Joku on kaipaillut riparille liittyvää ficciä. Tässä lyhyt sellainen:
Sieltä ne taas tulivat. Laskeutuivat bussista yksi toisensa jälkeen kimpsuineen ja kampsuineen. Jerelle leiri oli jo viides isosena tänä kesänä, eikä hän jaksanut innostua uudesta ryhmästä enää samalla tavalla kuin kesän ensimmäisestä. Tällä kertaa kyse oli kansainvälisestä ryhmästä, eivätkä osanottajat olleet enää 15-vuotiaita vaan jo täysi-ikäisiä. Sekin vähän tympäisi. Pitäisi puhua englantia koko kaksiviikkonen, ei ihan sitä ominta hommaa kuitenkaan.
Viimeisenä bussista kirjaimellisesti valui ulos ruskeatukkainen rennonoloinen tyyppi kitara olkapäällään. Hänet Jere huomasi, tai lähinnä kitaran. Tiesi aina hyvää leirille, kun joku osasi soittaa ja toi mukanaan jopa jonkun instrumentin. Jere päätti moikata saman tien, ja käveli nuorukaisen luo esittelemään itsensä. Arviolta parikymppinen poika katsoi silmiin ja sanoi nimekseen Bojan. Jere kavahti, ruskeiden silmien katse meni suoraan hänen lävitseen ja hän huomasi punastuvansa. Tämä ei nyt ala hyvin.
Päivät soljuivat ohjelman mukaan. Nostettiin lippu aamulla, pidettiin raamattutunteja, pohdittiin elämää aamuyöhön, syötiin hyvin, saunottiin ja uitiin, tehtiin ryhmätöitä, istuttiin iltaisin leirinuotiolla puhelemassa ja laulamassa. Kitarapoika oli löytänyt paikkansa leiriläisten keskuudessa, ja herätti tytöissä kiinnostusta. Miksipä ei, kaunis poika ruskeine silmineen ja hauskoine puheineen.
Jere seurasi Bojania vähän sivusta. Välillä he istuivat kaksin juttelemassa, milloin musiikista, milloin elämästä ylipäätään. Siinä Jere koki olevansa omimillaan. Hän viihtyi riparilaisten kanssa, ja leirin edetessä erityisesti Bojanin kanssa. Vähän ehkä liiankin hyvin. Isoiskoulutuksen opit takoivat takaraivossa, ja yksi tärkeimmistä oli se, ettei isonen lähde pelaamaan riparilaisen tunteilla.
Eihän Jere niin tehnyt, mutta Bojan ei ollut käynyt isoiskoulutusta. Harvoin on kohdalle osunut yhtä flirttiä ja omasta viehätysvoimastaan tietoista riparilaista kuin tämä sloveeni. Hän tiesi tasan ja tarkalleen, miten katsoa, iskeä vaivihkaa silmää, hipaista ohimennen, taputtaa selkään tai halata toivottaessaan hyvää yötä päivän päätteeksi. Jere huomasi hakevansa Bojanin seuraa ja oli siitä itselleen vihainen. Näin ei isonen toimi, hän hoki itselleen.
Oli päätösilta. Kaksi viikkoa oli takana, oli aika kerätä tavarat ja valmistautua kotimatkalle. Ilmassa oli haikeutta, kun leiriläiset valmistautuivat viimeiseen iltaohjelmaan. Luvassa oli itse tehtyjä esityksiä; runoja, lauluja, pieniä näytelmiä. Niin kuin kaikilla muillakin leireillä. Bojan oli matkassa kitaransa kanssa, ja hän esiintyi yksin. Esitti kauniin rakkauslaulun, lauloi välillä säkeen englanniksi, välillä sloveeniksi. Ja katsoi koko ajan laulaessaan Jereä silmiin.
Jereä kuumotti. Kaksiviikkoinen oli ollut koko ajan pientä flirttiä, ja nyt, viimeisenä iltana, tämä juuri ja juuri teini-iän ohittanut nuorukainen laulaa rakkauslaulun suoraan hänelle. Ja Jeren on oltava tässä tilanteessa se aikuinen, joka osaaa pitää rajat ja huolen siitä, ettei mitään sopimatonta pääse tapahtumaan.
Muiden jo siirtyessä sisätiloihin, he jäivät kaksin nuotion ääreen. Bojan näppäili kitaraansa, Jere vahti nuotion rippeitä ja odotti sen sammumista. Kummallakaan ei ollut oikein mitään sanottavaa, kunnes Bojan kuiskasi hiljaa Jeren nimen. Jere käänsi katseensa ja huomasi, miten ruskeat silmät tuijottivat häntä suoraan silmiin. Bojan kurkotti kätensä ja kosketti Jeren poskea. Eikä Jere vetäytynyt pois, vaikka olisi pitänyt.
Viimeinen yö ei ollut sellainen, josta olisi voinut tehdä raporttia seurakuntaan. He hiipivät hiljaa Jeren huoneesee, lukitsivat oven perässään ja kietoutuivat toisiinsa. Kahden viikon aikana kasvanut himo purkautui kiihkeinä suudelmina, käsien levottomana vaelluksena toisen keholla ja paljaan ihon kosketuksena. Kaikkena sellaisena, mitä riparilla ei pitäisi koskaan tapahtua.
Aamulla Jere heräsi Bojanin kainalosta. Katuiko hän? Sellaiselle hän ei uskaltanut antaa ajatustakaan, ei ainakaan vielä. Vieressä nukkui jotain niin arvokasta, ettei sille löytynyt edes sanoja. Bojan. Kevyt suukko vielä nukkuvan hieman avonaisille huulille, ja toinen heräsi. Hymy ulottui korvasta korvaan, kun kaksi nenää painautui kiinni toisiinsa. Aamun ensimmäinen suudelma kesti ikuisuuden.
Bussi oli jo lähes pakattu. Oli aika lähteä. Vain Bojan kitaroineen oli kateissa. Muut huhuilivat nuorukaista ja muistelivat, missä ovat hänet viimeksi nähneet. Jereäkään ei näkynyt, mikä herätti myös kummastusta.
Bojan ja Jere seisoivat kädet toistensa ympärillä Jeren huoneessa. Edessä oleva ero oli riipaiseva, eikä kumpikaan halunnut olla se, joka irrottaisi kätensä toisesta ensimmäisenä. Äänet ulkoa tulivat avoinna olevasta ikkunasta sisään, mutta eivät he niitä kuulleet. He kuulivat vain ne hiljaiset kuiskaukset, joita he toistensa korvaan supattivat. Lupauksia yhteydenpidosta, viestittelystä, tapaamisestakin.
Lopulta se oli tehtävä. Oli erottava.
- Tuotko minulle yhden ruusun konfirmaatioon, kysyi Bojan hiljaa ja katsoi Jereä silmiin.
- Tuon. Punaisen. Vain sinulle, Jere vastaa ja pyyhkäisee peukalollaan nuorukaisen poskelle valuneen kyyneleen.