Mä tunnistan päätyneeni parissa ystävyyssuhteessa tilanteeseen, jossa mulle esitettiin ihan liikaa ja kohtuuttomia vaatimuksia. Menin niistä ihan lukkoon. Toinen sinänsä ihan hyvä ystävyyssuhde katkes siihen kun menin niin lukkoon etten pystynyt edes käsittelemään tilannetta mitenkään. Toisessa päästiin tilanteesta keskustelemalla (tai riitelemällä) eteenpäin. Eihän nämä ihmissuhteet aina helppoja ole tai kovin rakkaudellisia.
Ihanaa, että täällä on vastattu näihin, kiitos ihmiset!
Siis joo, minullakin päättyi kyseinen ihmissuhde mutta niin, että olin todella hajalla sen jälkeen. En ole sen jälkeen kyennyt enää solmimaan ystävyyssuhteita naisiin. En ole toisin sanoen saanut vieläkään käsiteltyä asiaa kokonaan.
Vaikka olen käynyt paljonkin terapiassa.
Mietin tuota, että niinpä, tilanne olisi pitänyt ratkaista riitelemällä. Se mikä minua asiassa ehkä eniten itkettää on se, että minä kyllä uskoin kyseisen ihmisen oikeasti pitävän minusta ja jopa tarvitsevan minua. Ja luoja, että mä olisin tarvinnut sellaista ihmistä ja ystävää. Mutta hän sai minut tuntemaan itseni ihan paskaksi, ei siis niin, että ajattelin sen olevan hänen syytään, vaan johtuvan siitä, että minussa on jotain vikaa ihmisenä.
Eli vaikka ajattelin hänen pitävän minusta ja tarvitsevan minua, minusta tuntui että olen niin mätä paska omena, että en halua vain nähdä häntä. Ja hän kyllä muistutti minua siitä. Eli vaati ja halusi minulta asioita, joita minä en halunnut tehdä.
Olen miettinyt, että ehkä hän luuli, etten minä niin välitä hänestä, kun en halunnut tehdä kaikkea mitä hän ”tarvitsi”. Hän ei itsekeskeisyydessään ymmärtänyt, että en mä ole hänelle velkaa mitään. Ja että en mä ole yhtään sen vähemmän hänen ystävänsä, vaikka en halua tehdä kaikkea mitä hän keksiikin vain haluta.
Mutta mä en pystynyt kommunikoimaan hänelle tätä, koin, että hänen täytyy halveksia minua, jos en vain yritä. Siis tehdä hänen mielikseen.
Mutta mä tiesin, etten mä jaksa. Mä en voinut / halunnut sitäkään hänelle sanoa, siitäkin seurasi vain kiukuttelua ja minua syyttelevää käytöstä, kun olin yrittänyt sanoa, siis.
Mun ois todellakin pitänyt pistää se likka seinälle. Jos mä nyt olisin siinä tilanteessa mä tekisin hänelle selväksi, että niin. Mä en ole täydellinen. Mä en jaksa olla 24/7 hänen kainalokeppinsä. Mä en halua kuulla enää yhtään syyttelyä siitä, mikä paska ystävä mä olen, että eikö hän itse tajua ikinä katsoa peiliin? Mä tunnen itseni aivan paskaksi siitä, miten hän kohtelee minua, uskoo, etten ole hyvä ystävä ja etten välitä hänestä, kun en tee jokaista asiaa mitä hän tahtoo! Miten hän kehtaa valittaa siitä minulle niin, että aiheuttaa mulle sillä täysin paskan olon!?
En tiedä mitä hän olisi sanonut, mutta sen tiedän, että muutama muukin hylkäsi hänet ennen minua ja olen aivan varma, että samasta syystä. Minä siis myös katkoin siteet, lähdin ensin vuodeksi pois ja kun tulin takaisin en vain enää jatkanut yhteydenpitoa.
Mutta haava tästä on edelleen olemassa, koska tein niin vain, koska olin niin avuton kyseisessä tilanteessa. Hän koki ylpeyttään loukatun, enkä näe enää maksavan mitään vaivaa ottaa yhteyttä minkään selvittämiseksi. Se olisi pitänyt selvittää silloin aikanaan, ja on myös mahdollista, ettei hän olisi ikinä luottanut minuun enää, jos olisin hyökännyt takaisin päin. Jos hän oli sen verran tunnevammainen, että ei siis kertakaikkiaan olisi kyennyt näkemään asioita ystävänsä, eli minun, kannalta. Siinä tapauksessa lopputulos olisi ollut ihan sama, kuin nyt. Se on itse asiassa melko mahdollista, koska mietin, että millainen ihminen ei aisti yhtään, että hänen ystävänsä kärsii hänestä? Tai ei tee mitään selvittääkseen oikeasti, miksi tämä jättää? Mutta syvät haavat tuo ystävyys jätti, ihan jo senkin vuoksi, että sen oman puolustautumattomuuden havaitseminen oli niin hirveää. Siis ettet pysty etkä kykene puolustautumaan. Jäät vain toisen antaman jyrän alle.