Tuli mieleen, kun kuuntelin M1ehen linkkaamaa musiikkia, toissatalven kanarianreissusta yksi kohde.
Ekat kaksi päivää oltiin vietetty kaupungissa ja tsekattu pari turistikohdetta ja alettiin -viimein- siirtyä kohti "korpea". Ajettiin yli jurkänteiden ja kurujen ja pikkukylien ja lopulta alettiin laskeutua yhtä uomaa alaspäin. Tie kiemurteli ja kaarteli ja meikä ähisi "hidasta, hidasta" ja samaan aikaan paikalliset kiitivät ohi autonrähjillään... että voivat olla kaameita ne tiet korkeanpaikankammoiselle!
Mut hengissä päästiin alas, reilun tunnin kaartelun jälkeen, vaikkei matkaa ylhäältä alas ollut linnuntietä kuin kymmenisen kilometriä. Perillä odotti "sola". Hiekkainen, kuiva, kummallakin puolella nousivat karut, kallioiset jyrkänteet, niiden alarinteillä muutama aidattu maatila ja edessä meri.
Yksi maatiloista oli majapaikkamme. Espanjaa puhuva mummo tuli tuomaan avaimen, näyttämään meille kuuluvat tilat (samassa kämpässä oli myös pienempi asunto joka silloin tyhjillään) lakaisemaan käytävältä roskat ja hetkeksi meiltä kadottuaan antamaan tervetulislahjana avokadoja, sitruksia ja papaijan tilan puutarhasta sekä viinipullon. -Siitä hetkestä päätin alkaa espanjanopinnot. Nyt osaisin kiitellä ja kysellä, silloin piti turvautua elekieleen.
Siitä alkoikin yksi elämän parhaista kolmipäiväisistä. Istuttiin rannalla, uima-altaalla tai kattoterassilla. Kuuman hetken tullen takapihalla köynnöksien varjossa. Nautittiin tuoreista hedelmistä, vihanneksista, tomaattihillosta ja lampaanmaitojuustosta leivällä, valkosipuliöljyssä paistetuista langustineista, grillatuista langustineista, grillatusta kalasta, oluesta ja paikallisesta viinistä. Käveltiin rannan toisella reunalla olevalle pienelle ravintolalle (tai hippibaarille, siksi me se nimitettettiin koska jengi vaikutti just sellaiselta oman elämänsä omalla tavallaan elävältä) ostamaan jätskiä. Ja iltaisin kuunneltiin sieltä kantautuvaa musisointia.
Teinit taantuivat ipanoiksi päästessään atlantin aaltojen paiskomiksi ja niin ehkä mekin, naarmujen ja kolhujen määrästä päätellen. Ei ollut mitään "oikeaa" tekemistä. Ei velvoitteita. Saattoi vaan olla ja nauttia jokaikisestä joutilaisuuden hetkestä. Ja jos tuli tylsää, kurkkia varjostuskankaan verhoamaan, aidattuun, tietysti lukittuun puutarhaan. Meloneja siellä ainakin oli kasvanut jo mainittujen lisäksi. Mielenkiintoista (ja pelottavaa) nähdä, aiheuttaako ilmastonmuutos sen, että meilläkin pitää alkaa verhota viljelyksiä.
Mut joo. Oispa jo talvi. Ja pysyisipä korona kurissa. Ikävä!
