On kyllä sairas tää maailma välillä...
Olin viikko sitten leikkauksessa, nyt pikkuhiljaa toipumassa mutta edelleen syöminen sattuu, veden juominen sattuu...välillä kaikki vaan sattuu, enkä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Multa korjattiin vatsalaukun ja ruokatorven väliltä se jokin läppä/läpyskä/mikä lie kummajainen, koska vuosia sairastettu bulimia sai aikaan niin pahan refluksin ettei mikään muu kuin korjausleikkaus auttana.
Enkä vieläkään saa tietää, onko irtopaloissa löytynyt mitään solumuutoksia ja joka päivä mietin sitä, että mitäs sitte jos....
Olen koettanut olla vahva, vaikka laihtunutkin olen tässä viikon aikana yli 4 kg, mutta tänään tuli tippa linssiin kun joku aivan puskista haukkui v-mäiseksi kiusaaja ämmäksi, jolle toivoi kivuliasta itsemurhaa (olen kuulema vuosia kiusannut), pyysin anteeksi edes tietämättä mitä tai keneltä pyytelin anteeksi ja ihan turhaa on sanoa ettei kannattanut pyytää. Ei anteeksi pyytämisessä mitään väärää ole, en vaan oikeasti tiedä ketä olen vuosia täällä tai missään kiusannut, enkä tiedä miten, eikä oikein enää edes kiinnosta.
Toivottavasti fantasia meikäläisen kivuliaasta kuolemasta ei kuitenkaan toteudu, ruokatorvi on pahasti paikka paikoin palojälkiä ja paloarpia täynnä (tai noita sanoja lekuri käytti, sillon kun tekivät vatsatähystyksen) ja hän pelkää mahdollisia solumuutoksia ja nielu on arpeutunut.
No enpä tiedä mikä tämän postauksen tarkoitus oli, ei ainakaan säälin kerjääminen...joskus sitä vaan toivoo, että ihmiset eivät olisi niin helvetin julmia.
Niin ja muuten, olin koulukiusattu....jos silläkään on mitään väliä.
Mielettömänä mä metsään juoksin,
kaivaen pääni sammaleen,
päästin kaukana ihmisistä
suruni viimein vallalleen
hillittömästi itkien.
Kukkaset heristi kosviansa,
siellä ja täällä nous pieni pää,
toistensa puoleen ne kallistuivat
sipisten hiljaa keskenään:
katsokaa, ihminen itkee!
Orvokit nousivat varpaillensa
toistensa takaa vilkuillen,
kellokukkaset viestiä veivät,
kohta ties koko metsä sen:
ihmettä, ihminen itkee!
Vanha ja mailmaa nähnyt lintu
lauloi verkkaan oksaltaan:
”Hiljaa, vaiti, kun ihminen itkee,
ihminen itkee suruaan,
hälle on pahoja oltu.”
”Pahoja”, kertasi kukkien kuoro.
”Mitä sä oikein sanoitkaan?
Mitä on suru, mitä on paha?
Sanohan vielä uudestaan,
kuulimme sanat ne vasta.”
”Älkää kysykö”, lauloi lintu,
”paras kun ette voi ymmärtää;
Jokainen ihmisten kaupungeissa
salaa itkee ja nyyhkyttää,
jokaisella on suru.”
Vaikeni lintu, vaikeni kukat
päätänsä pientä puistaen,
niikuin salaista vaaraa vastaa
liittyi ne lujemmin yhtehen
ja katseli säälien mua.