vierailija
no niin, tilanne tämä. Uskon vahvasti olevani raskaana, koska menkkoja ei ole tullut kohta viikkoon ja mulla on säännölliset menkat. Mulla oli viikon ennen odotettua vuotopäivää menkkamaisia kipuja, mutta mitään ei kuulu, niin tiedän olevani raskaana ilman testiäkin. Oloa turvottaa vähän.
Raskaus oli toivottu, mutta olin vähän epävarma kuitenkin. Mies halusi lasta, mutta oli vähän luovuttanut, kun minä en halunnut. Mutta rupesin miettimään asiaa hänen kantiltaan, että se olisi tärkeä hänelle ja lapsi olisi järkisyistä hyvä olla. Eli halusin antaa hänelle mahdollisuuden tähän. Ja pohdin että olen onnellinen myös jos on lapsia tai ei. Ja ikä rupesi pakottaa, olen 36v ja vähän mietin, jäänkö jostain paitsi, jos ei oo lapsia.
Itse rupesin "potkii miestä persiille", että nyt vähän toimintaa tähän... Nyt kun olen tod näk raskaana, niin onkin alkanut kaduttaa ja itkettää hullun lailla. Miehelle tuli kyyneleet silmiin ilosta, kun kuuli että lapsi voisi syntyä. Hän kun on ainut lapsi itsekin ja ei ole perillisiä. Ja minä olin aina ollut vannoutunut vela, mutta rakkaus saa näköjään tekemään tällaista... Siis toivoin raskautta ja harmittelin, ettei ollut tärpännyt aiemmin, mutta nyt kun se on totta, on pelko ja paniikki koko asiasta ja mietin raskauden keskeytystä. Liian iso muutos elämässä. En halua kykkiä hiekkalaatikon äärellä ja koko ajan komentaa, on kiusallista kertoa lähipiirille että olisin raskaana, ja mä oon kipuherkkä, niin en kestä synnytystä. En oo mikään lapsille lässyttävää sorttia, enkä oo koskaan ihaillut ja hypistellyt lasten vaatteita. Sit mä inhoan uhmaikäisiä, en jaksa tapella jonkun kaa. Ja en jaksa sitä, etten saisi nukkua kunnolla, ja ei enää pääse matkustelee ulkomaille. Tosin toivoin ettei menkat ala ja mietin, millaista elämä on, mutta nyt toivon, että ne ois alkanut, että mun ei tarttis olla vastuussa kenenkään elämästä. Tykkään sittenkin lapsettomasta elämästä, voi kun mieskin haluais sitä. Mitä hittoa teen, vielä on vähän aikaa miettiä
Raskaus oli toivottu, mutta olin vähän epävarma kuitenkin. Mies halusi lasta, mutta oli vähän luovuttanut, kun minä en halunnut. Mutta rupesin miettimään asiaa hänen kantiltaan, että se olisi tärkeä hänelle ja lapsi olisi järkisyistä hyvä olla. Eli halusin antaa hänelle mahdollisuuden tähän. Ja pohdin että olen onnellinen myös jos on lapsia tai ei. Ja ikä rupesi pakottaa, olen 36v ja vähän mietin, jäänkö jostain paitsi, jos ei oo lapsia.
Itse rupesin "potkii miestä persiille", että nyt vähän toimintaa tähän... Nyt kun olen tod näk raskaana, niin onkin alkanut kaduttaa ja itkettää hullun lailla. Miehelle tuli kyyneleet silmiin ilosta, kun kuuli että lapsi voisi syntyä. Hän kun on ainut lapsi itsekin ja ei ole perillisiä. Ja minä olin aina ollut vannoutunut vela, mutta rakkaus saa näköjään tekemään tällaista... Siis toivoin raskautta ja harmittelin, ettei ollut tärpännyt aiemmin, mutta nyt kun se on totta, on pelko ja paniikki koko asiasta ja mietin raskauden keskeytystä. Liian iso muutos elämässä. En halua kykkiä hiekkalaatikon äärellä ja koko ajan komentaa, on kiusallista kertoa lähipiirille että olisin raskaana, ja mä oon kipuherkkä, niin en kestä synnytystä. En oo mikään lapsille lässyttävää sorttia, enkä oo koskaan ihaillut ja hypistellyt lasten vaatteita. Sit mä inhoan uhmaikäisiä, en jaksa tapella jonkun kaa. Ja en jaksa sitä, etten saisi nukkua kunnolla, ja ei enää pääse matkustelee ulkomaille. Tosin toivoin ettei menkat ala ja mietin, millaista elämä on, mutta nyt toivon, että ne ois alkanut, että mun ei tarttis olla vastuussa kenenkään elämästä. Tykkään sittenkin lapsettomasta elämästä, voi kun mieskin haluais sitä. Mitä hittoa teen, vielä on vähän aikaa miettiä