Sain keskenmenon tuossa jokin aika sitten, josta en ole voinut keskustella kenenkään kanssa. Eihän kukaan muu siitä raskaudesta edes vielä kerennyt tietää ja en ole edes parisuhteessa. Siitä lähtien olen itkenyt aina vauvan nähdessäni ja tuntuu, että sydän revitään palasiksi. Niin kova kaipuu omaa vauvaa kohtaan on. Olisi helpompaa, jos olisin suhteessa, koska silloinhan voisin vaan ottaa asian kumppanin kanssa puheeksi ja uutta yritystä kehiin, mutta kun ei. En ole löytänyt kumppania ja näin ollen vauvahaaveet olen joutunut jättämään ja tämä syö minua sisältä. En kuitenkaan halua olla se, joka ensitapaamisella kyselee jo vauvan perään. Mistä ihmeestä saa uskoa siihen, että kyllä minun aikanikin vielä tulee?