Voi, ymmärrän kyllä tilanteesi, ei ole helppoa kun syyllistetään ja toisaalta itsestäkin tuntuu, että lapsen kannalta paras olisi itse hoitaa, mutta se talouspuolikin painaa...
Ensimmäinen lapseni meni perhepäivähoitoon ollessaan hieman alle 8kk:n ikäinen. Lapsi oli vielä niin pieni, ettei kunnolla vissiin oikein hoksannutkaan vierastaa ja sopeutui kyllä ihan hyvin hoitoon. Toisaalta hoitopaikkakin oli todella mieluinen; hoitotädillä oli isot lapset itsellään ( osa yläasteella ja yksi ala-asteen 3:lla luokalla ), jotka mielellään sylittelivät ja leikkivät pikkuisemme kanssa ja toisaalta hoidettava lapsiryhmä oli sen verran omatoimista, että hoitotädilläkin riitti mukavasti aikaa vauvallemme. Aluksi hoidossa kulki mukana oma pehmolelu turvana ( myöhemminkin joku oma vauvalelu ), päiväunet ( siihen aikaan nukkui vielä hoitopäivän aikana kahdet unet ) nukkui omissa vaunuissaan ulkona, viikonloppuisin ym. vapaapäivinä pyrimme pitämään saman rytmin kuin hoidossa ollessa päiväunien, syömisten ja iltanukkumaanmenon suhteen. Päivähoidosta tullessamme varasin erityisesti aikaa siihen, että pidin lasta sylissä, leikimme yhdessä, hellittelyä ym. Mielestäni perhepäivähoito oli paras ratkaisu omalla kohdallamme niin pienen hoitopaikaksi, yksilöllistä rytmiä esim. päiväunien kohdallakin pystyttiin ottamaan hienosti huomioon ( isompana, noin vuoden iästä lähtien, rupesi sitten nukkumaan sisällä, pinnasängyssä, yhdet päiväunet kuten toisetkin). Tosin siinäkin vaikuttaa paljon se, millainen ryhmä hoitajalla on hoidettavanaan. Jos on esim. useampi alle 2-v, voi olla hankalaa järjestää kaikille pienille tarpeeksi aikaa, jotta olo tuntuisi turvalliselta. Itsestä tuntui silloin, että päiväkotiryhmässä, jossa useampia pikkuisia ( tosin hoitajiakin silloin enemmän kuin yksi ) voi päivä tuntua levottomalta, kun on tottunut äidin kanssa kahdestaan kotosalla olemaan, vaikka sinänsä kyllä päiväkotihoitoa arvostankin ja pidän muutoin yhtenä todella hyvänä vaihtoehtona hoitopaikaksi. Toinen lapseni meni hoitoon ollessaan 1v2kk. Mutta tällöin auttoi kyllä se, että silloin oli hänellä isosiskonsa tukena ja turvana. Oma unikaveri kulki mukana turvallisuutta tuomassa. Ensimmäisen hoitopäivän jälkeisen illan oli hieman loukkaantunutta murjotusta ( raukka alahuuli töröllään ja kulmat kurtussa katseli äitiä alta kulmain sen illan ), mutta sitten on kyllä kaikki mennyt todella hienosti ja lapsi menee mielellään hoitoon. Yksi asia, mikä kannattaa myös miettiä, on se miten lapsen hoitoon jättää. Reippaasti ja hyväntuulisesti heihetellen jää lapselle parempi mieli jäädä hoitoon kuin jos äitikin kyynelsilmin pitkittää lähtöään ( huom. en siis todellakaan tarkoita, että sinä niin tekisitkään! ). Voi olla niinkin ( kuten usein kuulemma on ), että vaikka lapsi äidin tehdessä lähtöään parahtaisikin itkemää, itku loppuukin heti kohta kun äiti on lähtenyt. Mutta toisaalta jos äiti jää tuskaisena lohduttelemaan lasta ja itku silmässä lähtee töihin, voi lapsi alkaa ajattelemaan, että tässä todellakin on jotakin kamalaa tapahtumassa ja reagoi sitten voimakkaammin. Että tämmöisiä ajatuksia... Uskon, että kun aikaa kuluu, niin lapsesi varmasti tottuu hoidossa käymiseen ja hieman isompana ikävöi hoitokavereitaan ja odottaa malttamattomana loman jälkeen hoitoon menoa. Kuitenkin elämänmuutos on pikkuisella melkoinen ja vaatii hieman aikaa sopeutumiseen. :hug:
.