K
kohta32
Vieras
Heipä hei,
kertokaahan kokemuksianne ja näkemyksiänne, onko tässä nyt joku 30-kriisi meneillään?! Parin vuoden ajan jo enemmän ja vähemmän ollut jonkinlainen itsetutkiskelu ja "mitä minä haluan" ja "tätäkö tää nyt on" jne päällänsä. Noin puoli vuotta sitten oli hirveä hinku haluta vielä 4. lapsi. Nyt on se sitten jäänyt kokonaan ja harkitsen operaatiota etten ikinä enää tulisi raskaaksi. Olen siis ollut kohta 6v naimisissa, 7v yhdessä mieheni kanssa. Meillä on 3 lasta. Kiva koti. Valmistun haaveideni ammattiin pian (hoitajaksi). Älytön stressi on koulun takia ollut koko talven ja kevään. Nyt kun alkoi kesäloma, tuli tyhjä olo. Valmiiksi kyllä voi stressata syksyn viimeistä vaativinta harjoittelua. Kesätyöpaikka on mukava. Ja koulu on mennyt kyllä hyvin että ei olisi tarvinut stressata niin paljon...
No, olen sitten pohtinut, vääntänyt ja kääntänyt parisuhdetta. En ole tyytyväinen, en ole ollut pariin vuoteen. Tietenkin kun on pienet lapset, työ, opiskelu jne. kotityöt minulla, mies makaa sohvalla, juo minun mielestä liian paljon kaljaa viikonloppusin jne. se "perussetti". Aika ajoin yritän keskustella miehen kanssa tilanteista, mutta hän ei keskustele ja sitten minä syyttelen häntä kaikesta ja haen syytä eroon. Nyt olen tajunnut että ainut syypää taidan olla minä ja joku 30-kriisini? Olen ihastunut toiseen mieheen ja se mies vielä enemmän minuun. Naimisissa hänkin ja kyllästynyt liittoonsa, kuten vaimonsakin. Hienot lähtökohdat kerrassaan.
Mies haluaisi tavata, minä yritän olla haluamatta.
Viime viikolla minä olin jo eroamassa miehestäni kun kehittelin päässäni tarpeeksi paljon syitä. Saisin oman kodin lapsille ja minulle. Oman rauhan. Olisi siistiä. Kukaan ei makaisi sohvalla juomassa kaljaa, kun minä teen ruoan, pesen pyykin, rakennan legolinnoja, teen läksyjä yötämyöten. Sitten mietin, että en minä voi lapsilta rikkoa perhettä. Se olisi heille liian kova juttu. En minä jaksaisi arkea yksin. Kyllähän siitä on iso apu että ukko joskus vie/hakee päiväkotiin, on hetken lasten kanssa että minä pääsen uimaan/jumppaan.
Mietin harva se päivä, tähänkö on tyytyminen? Pitäisikö olla vain tyytyväinen kun olen saanut perheen? Pitäisikö sittenkin antaa mennä? En ole nuorena viettänyt mitään sinkku-aikoja. Ensimmäisen kerran muutin yhteen noin 19 vuotiaana, sitä kesti joku 5v, sitten avoero ja heti perään uusi mies, yhteen muutto ja naimisiin ja tässä sitä nyt pohditaan että mitähän ihmettä??
Me ei käydä missään yhdessä, minä en edes halua/jaksa. Eikä mies. Ei ole mitään yhteistä asiaa mikä kiinnostaisi. Ja bonuksena tässä nyt tosiaan tuo eräs mies joka tunnusti pitävänsä minusta ja minä en nyt yhtään tiedä mitä tehdä.
kertokaahan kokemuksianne ja näkemyksiänne, onko tässä nyt joku 30-kriisi meneillään?! Parin vuoden ajan jo enemmän ja vähemmän ollut jonkinlainen itsetutkiskelu ja "mitä minä haluan" ja "tätäkö tää nyt on" jne päällänsä. Noin puoli vuotta sitten oli hirveä hinku haluta vielä 4. lapsi. Nyt on se sitten jäänyt kokonaan ja harkitsen operaatiota etten ikinä enää tulisi raskaaksi. Olen siis ollut kohta 6v naimisissa, 7v yhdessä mieheni kanssa. Meillä on 3 lasta. Kiva koti. Valmistun haaveideni ammattiin pian (hoitajaksi). Älytön stressi on koulun takia ollut koko talven ja kevään. Nyt kun alkoi kesäloma, tuli tyhjä olo. Valmiiksi kyllä voi stressata syksyn viimeistä vaativinta harjoittelua. Kesätyöpaikka on mukava. Ja koulu on mennyt kyllä hyvin että ei olisi tarvinut stressata niin paljon...
No, olen sitten pohtinut, vääntänyt ja kääntänyt parisuhdetta. En ole tyytyväinen, en ole ollut pariin vuoteen. Tietenkin kun on pienet lapset, työ, opiskelu jne. kotityöt minulla, mies makaa sohvalla, juo minun mielestä liian paljon kaljaa viikonloppusin jne. se "perussetti". Aika ajoin yritän keskustella miehen kanssa tilanteista, mutta hän ei keskustele ja sitten minä syyttelen häntä kaikesta ja haen syytä eroon. Nyt olen tajunnut että ainut syypää taidan olla minä ja joku 30-kriisini? Olen ihastunut toiseen mieheen ja se mies vielä enemmän minuun. Naimisissa hänkin ja kyllästynyt liittoonsa, kuten vaimonsakin. Hienot lähtökohdat kerrassaan.
Mies haluaisi tavata, minä yritän olla haluamatta.
Viime viikolla minä olin jo eroamassa miehestäni kun kehittelin päässäni tarpeeksi paljon syitä. Saisin oman kodin lapsille ja minulle. Oman rauhan. Olisi siistiä. Kukaan ei makaisi sohvalla juomassa kaljaa, kun minä teen ruoan, pesen pyykin, rakennan legolinnoja, teen läksyjä yötämyöten. Sitten mietin, että en minä voi lapsilta rikkoa perhettä. Se olisi heille liian kova juttu. En minä jaksaisi arkea yksin. Kyllähän siitä on iso apu että ukko joskus vie/hakee päiväkotiin, on hetken lasten kanssa että minä pääsen uimaan/jumppaan.
Mietin harva se päivä, tähänkö on tyytyminen? Pitäisikö olla vain tyytyväinen kun olen saanut perheen? Pitäisikö sittenkin antaa mennä? En ole nuorena viettänyt mitään sinkku-aikoja. Ensimmäisen kerran muutin yhteen noin 19 vuotiaana, sitä kesti joku 5v, sitten avoero ja heti perään uusi mies, yhteen muutto ja naimisiin ja tässä sitä nyt pohditaan että mitähän ihmettä??
Me ei käydä missään yhdessä, minä en edes halua/jaksa. Eikä mies. Ei ole mitään yhteistä asiaa mikä kiinnostaisi. Ja bonuksena tässä nyt tosiaan tuo eräs mies joka tunnusti pitävänsä minusta ja minä en nyt yhtään tiedä mitä tehdä.