2,5-vuotiaani ei yhtäkkiä enää välitä minusta?

Onko muilla kokemuksia vastaavasta. Olen omasta mielestäni ollut lapseni kanssa, kuunnellut ja leikkinyt aivan normaaliin tapaan. Jostakin syystä hän on kuitenkin viime aikoina alkanut viestiä, että isä on hänellä tärkeämpi, eikä hän oikein minusta isän läsnä ollessa enää hirveästi välitä. Minusta on tietysti hienoa, että lapsi rakastaa myös isäänsä (olemme naimisissa), mutta tuntuu välillä surulliselta, kun lapsi toteaa nukkumaan mennessään, että hän haluaa isän nukuttavan, "en tykkää äidistä" ja töistä tullessani lapsi on pettynyt, kun ovesta ilmestyykin "vain" äiti eikä isää. Mieheni mielestä tämä on ohimenevää ja liittyy nykyiseen kiireiseen työvaiheeseeni, jonka lapsi kyllä varmasti aistii. Mitä mieltä olette? Onko minun syytä miettiä, missä vika, vai luottaa siihen, että tilanne tasapainottuu pikkuhiljaa? Lapsi on tyttö.

 

Ei mitään paniikkia, sama täällä! Tosin minä olen ollut vain helpottunut, kun välillä "saa" olla se kakkonen. Onhan se hankalaa, kun esim. mies on iltavuorossa ja nukkumaan ei huvittaisi ryhtyä äidin kanssa.

Olisiko jotakin sellaista, että lapsi alkaa ottamaan pikkuhiljaa etäisyyttä äitiin? Tai äiti on itsestään selvyys, aina lähellä?
Kyllähän 2v:t komentelee muutenkin akalailla. "Sinä menet tuonne ja teet sitä ja tätä" jne. Kuuluisiko samaan sarjaan? Enpä tiedä, mutta et ole ainoa =) Meillä on muuten poika.
3v synttärit lähenee (marraskuussa) ja räikein vaihe alkaa olla ohi. No, sittenhän alkaa 3v kiukuttelut ja muut mukavat jutut. Tätähän tämä, aina jotakin uutta tiedossa. Ei pääse vanhemmat tylsistymään

 

Normaalia kehitystä, kuuluu ikään. Seuraavaksi kelpaa vain äiti =)

 

\

Onko muilla kokemuksia vastaavasta. Olen omasta mielestäni ollut lapseni kanssa, kuunnellut ja leikkinyt aivan normaaliin tapaan. Jostakin syystä hän on kuitenkin viime aikoina alkanut viestiä, että isä on hänellä tärkeämpi, eikä hän oikein minusta isän läsnä ollessa enää hirveästi välitä. Minusta on tietysti hienoa, että lapsi rakastaa myös isäänsä (olemme naimisissa), mutta tuntuu välillä surulliselta, kun lapsi toteaa nukkumaan mennessään, että hän haluaa isän nukuttavan, "en tykkää äidistä" ja töistä tullessani lapsi on pettynyt, kun ovesta ilmestyykin "vain" äiti eikä isää. Mieheni mielestä tämä on ohimenevää ja liittyy nykyiseen kiireiseen työvaiheeseeni, jonka lapsi kyllä varmasti aistii. Mitä mieltä olette? Onko minun syytä miettiä, missä vika, vai luottaa siihen, että tilanne tasapainottuu pikkuhiljaa? Lapsi on tyttö.

VOI EI !!
Näitä vaiheita tulee ja menee, ne kuuluvat aivan normaaliin kehitykseen. Lapsen KUULUU irtautua vanhemmistaan ! Ja nimenomaan tytöille se isi on tärkeä, tavattoman tärkeä!

Anna lapselle siihen mahdollisuus, älä estä sitä mutta älä hyvä ihminen ala syyttelemään itseäsi ! Se ei johdu mistään sinussa olevasta, vaan kuuluu tyttölapsen irtautumiseen, itsenäistymiseen.


Meillä on 3 v poika, joka yhä edelleen on minussa kiinni ja ihan siksi, että minä olen hänen kanssaan enemmän ja tiedän miten hänet saan rauhottumaan = mistä on kyse. Jos on siis semmonen tilanne.

isi ei kelpaa meillä, sanoo töistä kotiin tulevalle miehelle tervetulotoivotuksena: Isi ei saa tulla tänne!

Kuitenkin sitten on mielellään isän kanssa, yms., mutta meillä on tilanne että minä oikein odotan, että isi alkaisi olla se tärkeämpi..


Pienet lapset, pienet murheet.
Odotahan, kun tyttö tulee murrosikään: hän irtautuu paitsi teistä vanhemmista, ja teidän edustamastanne sukupolvesta, hän irtautuu myös nimenomaan äidistä ja siitä nais- ja äitityypistä mitä edustat. Huh. Onneksi on se isi.

 

Tuohan on normaalia, meillä pian kolme vuotias poika joka on aina perääni, isi ei kiinnosta, tai isi ei saa antaa maitoa, ei pukea, eikä hän jää kotiin isin kanssa jos menen kauppaan. isi ei yksinkertaisesti saa tehdä mitään muuta kun leikkiä vauvan kanssa, johon en itse saa koskea miehen ollessa kotona. sellasta se on, elämää...! =)

 

Tuo on ikään kuuluva vaihe. Voit olla tyytyväinen, että lapsi kehittyy normaalisti, vaikka se itsestä tuntuukin ikävältä.

 

Itselläni on 2,5 v tyttö. Hän on minussa kiinni koko ajan. hänellä on valtava uhmaikä, joka kerta vastaus on EI. Rasittava vaihe, unissaankin hän huutaa et EI. Mies ei kelpaa ollenkaan, jos olen paikalla. Menen äitin kanssa nukkumaan hän sanoo. Vaihe kuuluu asiaan, mut ei millään enää jaksais.

 

Normaalia tosiaan. Meillä tuo kohta 3-vuotias poika (marraskuussa) on niin isin perään, ettei tosikaan. Jos on vara valita, niin kyllä se isi on. Ihanaa olla välillä toisella sijalla. Nyt sitten kuopuskin (11kk) on isin perään, pojat nahistelee keskenään kumpi milloinkin saa isin sylissä olla. Ihanaa jälleen, olla toisella sijalla. Äitiä näkee koko ajan ja päivittäin, joten vaihtelua on. Esikoinen haluaa joka ilta, että isi vie nukkumaan, jos vaan kotona. Kuopukselle kelpaa onneksi vielä äiti tuohon hommaan.

 

No ei lapsesi sinusta ole lakannut välittämästä, vaikka onkin isin perään. Vaiheita tulee ja menee ja minä olen nauttinut välillä siitä, että olen saanut istahtaa hetkeksi ihan itsekseni. Lapsesi käytökseen et ole sinä vaikuttanut omilla tekemisilläsi, älä sitä turhaan mieti, oletko ollut hyvä äiti, kyllä sinä olet (tiedän, että tuo ajatus tulee varmasti ensimmäisenä mieleen). Kyllä sekin aika vielä tulee, että vain äiti kelpaa ja isi saa lukea lehteä.