Vähän yleistä höpinää tästä lapsen yrittämisestä..
Esikoista yritettiin pitkään ja hartaasti. Silloin pelkäsin ja stressasin sitä, tuleeko meistä ikinä äitiä ja isää ja pääsemmekö koskaan elämään lapsiperhearkea. Saanko koskaan kokea millaista on olla äiti. Kun esikoinen lopulta sitten hoitojen avulla saapui, toi hän mukanaan tietynlaisen rauhan. Onneksi ei saatu lasta aiemmin, koska juuri tämän lapsen meille pitikin tulla.
Nyt tätä toista kun alettiin yrittämään, uskoin että selviäisin ilman stressiä. Kun se yksi jo on. Yeah right.
Stressin aiheet vaan osoittautuivat erilaisiksi . Saako esikoinen koskaan sisarusta? Mitä jos saa ja eivät tule toimeen? Mitä jos raskaus on vaikea ja joudun sairaalaan? Miten mussa todella kiinni oleva esikoinen siitä selviää? Tuhoanko mun ja esikoisen läheisen suhteen jos vauva tulee? Kaikkea sitä pohtiikin.
Ja joka kuukausi sitä jännittää, stressaa ja pettyy, vaikka ajattelin alkuun että katsotaan nyt vaan onnistuuko. Mutta toive toisesta on kova. Ihan esikoisenkin takia. Että hänellä olisi sisaruksesta sellainen tuli ja turva, mitä mulla on ollut omistani.
Ja uskon, että jos meille vauva suodaan, niin kaikki loksahtaa taas paikoilleen. Että juuri näin sen pitikin mennä.
Todennäköisyydet eivät ole meidän puolella, mutta toiveet silti joka kuukausi korkealla.
Plussia toivon ihan jokaiselle! ♡