30-kriisistä?

[uteluksissaan]

Onko teillä ollut?Miten ilmeni?

mulla on outo levoton olo,tekis mieli mennä...ja omiin saavutuksiini en ole täysin tyytyväinen..

 

[Möömö]

Synttäreitä ennen olin yhtenä päivänä ihan pysähtynyt. Seisoin vaan ja yhtäkkiä vaan tajusin sen. Tämä on minun elämä! Tässä talossa, tämän miehen, näiden lasten kanssa. Tässä ammatissa ja tämmöisenä juuri. En tiedä oliko se mikään kriisi. Mutta ainakin luulen niin. Olo helpottui, rauhoittui. Tiesi ettei enää tarvitse etsiä eikä yrittää löytää koska kaikki mitä tarvitsen on jo tässä. Toki on edelleenkinunelmia, haaveita ja tavoitteita elämässä. Mutta tiedän paikkani ja tehtäväni maailmassa paremmin nyt. Tai ainakin tiedostan ne jotenkin....

Kuulostaa varmaan ihan pöllöltä mutta näin se nyt vaan meni minun kriisi, itkeä tirautin siinä, kait ihan onnesta tai ainakin nuoruuden loppumisen kunniaksi kait. Keski-ikä lähenee muttei ole vielä ihan täällä

 

[mullakin]

Mun 3-kympin kriisi taisi olla hieman yli 2-kymppisenä. Arjen pyörityksen keskellä havahduin katsomaan itseäni ja omaa elämääni. Tätäkö haluan?
Miten kummassa minä olen tässä - elämässä tämmöistä elämää? Tätkö minä halusin? Tämä oli minun unelmani? EI, EN halunnut. EI, tämä tämmöinen ei ollut minun unelmani.
Mietin, mitä tulee edessä olemaan.
Tätä samaa, tajusin.
En mene yksityiskohtiin.
Huomasin vain, että se elämä ei todellakaan ollut sitä, mitä halusin, eikä tulevaisuus hänen rinnallaan tuonut mahdollisuutta muutokseen.

Aloin miettimään, miksi olen siihen päätynyt.
Löysin vastauksia.

Aloin miettiä, mitä haluan - ja kun en tiennyt, mietin mitä EN halua. Se oli helpompaa.
Aloin karsia elämästäni pois niitä "en-halua" vaihtoehtoja. Aloin tehdä sitä, mitä halusin, mikä oli minulle tärkeää, aloin kulkea kohti sitä, mitä minä todella olen. Kohti sitä elämää, millaisen ihan oikeasti haluaisinkin.

Monen mutkan ja pitkän matkan jälkeen olen vihdoinkin elämnäntilanteessa, johon olen tyytyväinen. Olen onnellinen tässä ja nyt. Kohtuullisesti hyväksyn itseni sellaisena kuin olen.

Olen kyllä mielipiteineni väärällä palstalla, olen jo (juuri) 40 täyttänyt. Mutta hyvät viinit kypsyvät hitaasti. :heart: :flower:

 

[cassini]

Mulla oli 20 kympin kriisi B)

 

[webmama]

En ole toistaiseksi havainnut mitään kriisiä, vaikka ikää on jo huimat 32v (kesällä 33v). Elän nykyhetkessä enkä murehdi tulevasta. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa... vaikka välillä vähän tökkiikin :saint: .

 

[golda]

Miulla tuo kriisi oli varmaan tuossa kakskutosena, kun yhtäkkiä tajusin, että kolmekymppiä on lähempänä kuin kakskymppiä! Olin juur eronnut pitkäaikaisesta poikaystävästäni, aloittanut opiskelut ja muutenkin tuntui siltä, että elämä on taitekohdassa jotenkin.
Onneksi siskoni oli silloin lähellä, vietimme railakasta sinkkutyttöjen elämää puolisen vuotta, ja sitten kahden vuoden yksiolon jälkeen tapasinkin nykyisen aviomieheni....
Se kriisi loppui siihen....mutta kyllä se koville silloin otti!

 

[kaarina]

Mulla (kesällä 33 v) kriisi alkoi vähää vaille kolmikymmpisenä voimakkaasti. Erosin pitkäaikaisestä (8 vuotta yhdessä) poikaystävästäni, muutin ekakertaa yksiöön ihan yksin, laihdutin 10 kg, ostelin uusia vaatteita ja vietin railakasta sinkkuelämää viikonloppuisin kapakassa. Sitten löysin yllättäen nykyisen mieheni (n. 2,5 vuotta sitten). Muutettiin heti yhteen, perustettiin uusperhe (miehellä pienet lapset), ostettiin asunto ja saatiin ihana pieni vauva. Kaikki tämä siis n. 5 vuoden aikana.

 

[-minnastiina-]

Minullakin oli kahdenkympin kriisi

 

[tuulia]

Musta tuntuu, että nyt on menossa tähän asti elämän seesteisin vaihe, Kaikki on hyvin ja mitään en oo vailla. Ei kriisistä tietoakaan...

 

[kikka3 harmaana]

Mulla oli sitä että kolmekymmentä vuotis syntymäpäivänä tein raskaustestin (plussaa näytti)

 

[ikinuori70]

Siinä se 30-kriisi soljahti 26-29 vuotiaana, kauhean sinkkurallin merkeissä. Pitkä suhde katkesi (onneksi) ja alkoi vapaus, jota oli hyvä koitella, nyt kun ajattelee, ei välttämättä niin kovin yleviä tekoja. Sitten kun paukahti 30 v. lasiin, niin löytyi nykyinen mieheni - ja se oli menoa, nyt on kolme lasta ja viisi vuotta suhdetta. Ei paha! Ja minä kun olin aina ajatellut tekeväni ekan lapsen 40-kymppisenä!
Elämä on kummalllista ja varsinkin se RAKKAUS!

 

[3lasta]

en ole edes ajatellut missään vaiheessa että olen jo 31. Elämä on niin kiireistä. Viimeiset kuusi vuotta on hujahtanut tosi nopeesti, on oltu ulkomailla töissä, saatu 3 lasta, kaksoset tulossa syksyllä, rakennettu talo, mökin rakentaminen aloitetaan...

Mitä tuota ikää miettimään, itsestä tuntuu että on vielä nuori.

 

[Rupuska]

Tuosta 30 kriisistä..Liekkö se sitä ollut kun sain exästä tarpeekseni ja loperin olemasta itseisarvo, joka hoitaa kodin,lapset ja tyytyy siihen että mies ei juo eikä polta, mutta saa harrastaa ja mennä niin kuin on aina mennyt.....
Kymmenen vuoden suhde ja siitä puolet aviossa riitti. Viimeiset pari vuotta oli mennyt taistellessa ja puhuessa kuin "Ruuneperi"-eli minä aloitin ja hän jatkoi-ja siihen se sitten jäikin-vain puhe asteelle........
Nykyinen mies tuli sitten kuvioihin ja näytti kolmekymppiselle etteivät kaikki miehet olekkaan samanlaisia joten ei tarvinnut enää rakkausromaaneja lukea.....
Mitähän 40kymppinen tuo tullessaan............. :kieh: :kieh:

 

[taustalla]

Oliskohan juuri nyt? Täytän kesällä 30v olen naimisissa, 7kk ikäinen poika, rivarinpätkä, farmari ja kesämökki, vakityö Nyt just totaalinen kyllästyminen elämään, tätäkö tämä on tylsää elämää tylsän miehen kanssa, yhdessä oltu 10 vuotta, väsymystä, yösyöttöjä, vaipanvaihtoa, haluttomuutta ... auttakaa. meneekö ohi? tekisi mieli jättää koko elämä, aina mietin miks ryhdyin tähän ja kuka vaihtaisi mun kanssa elämiä? Vaikka pitäisi olla onnellinen tuosta pienestä pojasta ja siitä että elämässä on kaikki kuitenkin hyvin :snotty:

 

[maaria]

hei kaikille!
Mulla iski kolmenkympinkriisi pahana parivuotta sitten kolmekakkosena. Asiat oli noin periaatteessa hyvin. Mies ja kolme lasta, vakiduuni jne. Yks kaks tuli sellainen tunne että tää laiffi on ihan ytimestä. Mihinkään en ollut tyytyväinen, ja kaikki olis pitänyt olla jotenkin extremeä. Alkoi hirveä biletysvimma ja päätin laittaa miehen kiertoon. Aattelin että se olo siitä jotenkin helpottuu kun ei tartte sen naamaa katella. Kävi kuitenkin "onneksi" niin, että sairastuin masennukseen. Hoidossa ollessani kelasin elämääni taaksepäin. Olin kokenut monta kriisiä. Äidin kuolema, lapsen sairaus(autismi) pahimpina. Minulle oli ain ollut tärkeää olla vahva raaka-arska periaatteella.
Masennuksen myötä kävin todella pohjalla. laitoin elämän arvot uusiksi ja opin nauttimaan pienistä asioista. perheemme palasi uudelleen yhteen. Tänä päivänä elämä on ihanaa iloineen ja suruineen. Nyt haaveilemme vielä yhdestä lapsesta, joka on teon alla...
kaikille kriisien keskellä olijoille antaisin omasta kokemuksesta neuvonuhukaa! Ystävälle, äidille, miehelle, terapeutille tai ihmisille täällä. Se helpottaa ja selkeyttää ajatuksia. Yksin ei kannata eikä tarvitse jäädä! Oikein hyvää kevättä kaikille!

 

[utas]

\

Oliskohan juuri nyt? Täytän kesällä 30v olen naimisissa, 7kk ikäinen poika, rivarinpätkä, farmari ja kesämökki, vakityö Nyt just totaalinen kyllästyminen elämään, tätäkö tämä on tylsää elämää tylsän miehen kanssa, yhdessä oltu 10 vuotta, väsymystä, yösyöttöjä, vaipanvaihtoa, haluttomuutta ... auttakaa. meneekö ohi? tekisi mieli jättää koko elämä, aina mietin miks ryhdyin tähän ja kuka vaihtaisi mun kanssa elämiä? Vaikka pitäisi olla onnellinen tuosta pienestä pojasta ja siitä että elämässä on kaikki kuitenkin hyvin :snotty:

Mulla melkeen sama tilanne: kaikki hyvin ja silti jokin tökkii, en tiiä onko synnytyksen jälkeinen masennus vai mikä.
Vauva on ku enkeli ja nukkuu hyvin (useimmiten), mutta sitten ku on hetken vaikeeta, eli huono yö tai itkee syyttä koko päivän, ni oon heti ihan pohjalla. en tiiä mitä tekisin ja aattelen, et tää ei lopu koskaan ja pitääkö tätä kestää kunnes lapsi täyttää 18 ja en aio enää koskaan hankkia toista lasta..

En haluu hakee ammattiauttajan apua, koska kyllähän lapset on kyetty ennen niitäkin hoitamaan ja mulla kun tosiaan on vaan yks lapsi. monilla on useita ja niidenki kans ne pärjää ihan hyvin. Miehelle ku puhuu, ni se suuttuu ku ei voi auttaa ja manaa, että mä vaan valitan, ja tottahan sekin on.. APUA!

 

[riia]

JOOO on ja kamala.Tuntuu että mikään ei onnistu ja elämässä ei ole mitään järkevää saavuttanut ja ulkonäkö on alkanut nyppimään.Ja mies sano et ole alkanut enemmän kiukuttelemaan ja mulle on tullut uhma!

 

[3lasta]

Heh, mulla oli toi vaihe varmaan jo 25 vuotiaana. Kaikki oli päällisin puolin hyvin, mut silti tuntui et elämä oli tylsää ja mikään ei kiinnostanut.

Niinpä vaihdoin miestä ja kaikki on ollut viimeiset 6 vuotta hyvin. Elämä on ollut vauhdikasta, lapsia tullut 3 ja syksyllä niitä on 5 (jos kaikki menee hyvin).