Saanko kysyä, et mikä ajatus teillä on sit kun vauva saapuu maailmaan, et miten teidän asumiskuviot menevät? Jatkatko nykyisen lähikumppanin kanssa asumista vai suunnitteletteko yhteenmuuttoa tai jotain muuta systeemiä kun nyt pitkä välimatka? Heräs mielenkiinto kun kirjoitit suhdetilanteestasi ja itsellä ei lähipiirissä polyamorisia suhteita, ja kun kirjoitit ettette toisen kumppanin kans ainakaan vielä asu yhdessä Pahoittelut jos kysymys on tunkeilevia, kerrot mitä haluat jakaa jos haluat Oon kans huomannu esim joitain polyamorisissa suhteissa elävien henkilöiden someja seuratessani, et aihe herättää hyvin voimakkaita mielipiteitä ihmisillä. Yks tosi mielenkiintoinen tili instassa naisella jolla kaksi puolisoa ja avoimesti kirjoittaa suhteista ja myös kipuilun aiheista ja vaikeista tunteistakin. Niin usein saa aika jyrkkääkin palautetta ja mielipiteitä ihmisiltä. En ymmärrä miten kenenkään muun tapa elää voi herättää joissakin ihmisissä niin vahvaa tuomitsemista ja kyseenalaistamista, jos oma ajatusmaailma ei kohtaa, kaikilla meillä on oikeus elää elämäämme niin, kuin sen itse rakennamme. Ei sen pitäisi olla keneltäkään pois ja itse en kyllä jaksaisi nähdä päänvaivaa muiden valinnoista
Kun asiallisesti kysyy niin en koe ollenkaan tungettelevaksi
Toiveena meillä olisi asua yhdessä tai ainakin lähempänä, jotta kahden kodin välillä liikkuminen olisi helpompaa. Kumppanillani on siis myös toinen kumppani, jonka kanssa hänellä on 10 v. lapsi. Asumiskuvioita rajoittaa mm. nämä kummankin koululaiset, ja siksi hätäisiä liikkeitä asumiskuvioiden uudelleenjärjestelyissä ei voida tehdä.
Lähikumppanini kanssa meillä on 16 vuotta kestänyt suhde, joka on elänyt ja muuttunut vuosien varrella moneen otteeseen, ja nyt on pohdittu sitäkin, jos asuisimmekin esim. osa-aikaisesti erillämme, mutta niin lähellä, että lapsemme eivät kokisi sitä vaikeaksi. Ei helppoja juttuja nämä. Tärkeintä monisuhteisuudessa on avoin kommunikaatio, jotta tiedetään mitä kukin tahtoo.
Konkreettisesti yhteinen lapsi uuden kumppanin kanssa tarkoittaisi sitä, että kumppanini asuisi meillä X-määrän päiviä viikossa / joitain viikkoja kerrallaan, miten se sitten parhaiten saadaankaan rullaamaan. Kumppanini tulevat hyvin toimeen keskenään, vaikka siis heillä ei ole mitään suhdetta toisiinsa
Tämä on usein tärkeä tähdentää, ettei polyna eläminen (välttämättä!) tarkoita sitä että kaikki ovat suhteessa kaikkien kanssa. Minulle suhteeni ovat aina kahdenvälisiä, ja arjen sujuvuuden takaamiseksi riittää, että kumppanit sietävät toisiaan.
Joskus auttaa ymmärtämään se, kun vertaan tilannettani esimerkiksi siihen, että monosuhteessa toinen tekee reissutyötä jossa on poissa vaikkapa aina 3 viikkoa kerrallaan, ja sitten kotona toiset kolme. Joo siinäkin joku kysyy, eikö ole raskasta kun kumppani on poissa - on, mutta se on "normaalia" ja hyväksyttävää, kun poissaolon syy on työ eikä toinen parisuhde. Tai vastaavasti on ihan ok, että lapset reissaavat vuoroviikoin kahden kodin väliä, mutta jos AIKUISET tekisivät niin, niin herttinen ei sovi ollenkaan!
Monokulttuuri on juurtanut meihin monia aika hullujakin käsityksiä, joiden kyseenalaistaminen saattaa aiheuttaa pelkoa ja johtaa siksi räyhäämiseen. Tästä on kokemusta ihan oman suvunkin sisällä...
Minulle tärkeitä kysymyksiä ovat seuraavat: onko minulla monta ystävää? On. Rakastanko heistä jotakuta enemmän kuin toista? En. Onko joltakulta ystävältäni pois se, että rakastan myös toista ystävää ja nautin hänen seurastaan ja ajasta hänen kanssaan? Ei. Onko yksi ystävyyssuhde vähemmän merkityksellinen, jos minulla on myös toinen ystävyyssuhde? Ei.
Vaihda nyt "ystävän" tilalle sana "lapsi". Muuttuuko tilanne? Ei.
Vaihda sitten tilalle sana "kumppani". Mitä tapahtuu? Minulle, ei mitään.
Jokainen suhde on arvokas ja siinä on omat juttunsa. Aika on resurssi joka vähenee, rakkaus ei.