3-kympin riisi?

Hello!

Mites olette ottaneet vastaan tämän kolmannen kymmenyksen elämässänne? Mä olen ottanut yhteyttä muutamaan kouluaikaiseen kaveriini ja ollaan nyt taas hyvissä yhteyksissä, vaikka ei olla 15 vuoteen mitään yhteyttä pidetty. Kaikki 80-90-luvun hittibiisit pitää kaivaa esille ja nostalgisoida niiden tahdissa =) Mä olen jopa muuttamassa synnyinkaupunkiini tässä ihan piakkoin... Ja mikä pahinta, tajusin tän vasta ihan äskettäin, mitä olen tässä tekemässä. Kaikille olen hokenut, että ei mulla mitään kriisejä TOSIAANKAAN ole, mut mitäs tää sit on :headwall: No, ehkä kriisi ajatellaan aina negatiivisena asiana ja näähän nyt ei oo mitään pahoja, mut kuitenkin. Poika on just kolme kuukautta hätäseen täyttänyt ja nyt kauhee paniikki saada (jos siis Luoja suo) lisää, että kerkee!!?? :/ Olen ihan kateellisena katsellut niitä, joilla on 4-5 lasta. Ja sit vielä tuo, että olen 30 ja lapsi menee kohta kouluun ja mä olen eläkkeellä ennenkun huomaankaan! Tuntuu et elämä 20-30 on mennyt ihan sikanopeeta?

Mites muut....

 

Tosiaan toi ajanjakso 20-30 meni älyttömän nopeasti...

Nyt on mittarissa 37 ja.. no ehkä tää jakso (30->) ei ole menny niin nopeasti kun on tapahtunut niin paljon ja isoja elämänmuutoksia.

mulla toi kolmenkympin kriisi tuli vuosi-pari ennen sitä kolmeakymppiä. Kaverit meni naimisiin ja muksuja alkoi tulla yhdelle sun toiselle. Mä olin erilainen - mä erosin. 9 vuotta pitkä suhde ja monen vuoden avoliitto/kihlaus purkautui. Mulle tuli meno päälle kun tajusin etten mä juuri sen miehen kanssa halua perhettä. Se oli mun kriisi.

Ja hyvä niin, se oli täysin oikea ratkaisu. Nyt on aviomies ihan eri maata kuin exä ja kaksi ihanaa muksua =)

 

Mulla myös on tuo paniikki saada äkkiä lisää lapsia jos niitä tulee. Ikää on nyt 31 (ja puoli) ja pojalla 10kk. Toivon todella että saadaan sisaruksia aikaan! Aina olen äitiydestä haaveillut, mutta miehen (kunnollisen) löysin vasta 2003 lopulla.

Mä tavallaan aloitin alusta 25-vuotiaana. Lopetin silloin hölmöilyn miesten ja viinan kanssa kun jäin työttömäksi ja jouduin lopulta muuttamaan takaisin äidin luo. Siinä meni samassa rytäkässä (rakas) autoni, asunto, huonekalut ja kaikki entinen. En sentään niitä juonut, ei rahat riittäneet siihenkään. Mietiskelin asioita vuoden verran ja siinä yllättäen ilman kenenkään toisen ihmisen vaikutusta tms tulin uskoon, ihan tosta vain. Sitten aloin järjestellä elämää, vaihdoin paikkakuntaa ja menin opiskelemaan, luin uuden ammatin ja aloitin alusta. Loistavasti on mennyt! 3kk valmistumiseni jälkeen löysin elämäni miehen, ei sopivammin voinut käydä!

Ei mulla tullut varsinaista 3kympin kriisiä, en ehtinyt siinä vaiheessa elämää sellaista ajattelemaan. Pari viikkoa ennen 30v-synttäreitä plussasinkin vihdoin viimein. 25-kriisi mulla oli kun huomasin, että minä olen taas lähtöruudussa ja kavereilla on perhe ja vakituinen työ, talo, auto ja koira. Opiskelun myötä sain sitten paljon uusia kavereita ja loppujen lopuksi kävikin niin, että perheelliset kaverini taisivat kadehtia minua enemmän kuin minä heitä. Sainhan tavallaan kokea uuden "nuoruuden" vapaana sinkkuna opiskeluineen, matkusteluineen kaikkineen. Sen ensimmäisen "nuoruuden" ja opiskeluajan mokasinkin oikein kunnolla roikkumalla kiinni eräässä idiootissa joka teki elämästäni hlvttiä.

Opiskelu- ja muut kaverini olivat suurin osa minua 5-9 vuotta nuorempia ja jossain vaiheessa huomasin, etten erotu porukasta ollenkaan, en käytöksen enkä ulkonäön puolesta. Minulta alettiin taas kysyä esim papereita kun mentiin baariin. Juu, uskovaisetkin käy baarissa ja voivat kaljankin ottaa. Paljon käytiin laulamassa karaokea "kuorotyttöjen" kesken. Ikäero tuli esiin siinä, että monet kaverini tulivat kysymään minulta neuvoa ongelmiinsa esim poikaystävien tms "teinijutskien" suhteen. Ja minä huomasin siinä vaiheessa, miten yksinkertaisia ne ongelmat joskus voivat olla kun niitä iän ja ajan tuoman kokemuksen valossa kuunteli.

 

Itselläni ihan sama juttu. Löysin kunnon miehen 2003 ja nyt on sitten lapsi ja auto ja asunto ja kaikki kivasti! Kun oltaisiin tavattu 10 vuotta aikaisemmin =) Onneksi en jäänyt roikkumaan niihin pöljiin miehiin ja luotin omaan vaistooni, että näistä ei ole mun lasteni isiksi. Nyt siis todella huolehtivainen, rakastava ja ihana aviomies, jonka kanssa jaan kivaa perhearkea. Eli kai niistä nuoruusajan pieleen menneistä seurustelusuhteista jotain on oppinut..että hyvää kannattaa odottaa =) Mut silti tuntuu että on mennyt vähän niinkun hukkaan tuo aika??On pari ammattiakin plakkarissa ja tuntuu että ei mua varmaan enää huolita töihin, jos pukkaan tässä mukuloita linjastossa maailmaan ennen kun täytän 35.. Se on vaan niin, että kuulee niitä tarinoita joissa 25 vuotias firmanjohtaja sanoo, että kuules kuules, 35 v. on ihan liian vanha tän yrityksen imagoon. Kaikesta sitä ihminen ressaa.. :/

 

Mulla oli 30-kriisi just kun erosin mun miehestä. Sitten sitä viiletettiin eroahdistusta ja 30-kriisiä hyväksi käyttäen pari vuotta. Oltiin parin kaverin kanssa ns."uusioteinejä" ja voi hyvää päivää mitä kaikkee tuli tehtyä... Luojan kiitos tuo vaihe on onnellisesti takana, mutta se piti elää. nyt on ihana mies, pieni vauva ja ihana elämä!!!

 

\

Mut silti tuntuu että on mennyt vähän niinkun hukkaan tuo aika??

Mihkään hukkaan ole mennyt! Valtavasti elämänkokemusta ja nyt osaa tosissaan nauttia siitä mitä on saanut. Mä ainakin todennäköisesti en osaisi arvostaa mun nykyistä elämää läheskään niin paljon kuin minkä arvoista se oikeasti on, jos en tietäis sitä kaikkee minkä nyt tiedän. Olen ajatellut, ett jos olisin tavannut mun nykyisen miehen vaikka 10 vuotta sitten, niin olisinko osannu häntä pitää arvossa. Nyt tiedän millaisia p.päitä ne kaikki muut, kenen kanssa olen ollut, ovat. Ollaan tässä yhden kaverin kanssa naureskeltu kun joku kerää postimerkkejä, toinen kiiltokuvia ja me kerätään TEO:n laillistuksia...!

 

Totta töriset =)

 

\

Tosiaan toi ajanjakso 20-30 meni älyttömän nopeasti...

Nyt on mittarissa 37 ja.. no ehkä tää jakso (30->) ei ole menny niin nopeasti kun on tapahtunut niin paljon ja isoja elämänmuutoksia.

mulla toi kolmenkympin kriisi tuli vuosi-pari ennen sitä kolmeakymppiä. Kaverit meni naimisiin ja muksuja alkoi tulla yhdelle sun toiselle. Mä olin erilainen - mä erosin. 9 vuotta pitkä suhde ja monen vuoden avoliitto/kihlaus purkautui. Mulle tuli meno päälle kun tajusin etten mä juuri sen miehen kanssa halua perhettä. Se oli mun kriisi.

Ja hyvä niin, se oli täysin oikea ratkaisu. Nyt on aviomies ihan eri maata kuin exä ja kaksi ihanaa muksua =)

Mulla kävi samoin eli kriisi alkoi siinä vuotta ennen kolmeakymmentä. Erosin 9 vuotta kestäneestä suhteesta. Hummasin sinkkuna pari vuotta. Löysin miehen. Seurusteltiin muutama kuukausi ja muutettiin yhteen. Nyt neljän vuoden jälkeen, meillä on iso oma rivari, farkkuauto ja lapsi .

 

Hei! Ihania kirjoituksia. Minulla on tätmä elämä ollut todellista rytäkkää viimeiset kuusi vuotta. Täytän 34 kesällä. Eli tulin raskaaksi ja sain tietää odottavani kolmosia. Sitten kuoli äiti ja lapset syntyivät. Ensimmäisestä vuodesta selvisin hengissä ja opin tietämään mitä väsymys on. Nukuin pahimmillaan 1.5h vuorokaudessa. Lasten ollessa vuoden, ruettiin tilanahtauden vuoksi rakentamaan. Sitten kuoli isäni. Muutettiin syksyllä omaan taloon! Vuoden verran meni ok, kunnes aloin sairastelemaan. Migreeni paheni, tuli tos-oireyhtymä ja välilevyn pullistuma. Yksi oli ollut jo ennen lapsia. Ja flunnssakierre päälle. Olin fyysisesti aivan raunio ja väsyin paineiden alla. Ilo katosi elämästä ja tulevaisuus näytti mustalta aukolta. Tajusin, että nyt oli haettava ulkopuolista apua. Marssin fysiatrille ja hain äitileirille. Ja muksut kerran viikkoon perhepäivähoitoon. Pääsin fysiatrin kautta kuntoutukseen ja ammatinvalinnanohjaukseen. Kävin juttelemassa myös mielenterveysyksikössä ihana sairaanhoitajan kanssa. Mies paiski töitä ja elätti perhettä. Olin luullut syöväni terveellisesti, mutta uudistin ruokavalion ja aloin syödä lisäravinteita. Tajusin, etten ollut kone, joka jaksaa aina vaan ja suorittaa. Aloin hommata "omaaelämää".Ja ennenkaikkea levätä, opettelin laiskottelemaan, makaamaan kuin ellun kana! Tajusin, ettei kaikkea tarvitse kantaa yksin. Olen luonteeltani kiltti tyttö, jo lapsuudesta asti. Hain opiskelemaan ja pääsin. Kaikki käytännön asiat loksahtelivat paikoillleen ja lähdin opiskelemaan. Mieheni vastusti alkuun ajatusta jyrkästi, joten jouduin todella taistelemaan pitääkseni puoleni. Pikkuhiljaa terveyteni palasi ja suurimmat kivut hävisivät. Pitää vaan jaksaa hoitaa itseä, eli nukkua, syödä ja liikkua. Parisuhde joutui koetukselle uuden elämänmuutoksen edessä. Tapeltiin hirveästi. Minulla oli kamalasti hommia, sillä koulumatkat ovat pitkiä kja läksyjä paljon. Nautin opiskelusta, vaikka välillä olen aivan rätti. Mies on kasvanut henkisesti ja parisuhde voi nyt paremmin, kiitos keskustelutaidon. Ja taivaan isän. Joskus olen ihmetellyt, että mistä sitä rakkautta riittää. Mies on hoitanut kiitettävästi lapsia ja hoitanut raha-asioita mikä on mahdollistanu opintoni. Tällä hetkellä asiat ihan ok. Nyt tässä on suurimpana ongelmana isäni perinnönjako, mikä on kestänyt kohta viisi vuotta. Älytön lisästressi perintöveroineen, ja pennin killkkua ei ole tullut rahaa. Olin siinäkin asiassa liian kiltti ja joustava. Nyt saatiin uusi asianajaja, joka toivottavasti hoitaa homman loppuun. ÄLKÄÄ IKINÄ OTTAKO SUKULAISIA, TUTTUJA TMS. HOITAMAAN LAKIASIOITA! Olen oppinut paljon. Kaikella on aikansa ja älkää verratko omaa elämäänne toisten elämään. Joskus olen miettinyt, mikä tarkoitus tällä kaikella on. Kaikesta selvitään ja voin sanoa että nautin elämästä. Harrastuksia ja ystäviä on ja tällähetkellä haaveilen perheen yhteisestä matkasta esim. Kreikkaan. Eli kriisit kuuluvat elämään ja mahdollistavat kehittymisen. Muutos on vain aina iso juttu ja pelottaa. Rakastaa itseänne ja osoittakaa rakkautta myös läheisillenne. Itse uskon Taivaan Isän johdatukseen ja huolenpitoon ja se antaa minulle voimaa elämään. Ja hyvä bailaus ja pari siideriä on joskus oikein hyvä juttu.

 

Oikeastaan mitään 3 kympin kriisiä ei ollut. Tunsin itseni nuoreksi tytöksi, ja olin liian kiireinen töissä (ihan työ vain, ei mikään ura) ja pienen lapsen äitinä jotta aikaa kriiseihin tai oman elämän pohtimiseen olisi ollut.

No, toisen lapsen jälkeen jäin sitten kotihoidontuelle, ja nyt on ollut aikaa pohtia omaa elämää. Olen jo puolesa välissä 30 ja 40, ja se vähän pelottaa. Pitkään olen miettinyt, mitä haluan elämältä. Olisi tärkeää, että saisi tehdä työtä, josta pitää. Nyt ei ole vielä kiire töihin, koska mitään suurta lapsikatrasta emme tee, ja kerranhan lapset vain pieniä ovat. Ja sitten on vielä 30 vuotta aikaa tehdä töitä.

Pohdintaa...

 

Heippa!

Mulla ikää nyt 31v ja risat ja tuo 30v kriisi oli en tiedä nyt ehkä alkaa mennä ohi.

Kun olin 30v mulla oli lähes kaikki mitä enää tarvvin, aviomies jonka kanssa olin ollut yhdessä 19-vuotiaasta sekin toi painetta. Olen 30v millasat olisikaan elää sinkkuna. sit oltiin just muutettu isoon omakotitaloon jota rempattiin, asutaan siis tässä edelleen, oli vaki työ, poika 1v , farmariauto ja kesämökit. Mietin mitä enää haluta kun kaikki jo on , elämä on tylsää. no nyt ikää 31v ja toista lasta yritetään ja len tajunnut että mulla onkin kaikki hyvin. mies on paras mahdollinen, ruoho ei ole varmana aidan takana parempaa... työelämään olen palannut ym .

 

Itekin luulin joskus kärsiväni kolmenkympin kriisistä, mut neljäkymmentä kun pärähti tauluun niin silloin vasta tiesin mitä on ikä kriisi. Kolmekymppisellä on aikaa tehdä lapsiakin vielä noin yli kymmenvuotta, mut nelikymppisellä ei, se on aikamoista luopumisen tuskaa :'( Joten sulla ap. on mahdollisuus vielä vaikka minkälaiseen katraaseen.

 

Mulla taisi 30-kriisi olla ennen 30:ä. Kolme pientä lasta, allergikkoja kaikki, ja masennushan siitä pukkasi päälle. Sen kanssa kävin läpi äiti-sisar-anoppi ja kaikki muut suhteet. Avioeroa halusin jne.

Pään selvittely kesti pari vuotta, mutta nyt on elämä taas tasaista. Miehen kanssa ollaan oltu 15 vuotta, on omakotitalo ja esikoinen jo 10 v.

Nyt kotiäitivuodet alkaa riittämään ja kaipaan ammatinvaihtoa ihan toiselle alalle. Se on taas kriisin paikka.... Mutta en kyllä enää haluisi olla 18 v. , tää 33 on just sopiva ikä....Oppisi vaan rauhoittumaan ja relaamaan eikä vaatisi itseltä liikoja.

 

Kyllähän sitä ainakin vanhemmaksi itsensä alkaa tuntea. Hassua on, kun tuntuu siltä, että ihan just olisi vasta sen 18 täyttänyt. Samaten ekan lapsen syntymä tuntuu olevan ihan eilispäivän juttu (poika nyt 7). Ihan älyttömän paljon on ehtinyt tapahtua kahdessatoista vuodessa ja silti tuntuu kuin se 18v synttäri olis just ollut!
Mun mies on mua pari vuotta nuorempi, samaten suuri osa mun kavereista on nuorempia.
Se, kun täyttää 30, tekee olon tavallaan ylpeäksi; olenhan perheen perustanut, nähnyt ja kokenut yhtä ja toista, säilynyt nuorekkaana (!?) ja voin sanoa olevani aikuinen (ainakin melkein!).
Toisaalta se 30 kuulostaa toisessa valossa kuultuna niin poskettoman suurelta ja kamalalta luvulta, "nuoruus on nyt siis ohi"-fiilis kolkuttelee selän takana...
Kriisiä? Jep... :/

 

elämä on minusta koko ajan muuttuvaa, ja siihen kuuluu monenmoiset vaiheet tunteineen. olen itse henkisesti sinut oman ikäni kanssa (34) ja en näe mitään väliä sillä, onko ihminen 30 vai 70, elämänkokemus se ratkaisee. olen tänä talvena oppinut uuden jutun: jotkut ovat tosiaan kasvaneet niin pumpulissa tai tynnyrissä ettei heillä ole mitään käsitystä oikeasta elämästä vaikka ikää saattaa olla 50 ja risat.

 

\

Itekin luulin joskus kärsiväni kolmenkympin kriisistä, mut neljäkymmentä kun pärähti tauluun niin silloin vasta tiesin mitä on ikä kriisi. Kolmekymppisellä on aikaa tehdä lapsiakin vielä noin yli kymmenvuotta, mut nelikymppisellä ei, se on aikamoista luopumisen tuskaa :'( Joten sulla ap. on mahdollisuus vielä vaikka minkälaiseen katraaseen.

Tätä minäkin pelkään. Jotenkin 40 on niin paljon vaikeampi juttu kuin 30, joka nykyään tarkoittaa pääasiassa nuoruuden loppumista ja aikuisuuden alkamista. 30 v ei enää saa toilailla kuin lapsi tai nuori, mutta muuten kaikki vielä periaatteessa mahdollista ja avoinna. No, ehkä odotetaan, että on jo jotain, siis ammatti, perhe, työ, mutta ei kai ne pakollisia ole...???

Mutta 40 taas... se tarkoittaa tosiaan luopumista, ja ihmettelen, että puhutaan 30 kriisistä, kun itse pelkään tuota 40 rajapyykkiä, se tarkoittaa viimeistään, että ei ole enää nuori mitenkään mitattuna, että lapset on nyt sitten siinä, ja aika vanha on opiskelemaan tai mihinkään... Huh!