vierailija
Olen yli 40 -vuotias nainen ja aikaikkuna lapsen saamiseen oli sulkeutumassa pari kolme vuotta sitten - alkoi tulla jo hätä. Haaveissa ollut ydinperhe jo vuosia, mutta sopivaa miestä ei ole osunut kohdalle, joten punnitsin itsellisen äidin ja kumppanuusvanhemmuuden välillä. Tutustuin ensin yhteen isäehdokkaaseen, jonka kanssa tulinkin aika pian raskaaksi koti-inseminaatiolla. Valitettavasti raskaus keskeytyi pian eikä mieskään tuntunut enää sellaiselta, jonka kanssa olisin halunnut vanhemmuutta, joten lopetimme.
Seuraavaksi tutustuin mieheen, joka oli etsinyt äitiä tulevalle lapselleen jo vuosia. Hän oli toiselta paikkakunnalta ja parisuhteessa, mutta lähdin tutustumaan häneen etäisyydestä ja parisuhdestatuksesta huolimatta, sillä hän kuulosti hyvin mukavalta ihmiseltä. Aloimme jakaa ajatuksiamme vanhemmuudesta. Hyvin pian huomasin ihastuneeni mieheen - hän oli miellyttävä käytökseltään ja silmääni varsin hyvännäköinen. Hän olisi halunnut lähteä kumppanuusvanhemmuuteen samantien, mutta koska itse ihastuin mieheen, olisin halunnut hänet parisuhteeseen ja että hän jättää ensin nykyisen perheensä. En halunnut kuvioon mitään avovaimoa.
Mies alkoikin puhua siitä miten hänen nykyinen suhde päättyy puolison toimesta viimeistään siinä kohtaa kun joku raskautuu - itse hän ei kykene jättämään, koska ei haluaisi erota eikä hän halua uutta parisuhdetta. Toiveeni parisuhteesta kasvoi kuitenkin siinä kohtaa kun hän sanoi, että ero on varmasti tulossa. Lisäksi hän kertoi, ettei heillä ole juurikaan seksiä ja suhteessa on mennyt huonosti jo vuosia. Sanoi vielä, ettei edes rakasta puolisoaan enää ja heidän ei olisi koskaan pitänyt edes alkaa seurustella. Tein aloitteen, viettelin hänet sänkyyn ja suhteemme alkoi. Odotin, että hänestä löytyisi miestä jättämään puolisonsa itse, ja tunteeni syvenivät rakkaudeksi asti. Riuduin viikonloppuisin kun mies oli kotonaan eikä häneen saanut olla yhteydessä. Aloin painostamaan häntä jättämään puolisonsa, mutta mies sanoi, ettei pysty, mutta että kyllä se ero on tulossa heti kun vaan hän ilmoittaa lapsen tulosta. Samaan aikaan kun hän vastasi minun rakkaudentunnustuksiin, sanoi hän kuitenkin, ettei halua kutsua meitä pariksi - vielä ainakaan. Vasta kun lapsi on tulossa voidaan miettiä parisuhteen tilaa.
Lopulta parin kolmen kk:n yrittämisen jälkeen tulin raskaaksi ja olimme todella onnellisia. Vaadin miestä jättämään puolisonsa, mutta mies alkoi vetäytyä eikä halunnut olla enää suhteessa kanssani. Olin todella loukkaantunut ja ihmeissäni. Aloimme riidellä kun mielestäni mies ei ollut toiminut rehellisesti minua kohtaan. Hän kertoi kotona raskaudesta ja puoliso ihmetteli, miksi kuulee ensimmäistä kertaa vasta minun olemassaolostani (aiemmat äiti -kandidaatit oli tavannut) ja alkoi epäillä syytä. Mies tunnusti suhteen, mutta aika roimasti eri näkökulmasta kuin omani. Hän oli väittänyt, että halusi vain lapsen eikä ollut kiinnostunut minusta lainkaan romanttisesti, vaikka vannoi minulle rakkauttaan kun olimme suhteessa. Raskauden loppuvaiheessa nainen ilmestyi oveni taakse ja keskustelimme versioista mitä mies oli meille puhunut toisistamme. Oli aikamoinen shokki kuulla, että kaikki tunteet oli teeskentelyä. Toki se oli puolison kuulema versio tapahtuneesta - itse tiedän mitä näin ja tunsin miehen tuntevan. Koko maailmani romahti. Miten kukaan voi toimia noin laskelmallisesti? Ja silti rakastan miestä edelleen ja haaveilen meistä perheenä. Vihaan hänen puolisoaan ja teen kaikkeni minkä voin, että myöskään heidän suhde ei jatku. Lasta olen antanut miehen luo koko ajan enemmän ja enemmän. Hirvittävä ikävä pikkuista kun hän ei ole kotona, mutta olen myös varma, että usein vieraileva pikkulapsi aiheuttaa miehen kotona kireät välit. Ajattelin ehdottaa seuraavaksi vuoroviikkoasumista, jolloin myös oma jaksamiseni paranee. Nyt se vielä onnistuu kun lapset ovat alle kouluikäisiä, myöhemmin se on mahdotonta. Kuitenkin tällainen vedätys on jättänyt minuun hirvittävät jäljet ja käyn terapiassa varmasti pitkään työstämässä jo ennestään olleita hylkäämisen pelkotiloja sekä luottamusta ihmisiin.
Seuraavaksi tutustuin mieheen, joka oli etsinyt äitiä tulevalle lapselleen jo vuosia. Hän oli toiselta paikkakunnalta ja parisuhteessa, mutta lähdin tutustumaan häneen etäisyydestä ja parisuhdestatuksesta huolimatta, sillä hän kuulosti hyvin mukavalta ihmiseltä. Aloimme jakaa ajatuksiamme vanhemmuudesta. Hyvin pian huomasin ihastuneeni mieheen - hän oli miellyttävä käytökseltään ja silmääni varsin hyvännäköinen. Hän olisi halunnut lähteä kumppanuusvanhemmuuteen samantien, mutta koska itse ihastuin mieheen, olisin halunnut hänet parisuhteeseen ja että hän jättää ensin nykyisen perheensä. En halunnut kuvioon mitään avovaimoa.
Mies alkoikin puhua siitä miten hänen nykyinen suhde päättyy puolison toimesta viimeistään siinä kohtaa kun joku raskautuu - itse hän ei kykene jättämään, koska ei haluaisi erota eikä hän halua uutta parisuhdetta. Toiveeni parisuhteesta kasvoi kuitenkin siinä kohtaa kun hän sanoi, että ero on varmasti tulossa. Lisäksi hän kertoi, ettei heillä ole juurikaan seksiä ja suhteessa on mennyt huonosti jo vuosia. Sanoi vielä, ettei edes rakasta puolisoaan enää ja heidän ei olisi koskaan pitänyt edes alkaa seurustella. Tein aloitteen, viettelin hänet sänkyyn ja suhteemme alkoi. Odotin, että hänestä löytyisi miestä jättämään puolisonsa itse, ja tunteeni syvenivät rakkaudeksi asti. Riuduin viikonloppuisin kun mies oli kotonaan eikä häneen saanut olla yhteydessä. Aloin painostamaan häntä jättämään puolisonsa, mutta mies sanoi, ettei pysty, mutta että kyllä se ero on tulossa heti kun vaan hän ilmoittaa lapsen tulosta. Samaan aikaan kun hän vastasi minun rakkaudentunnustuksiin, sanoi hän kuitenkin, ettei halua kutsua meitä pariksi - vielä ainakaan. Vasta kun lapsi on tulossa voidaan miettiä parisuhteen tilaa.
Lopulta parin kolmen kk:n yrittämisen jälkeen tulin raskaaksi ja olimme todella onnellisia. Vaadin miestä jättämään puolisonsa, mutta mies alkoi vetäytyä eikä halunnut olla enää suhteessa kanssani. Olin todella loukkaantunut ja ihmeissäni. Aloimme riidellä kun mielestäni mies ei ollut toiminut rehellisesti minua kohtaan. Hän kertoi kotona raskaudesta ja puoliso ihmetteli, miksi kuulee ensimmäistä kertaa vasta minun olemassaolostani (aiemmat äiti -kandidaatit oli tavannut) ja alkoi epäillä syytä. Mies tunnusti suhteen, mutta aika roimasti eri näkökulmasta kuin omani. Hän oli väittänyt, että halusi vain lapsen eikä ollut kiinnostunut minusta lainkaan romanttisesti, vaikka vannoi minulle rakkauttaan kun olimme suhteessa. Raskauden loppuvaiheessa nainen ilmestyi oveni taakse ja keskustelimme versioista mitä mies oli meille puhunut toisistamme. Oli aikamoinen shokki kuulla, että kaikki tunteet oli teeskentelyä. Toki se oli puolison kuulema versio tapahtuneesta - itse tiedän mitä näin ja tunsin miehen tuntevan. Koko maailmani romahti. Miten kukaan voi toimia noin laskelmallisesti? Ja silti rakastan miestä edelleen ja haaveilen meistä perheenä. Vihaan hänen puolisoaan ja teen kaikkeni minkä voin, että myöskään heidän suhde ei jatku. Lasta olen antanut miehen luo koko ajan enemmän ja enemmän. Hirvittävä ikävä pikkuista kun hän ei ole kotona, mutta olen myös varma, että usein vieraileva pikkulapsi aiheuttaa miehen kotona kireät välit. Ajattelin ehdottaa seuraavaksi vuoroviikkoasumista, jolloin myös oma jaksamiseni paranee. Nyt se vielä onnistuu kun lapset ovat alle kouluikäisiä, myöhemmin se on mahdotonta. Kuitenkin tällainen vedätys on jättänyt minuun hirvittävät jäljet ja käyn terapiassa varmasti pitkään työstämässä jo ennestään olleita hylkäämisen pelkotiloja sekä luottamusta ihmisiin.
