No, loppu on historiaa. Valitsin väärin, halusin lapset "paikkaamaan" onttoa oloa jne jne. Täysin metsään siis. Eli mieti nyt kun ratkaisu on vielä helppo toteuttaa.

 

[Ultramariini]

40 vuotiaanko se latu on sitten peruuttomattomasti määrätty kulkevaksi vain yhteen suuntaan..

Ehkä ei, mutta vaihtoehtoja on huomattavasti vähemmän. Sitä on useampien risteysten ohi jo peruuttamattomasti hiihdetty.

Ei kai se ole niin vaikeaa myöntää? Etkö oikeasti keksi nelikymppisenä olemisessa mitään hyviä puolia, kun kiivaasti koitat väittää ettei se eroa mitenkään kaksvitosen elämän mahdollisuuksista?

en ole missään vaiheessa tietääkseni sanonut, etteikö se eroaisi 25 vuotiaan mahdollisuuksista, vaan ainoastaan sen, että elämässä on mahdollisuuksia myös 40 vuotiaana. =) Ja voin vilpittömästi sanoa, etten kahdedi 25 vuotiasta, jolla on vielä enemmän risteyksiä kaiketi edessään kuin minulla.
Itse olen ihan kohtalaisen tyytyväinen suuntaan johon hiihdän..mutta jos en olisi, en usko ettenkö voisi nykyiseltä ladultani poiketa.

 

[Ap]

Sun tarttis varmaan istahtaa hetkeksi ja miettiä mitä elämältä todella haluat. Naimisiin en lähtisi noin epävarmoissa fiiliksissä, voihan sitä olla yhdessa ilman avioliittoakin? Ethän vielä kovin vanha ole, joten "toinen kierroskaan" tuskin vielä myöhäistä on, mutta kannattaa tosissaan miettiä paraneeko olosi miestä vaihtamalla ettei ala jälkeenpäin kaduttamaan. Niinkuin itsekin epäilit, ei arki eri miehen kanssa välttämättä ole sen ihmeempää. Jos repäisyä tai vaihtelua elämään haluat niin kokeile vaikka matkustamista?

Ihan totta mitä sanoit, ei mitenkään vaihtamalla sen kummemmaksi muutu. Tai mistäs sen voi tietää. Mutta en tässä tähän hätään ole vaihtamassakaan, ennemminkin ajattelen vaihtoehtona sitä, että olisin ihan itsekseni.

Onko tällaisessa päällisin puolin hyvässä, riidattomassa, mutkattomassa, hajuttomassa, mauttomassa suhteessa eläminen parempi kuin elämä yksin?

Elän tuollaisessa kuvailemassasi "suhteessa. Mielummin olisin yksin.

Sinulla kun on kokemusta, niin kerro mikä sinut pitää suhteessa? Mikset lähde? Oletko suunnitellut lähtöä? Miten miehesi suhtautuu?

Lapset, haluan heille ehjän perheen ainakin siksi että ovay isompia ja ymmärtävät asioita paremmin. Olen "haaveillut" miltä lähtö tuntuisi, mutten vakavissani vielä harkinnut. Miehelle en ole puhunut, en oikein osaa, eikä mieskään.

Ymmärrän tuon. Luultavasti en itsekään harkitsisi tällä tavoin lähtöä jos olisi lapsia, koska kaikki on kuitenkin periaatteessa "ihan hyvin". Kaipa sitä juuri mietin, että tämä on viimeinen mahdollisuus tehdä asialle jotain, siis ENNEN kun niitä lapsia on tehnyt ja naimisiin mennyt.

Toisaalta taas mietin, onko tämä myös viimeinen mahdollisuuteni saada lapsia. Kun en kuitenkaan ilman lapsia haluaisi jäädä, onko kovin paha uhraus sietää miestä "kämppiksenä". Kuulostaa kamalalta kirjoitettuna, mutta ajattelin olla avoin, josko sillä tavalla saisi ajatuksiaan peilattua paremmin.

Ymmärrän oikein hyvin sun mietteet. Mäkin punnitsin noin 6v sittenkun alkoi taloprojekti. Mietin että nyt joko lähden tai jään. Lapsia ei sillon oltu suunniteltu vielä. No, loppu on historiaa. Valitsin väärin, halusin lapset "paikkaamaan" onttoa oloa jne jne. Täysin metsään siis. Eli mieti nyt kun ratkaisu on vielä helppo toteuttaa.

Juuri tuota ajattelen, eli nyt on se hetki kun pitäisi päättää joko tai. Eli joko sitoutua täysillä tähän hommaan, tai kääntyä ja kävellä pois.

Ja vielä kun sen voisi tehdä toista satuttamatta...

 

[vieras]

Sun tarttis varmaan istahtaa hetkeksi ja miettiä mitä elämältä todella haluat. Naimisiin en lähtisi noin epävarmoissa fiiliksissä, voihan sitä olla yhdessa ilman avioliittoakin? Ethän vielä kovin vanha ole, joten "toinen kierroskaan" tuskin vielä myöhäistä on, mutta kannattaa tosissaan miettiä paraneeko olosi miestä vaihtamalla ettei ala jälkeenpäin kaduttamaan. Niinkuin itsekin epäilit, ei arki eri miehen kanssa välttämättä ole sen ihmeempää. Jos repäisyä tai vaihtelua elämään haluat niin kokeile vaikka matkustamista?

Ihan totta mitä sanoit, ei mitenkään vaihtamalla sen kummemmaksi muutu. Tai mistäs sen voi tietää. Mutta en tässä tähän hätään ole vaihtamassakaan, ennemminkin ajattelen vaihtoehtona sitä, että olisin ihan itsekseni.

Onko tällaisessa päällisin puolin hyvässä, riidattomassa, mutkattomassa, hajuttomassa, mauttomassa suhteessa eläminen parempi kuin elämä yksin?

Elän tuollaisessa kuvailemassasi "suhteessa. Mielummin olisin yksin.

Sinulla kun on kokemusta, niin kerro mikä sinut pitää suhteessa? Mikset lähde? Oletko suunnitellut lähtöä? Miten miehesi suhtautuu?

Lapset, haluan heille ehjän perheen ainakin siksi että ovay isompia ja ymmärtävät asioita paremmin. Olen "haaveillut" miltä lähtö tuntuisi, mutten vakavissani vielä harkinnut. Miehelle en ole puhunut, en oikein osaa, eikä mieskään.

Ymmärrän tuon. Luultavasti en itsekään harkitsisi tällä tavoin lähtöä jos olisi lapsia, koska kaikki on kuitenkin periaatteessa "ihan hyvin". Kaipa sitä juuri mietin, että tämä on viimeinen mahdollisuus tehdä asialle jotain, siis ENNEN kun niitä lapsia on tehnyt ja naimisiin mennyt.

Toisaalta taas mietin, onko tämä myös viimeinen mahdollisuuteni saada lapsia. Kun en kuitenkaan ilman lapsia haluaisi jäädä, onko kovin paha uhraus sietää miestä "kämppiksenä". Kuulostaa kamalalta kirjoitettuna, mutta ajattelin olla avoin, josko sillä tavalla saisi ajatuksiaan peilattua paremmin.

Ymmärrän oikein hyvin sun mietteet. Mäkin punnitsin noin 6v sittenkun alkoi taloprojekti. Mietin että nyt joko lähden tai jään. Lapsia ei sillon oltu suunniteltu vielä. No, loppu on historiaa. Valitsin väärin, halusin lapset "paikkaamaan" onttoa oloa jne jne. Täysin metsään siis. Eli mieti nyt kun ratkaisu on vielä helppo toteuttaa.

Juuri tuota ajattelen, eli nyt on se hetki kun pitäisi päättää joko tai. Eli joko sitoutua täysillä tähän hommaan, tai kääntyä ja kävellä pois.

Ja vielä kun sen voisi tehdä toista satuttamatta...

Niimpä... Voimia päätöksentekoon. Kuuntele järjen ääntä, älä pelkkää sydäntä. Sun elämästä kyse, ja myös miehelle reilumpaa jos päädyt eroon. Jossain vaiheessa väistämättä kärsitte molemmat jos et enää löydä rakkauttasi mieheen.

 

[Ultramariini]

Toista satuttamatta on vaikea kävellä pois. Mutta minusta ainakin olisi vielä satuttavampaa, jos joku jäisi kanssani olemaan siksi, ettei tahdo satuttaa. Ja haluaisi lapsiakin, vaikkei olisikaan varma tahtooko niitä nyt juuri minun kanssani.

 

[Ultramariini]

Kysyisin vielä tältä vakiolta, minkä ikäinen hän mahtaa olla?

 

[Ap]

Ehkäpä tämä vääntö on peräisin siitä, että HALUAISIn olla onnellinen tässä suhteessa ja rakastunut mieheeni, koska sittenhän kaikki olisi hyvin. Eli jos saisin vaan pääni korjattua siihen asentoon, jossa ollaan onnellisia ja iloisia parisuhteessa, niin tätä ongelmaa ei olisi. Minä olen se ongelma, muuten kaikki toimii.

HALUAISIN korjata sen pääni, mutten tiedä osaanko.

 

[päätön]

vakio on kaikkitietäväkaksvitonen

 

[Ultramariini]

Ehkäpä tämä vääntö on peräisin siitä, että HALUAISIn olla onnellinen tässä suhteessa ja rakastunut mieheeni, koska sittenhän kaikki olisi hyvin. Eli jos saisin vaan pääni korjattua siihen asentoon, jossa ollaan onnellisia ja iloisia parisuhteessa, niin tätä ongelmaa ei olisi. Minä olen se ongelma, muuten kaikki toimii.

HALUAISIN korjata sen pääni, mutten tiedä osaanko.

olisitko sitten onnellisempi yksin? Aikalisä olisi varmaan paikallaan...

 

[vierailija myös]

Älä nyt tosiaan ainakaan naimisiin ryntää, vaan ota aikalisä. Jos nyt tuntuu tuolta, niin en usko että aikaa myöten muuttuu paremmaksi. Tai ehkä hetkittäin on parempaa, mutta tämä tunnetila toistuu varmasti tulevaisuudessakin. Sitten kaikki on vielä ahdistavampaa jos olet naimisissakin, ja on lapsia jne. Jospa tämä mies ei olekaan sulle se oikea?

 

[Vakio]

vakio on kaikkitietäväkaksvitonen

Vakio on itseasiassa realistinen nelikolmonen.

Ei tee tiukkaakaan myöntää etten ole samassa tilanteessa kuin kaksvitonen, kaikki ovet elämässä auki. Mä nautin tästä elämäntilanteesta, pystyn myöntämään että tässä on puolensa ja puolensa, enkä keskity jankkaamaan että IHAN YHTÄ HYVÄÄ!!! IHAN YHTÄ HYVÄÄ!!

 

[vieras miettii]

Ehkäpä tämä vääntö on peräisin siitä, että HALUAISIn olla onnellinen tässä suhteessa ja rakastunut mieheeni, koska sittenhän kaikki olisi hyvin. Eli jos saisin vaan pääni korjattua siihen asentoon, jossa ollaan onnellisia ja iloisia parisuhteessa, niin tätä ongelmaa ei olisi. Minä olen se ongelma, muuten kaikki toimii.

HALUAISIN korjata sen pääni, mutten tiedä osaanko.

Oetlko ollut rakastunut mieheesi?
Onko miehesi muuttunut? (jos, onko se vain väliaikaista, vai oletteko "kasvaneet erillenne")
Onko haaveenne samat?

Voitko ajatella, että olisit onnellinen jonkun toisen miehen kanssa, vai onko sinun vain vaikea olla itsesi kanssa parisuhteessa?

Olen tällä viikolla kuullut 2 erouutista. Lisää varmasti tulee. Alamme mieheni kanssa olla ystäväpiirin ainoa pitkäaikainen pari. En ihan ymmärrä, mitä ihmiset parisuhteelta odottavat. Tietävätkö, kuinka vaikeaa on löytää sitoutuva kumppani enää pitkän suhteen jälkeen? Kun ne muutkin "vapailla markkinoilla" olevat ovat yhtä siipeensä saaneita, epävarmoja, ehkä yhtä elämyshakuisia. Onko sitten näiden muiden miesten silmissä kiinnostava, eronneena jo elämää nähneenä...

Kun olet kerran eronnut, on kynnys seuraavaan eroon matalampi. Näin näyttäisi tilastoissa. Johtuuko sitten siitä, että itse ei kykene sitoutumaan, vai siitä että itse mielestään aina ansaitsee parempaa ja kiinnostavampaa kuin mitä saa.... Tietääkö, että se oma kiinnostavuus laskee jokaisen eron myötä...

 

[Ap]

Ehkäpä tämä vääntö on peräisin siitä, että HALUAISIn olla onnellinen tässä suhteessa ja rakastunut mieheeni, koska sittenhän kaikki olisi hyvin. Eli jos saisin vaan pääni korjattua siihen asentoon, jossa ollaan onnellisia ja iloisia parisuhteessa, niin tätä ongelmaa ei olisi. Minä olen se ongelma, muuten kaikki toimii.

HALUAISIN korjata sen pääni, mutten tiedä osaanko.

Oetlko ollut rakastunut mieheesi?
Onko miehesi muuttunut? (jos, onko se vain väliaikaista, vai oletteko "kasvaneet erillenne")
Onko haaveenne samat?

Voitko ajatella, että olisit onnellinen jonkun toisen miehen kanssa, vai onko sinun vain vaikea olla itsesi kanssa parisuhteessa?

Olen tällä viikolla kuullut 2 erouutista. Lisää varmasti tulee. Alamme mieheni kanssa olla ystäväpiirin ainoa pitkäaikainen pari. En ihan ymmärrä, mitä ihmiset parisuhteelta odottavat. Tietävätkö, kuinka vaikeaa on löytää sitoutuva kumppani enää pitkän suhteen jälkeen? Kun ne muutkin "vapailla markkinoilla" olevat ovat yhtä siipeensä saaneita, epävarmoja, ehkä yhtä elämyshakuisia. Onko sitten näiden muiden miesten silmissä kiinnostava, eronneena jo elämää nähneenä...

Kun olet kerran eronnut, on kynnys seuraavaan eroon matalampi. Näin näyttäisi tilastoissa. Johtuuko sitten siitä, että itse ei kykene sitoutumaan, vai siitä että itse mielestään aina ansaitsee parempaa ja kiinnostavampaa kuin mitä saa.... Tietääkö, että se oma kiinnostavuus laskee jokaisen eron myötä...

Oikeastaan mua hirvittää juuri tuo minkä kuvailit: "viisainta pysyä pitkässä suhteessa, koska en ole muiden mielestä enää kiinnostava, oma kiinnostavuus ja markkina-arvo on laskenut joten fiksumpi pitää kiinni tästä minkä sai, uuden löytäminen on niin vaikeaa..."

Huomasitko ettet kertaakaan perustellut liittoanne sillä, että se toimii, on hyvä, että miehesi on se oikea, vaan korostit sitä että ei ruoho ole sen vihreämpää toisella puolella?

Tuota tilannetta juuri pelkään. Mikä siinä yksin olossa niin kamalaa on?

Ja ei tarvitse erikseen korjata että miehesi on se oikea ja teillä on koko ajan mahtavaa...

 

Huomasitko ettet kertaakaan perustellut liittoanne sillä, että se toimii, on hyvä, että miehesi on se oikea, vaan korostit sitä että ei ruoho ole sen vihreämpää toisella puolella?

Tuota tilannetta juuri pelkään. Mikä siinä yksin olossa niin kamalaa on?

Ja ei tarvitse erikseen korjata että miehesi on se oikea ja teillä on koko ajan mahtavaa...

Minä taas löysin vihreämpää ruohoa aidan toiselta puolelta. Erosin juurikin tuollaisesta "tyhjästä" liitosta. Kolmissakymmenissä iski samankaltainen tilanne kuin sinulla. Olin tosin jo naimisissa. Pelotti lähteä ja aloittaa rakentamaan elämää uudelleen 13 vuoden jälkeen. Nyt olen uusissa naimisissa ja onnellisempi kuin koskaan vanhan puolisoni kanssa. Suosittelen, omaa ja toisen elämää on turha haaskata tyhjyyteen. Toista tilaisuutta elämään emme saa enää uudelleen.

 

[Lentokala]

Mulla moni ystävätär meni naimisiin 3-kymppisenä, pitkään seurustelleena ton saman paniikkitunteen saattelemana.
Ikävä kyllä nää kaikki ovat jo sittemmin eronneet.
Mieti tarkkaan naimisiinmenoa.

Mulla latu aukeni vasta 3-kymppisenä ja elän yhä nyt 38v. tätä hyvää ja onnellista elämänvaihetta perheen kanssa.
Kyllä se elämä voi alkaa vasta 3-kymppisenä :heart:

Elämää oli toki sitä ennenkin; hauskaa, villiä ja vapaata mutta kaikkea aikansa.

 

[Kyllä sitä ehtii]

Jos tolta tuntuu niin peru ne häät. Mulla oli 30v vasta hyvä jobi ja kiva asunto, mutta ei esim. mitään vauvakuumetta. Nyt olen 40v ja ihana mies ja kolmas lapsi tulossa. Ehdit kyllä vielä!

Ihanaa kun joku osaa suhtautua positiivisesti

Täällä toinen positiivisesti suhtautuva. Itselläkin alkoi ns. uusi elämä avioeroni myötä päälle kolmikymppisenä. Oli yksi lapsi mut tosiaan väärän miehen kanssa. Muutaman sinkkuvuoden jälkeen löysin tämän nykyisen mieheni, jonka kanssa tein vielä kolme lasta lisää! Niin, ja olen kans 40vee...

 

[vieras miettii]

Ehkäpä tämä vääntö on peräisin siitä, että HALUAISIn olla onnellinen tässä suhteessa ja rakastunut mieheeni, koska sittenhän kaikki olisi hyvin. Eli jos saisin vaan pääni korjattua siihen asentoon, jossa ollaan onnellisia ja iloisia parisuhteessa, niin tätä ongelmaa ei olisi. Minä olen se ongelma, muuten kaikki toimii.

HALUAISIN korjata sen pääni, mutten tiedä osaanko.

Oetlko ollut rakastunut mieheesi?
Onko miehesi muuttunut? (jos, onko se vain väliaikaista, vai oletteko "kasvaneet erillenne")
Onko haaveenne samat?

Voitko ajatella, että olisit onnellinen jonkun toisen miehen kanssa, vai onko sinun vain vaikea olla itsesi kanssa parisuhteessa?

Olen tällä viikolla kuullut 2 erouutista. Lisää varmasti tulee. Alamme mieheni kanssa olla ystäväpiirin ainoa pitkäaikainen pari. En ihan ymmärrä, mitä ihmiset parisuhteelta odottavat. Tietävätkö, kuinka vaikeaa on löytää sitoutuva kumppani enää pitkän suhteen jälkeen? Kun ne muutkin "vapailla markkinoilla" olevat ovat yhtä siipeensä saaneita, epävarmoja, ehkä yhtä elämyshakuisia. Onko sitten näiden muiden miesten silmissä kiinnostava, eronneena jo elämää nähneenä...

Kun olet kerran eronnut, on kynnys seuraavaan eroon matalampi. Näin näyttäisi tilastoissa. Johtuuko sitten siitä, että itse ei kykene sitoutumaan, vai siitä että itse mielestään aina ansaitsee parempaa ja kiinnostavampaa kuin mitä saa.... Tietääkö, että se oma kiinnostavuus laskee jokaisen eron myötä...

Oikeastaan mua hirvittää juuri tuo minkä kuvailit: "viisainta pysyä pitkässä suhteessa, koska en ole muiden mielestä enää kiinnostava, oma kiinnostavuus ja markkina-arvo on laskenut joten fiksumpi pitää kiinni tästä minkä sai, uuden löytäminen on niin vaikeaa..."

Huomasitko ettet kertaakaan perustellut liittoanne sillä, että se toimii, on hyvä, että miehesi on se oikea, vaan korostit sitä että ei ruoho ole sen vihreämpää toisella puolella?

Tuota tilannetta juuri pelkään. Mikä siinä yksin olossa niin kamalaa on?

Ja ei tarvitse erikseen korjata että miehesi on se oikea ja teillä on koko ajan mahtavaa...

Kirjoititko minulle?
Minä en perustellut liittoani ollenkaan. Voin kyllä perustella.

Mies on minulle se oikea. meillä on samat arvot ja ihanteet (erojakin, mutta ei niissä merkittävimmissä asioissa), lapset ovat uskomattomia enkä kenenkään muun miehen kanssa olisi voinut saada tai kasvattaa juuri näitä lapsia juuri tällä tavalla omanlaisikseen. Elämä ei ole koko ajan mahtavaa. En herää joka aamu sängystä hihkuen, niin kuin ehkä seurusteluaikana treffipäivän aamuna. En tuijottele kelloa, että milloin taas nähdään.

Mutta. Kaipaan kyllä, jos työmatka tai muu erottaa pitkäksi ajaksi. Odotan iltaa ja yhteistä aikaamme. Odotan keskustelua, odotan läheisyyttä. Hän tuntee minut perin pohjin, mikä välillä ärsyttää mutta välillä on aivan mahtavaa. Meillä on yhteinen kiero huumorintaju.

En itse uskaltaisi erota, se on totta. En haluaisi ajatella, että luottamusta pitäisi alkaa rakentamaan uudestaan toiseen ihmiseen. Esitellä itsensä, pikku hiljaa paljastaa huonot puolensa, yrittää tehdä vaikutusta hyvillä puolilla, kalastella tietoja hänestä hienovaraisesti mutta tarpeellisesti. Samalla yrittää saada tasapainoa suhteeseen ja kiintymystä, mutta olla rakastumatta liikaa liian äkkiä jos toinen onkin täysi sekopää.

Yksinolo ei sinänsä pelota. Olen ollut yksinkin. Mutta tiedän, että tarvitsen ystäviä. Eikä siihen hommaan käy osa-aikainen kaveri, jolla on aikaa minulle sitten kun omalta parisuhteeltaan ehtii. Minulle parisuhde on ennen kaikkea ystävyyssuhde, ja toissijaisesti romanttinen seksuaalinen suhde jossa toteuttaa fyysistä puoltaan. Moni tuntuu ajattelevan kumppaniaan enimmäkseen alapäällään, ja kun alkuhuuma on haihtunut, ajatellaan että samaan voi päästä muidenkin kanssa.

Uuden aloittaminen vaikeutuu aina sen mukaan, kun elettyä elämää ja "kuormaa" on takana. Jokaisella on oma valmis ihmissuhdeverkostonsa. Miten sukeltaa taas uuden kumppanin suvun ja ystävien piiriin, miten sopeuttaa uusi kumppani omaan piiriinsä, mitä jos kumppanilla on lapsia ja exiä joiden kanssa olisi tultava toimeen vaikka kemiat ei kohtaa.

Mutta. Pelko ei tietenkään saa olla syy olla eroamatta. Sen vain luulisi olevan syy tahtoa, ja tehdä töitä liittonsa eteen. Mikään suhde ei pysy yllä ilman työtä, eikä seuraavaan suhteeseen kannata tähdätä ennen kuin on tehnyt itselleen selväksi missä mättää.