2 vai 3 lasta ?

[habbolok]

Myös tukiverkostojen määrä ratkaisee. Jos on tottunut käyttämään paljon vaikkapa omia vanhempia lastenhoidossa, niin mielestäni on aiheellista kysyä myös heiltä, jaksavatko he vielä entisten kahden lapsen sijasta hoitaa vielä seuraavat kaksi lasta jne. Vaikka lapset ja lapsenlapset ovat yleensä rakkaita omille vanhemmille, niin heidänkin jaksamista pitää ajatella.

Myönnän olevani kateellinen niille, joiden lapsilla on neljä isovanhempaa samassa kotikaupungissa lastenhoidossa hyödynnettävinä. Minä olen mieheni kanssa kasvattanut kahta lasta ilman mitään tukiverkostoja ja se on ollut todella raskasta (esim. oksennustauti samaan aikaan koko perheellä nuorimman ollessa vaippaikäinen). Totta kai siitä selviää, mutta oma jaksaminen ja parisuhde siinä on tosi kovilla. Myös työnantaja katsoi onneksi läpi sormien, kun välillä en töissä saanut yhtään mitään aikaiseksi. Tuon tukiverkoston puute näkyi juuri siinä, että omat lääkärissäkäynnit, kampaamoajat jne hoidin lasten kanssa (mies tekee ajoittain reissutyötä esim. hätäkäyntejä asiakkaille) ja esimerkiksi uimapuvun sovittaminen kahden leikki-ikäisen vilistäessä kaupassa nostaa verenpainetta varsin räväkästi... Kun lapset ovat pieniä, pitäisi pystyä hoitamaan itseään (riittävät yöunet, ikiomaa aikaa, monipuolinen ruokavalio, liikuntaa päivittäin), mutta itse ainakin koin raskaana, että noista kaikista tärkeistä asioista jouduin tinkimään. Esimerkiksi liikunnan poisjättäminen kostautuu nopeasti, kun ei enää jaksakaan asioita. Fyysinen liikunta myös auttaa henkisesti paremmin jaksamaan.

Myös ikää tulee lisää. Jos pitää itsestään huolta, niin jaksaa paremmin eikä iän lisääntyminen tunnu niin helposti. Jos tekee lapsen kakskymppisenä tai nelikymppisenä, niin varmasti esimerkiksi murrosikäisen kanssa jaksaa paremmin se nuorempi äiti kuin mummoikää lähestyvä.

 

[apua!!!]

iiik, kuinka kirpaisi^^^ mummoikää lähestyvä kun kerta oon =D =D noooh, ne on vain onneksi numeroita...

 

[LuLu]

Totta. Samalla pitää myös miettiä, miten parisuhde kestää sen, ettei toinen tai kumpikaan puoliso saa toteuttaa omaa haavettaan tai tarvettaan perheen koosta. Ja mikä tarve meillä on kaikessa välttää parisuhteen koettelua?? Eikö voitettu vaikeus ole hieno asia. Kuka tässä tasaista tylsyyttä tavoittelee, ilo ei ole iloa, ellei välillä koe jotain muutakin.

Ei monesta lapsesta haaveileminen ole mitään älyttömyyttä tai turhuutta, kuten nykyään usein tunnutaan ajattelevan. Se on ihan normaali, biologinenkin päämäärä ihmisen elämässä siinä missä ura tai muut tavoitteet.

Yhdessä leffassa sanottiin hyvin, että lapsena kaikki aikuiset tolkuttavat lapselle unelmoinnin ja päämäärien merkityksestä, "Tavoittele unelmiasi!" on oikein hokema. Sitten aikuisena ne kaikki pitäisi vain unohtaa, koska ne ovat yhtäkkiä tyhmiä ja epärealistisia.

Olen nukkunut nyt viimeiset 7 v. jatkuvasti perhepedissä ja olemme mieheni kanssa läheisiä, meillä on seksiä ja parisuhde. Erilleen ajautuvat lapsettomatkin, se ei ole lapsista kiinni vaan kyvyttömyydestä käsitellä ongelmia. Jaksaminen vaikuttaa toki, mutta elämässä on paljon rankkoja asioita, mikä sitten on kenellekin se raskain.

Tässä olen täysin samaa mieltä siitä, että erilleen ajautuvat lapsettomatkin. Nykypäivänä ihmisillä ei ole pitkää pinnaa ja yrittämistä riittävästi, jotta avio-/avoliiton eteen tehtäisiin riittävästi. Mielestäni keskustelu ja ongelmien selvittäminen on parisuhteen A ja O! Me keskustelemme mieheni kanssa KAIKKI ongelmat läpi juurtajaksaen aj se on mielestäni suhteemme voimavara! Mikään ei jää hiertämään hampaankoloon, eikä tunteita tarvitse pedata maton alle. ne otetaan esille, käsitellään, keskustellaan ja kuunnellaan toista! Me voimme keskustella mistä vain. Tälläkin hetkellä perhettämme rassaa sukulaisten puuttuminen perhe-elämäämme ja päätöksiimme ja sopimiimme pelisääntöihin, joilla kasvatamme lapsiamme, mutta selviämme ja selvitämme asiaa niin kauan kun tarvevaatii. Avioliittoomme ja suhteeseemme se ei SAA vaikuttaa.