Kun tunteet ovat hiipuneet

14-vuotta olemme olleet yhdessä uusperheenä, sun, mun ja meidän lapsia. Vuosiin on mahtunut monenlaisia haasteita on erityislapsi, miehen mielenterveydelliset ongelmat ja itselläni masennusta. Ei siis mikään helppo yhtälö.

Perheessämme mies elää vähän erillään, hänellä on voimakkaasti omia mielenkiinnon kohteita joihin keskittyy päivästä toiseen. Joskus tuntuu kuin hän olisi yksi lapsista niin paljon häntä täytyy ohjata kodin askareissa, eikä huomaa mitään tehdä jos hänelle ei erikseen sano esim. roskien viennistä, tiskien laitosta yms. Istuu vain kuulokkeet korvilla tabletti käsissä.

Tätä erillään elämistä kuvaa ehkä tämä parhaiten...
Muutama vuosi takaperin, kun erityislapseni sairastui masennukseen, oli itsetuhoinen ja minä pelkäsin todella selviääkö hengissä. Olin yötä-päivää valmiudessa, valvoin tarvittaessa lapseni sängyn vierellä hänen untaan, kun oli niin ahdistunut ettei pystynyt nukahtamaan.
Oli sitten jälleen kerran lastensuojelun palaveri, päivitettiin tilannetta ja kerroin kuinka kamalaa oli pelätä lapsensa puolesta, kuinka raskasta on olla jatkuvassa valmiudessa, kuinka jouduin nostamaan lattialta itkusta tärisevän lapsen syliini, heijaamaan, silittämään, lohduttamaan ja tsemppaamaan häntä monia kertoja viikossa. Jouduin usein hakemaan kesken koulupäivän ahdistuneen lapsen kotiin, joka ei lopulta enää pystynyt lähtemään kouluun lainkaan.

Tämän kaiken kerrottuani mieheltäni kysyttiin miten hänellä menee ja miten hän jaksaa. Vastasi näin -Todella hyvin ja kivasti. Soittelee kitaraa ja kuuntelee musiikkia päivittäin ja kaikki on ihan jees.
Lapsen tukihenkilö katsoi minuun yhtä järkyttyneenä kuin minä häneen. En osannut mitään sanoa, olin todella ihmeissäni miten mieheni voi elää noin omassa maailmassaan huomaamatta ja näkemättä mitä ympärillä tapahtuu.

Lapseni on onneksi tuosta selvinnyt ja voi nykyään hyvin, toki haasteita on, mutta on ihanaa kun hän elää, hymyilee ja elää nuoren elämää johon kuuluu nuoren ilot ja surut.

Nyt kun voin itse taas hengittää ja oma vointinion palautunut normaaliksi, huomaan ettei minulla ole enää oikein tunteita miestäni kohtaan. Hän on yhä tärkeä ihminen minulle, niinkuin veli tai ystävä.
En halua hänen kosketustaan, emmekä ole ollut intiimisti kuin pari kertaa viimeisten kolmen vuoden aikana. Mieheni haluaisi kyllä, minulta on halu kadonnut kokonaan. Pitkään koin syyllisyyttä siitä etten täytä vaimona mieheni tarpeita. Jossain vaiheessa riitelimme ja lopulta puhuimmekin aiheesta ja mieheni sanoi jaksavansa odottaa siihen että olisin taas valmis seksiin.
Nyt vihdoin myönsin itselleni etten halua enää mitään intiimiä kanssakäymistä, en mieheni enkä kenenkään muunkaan kanssa.

Mietin mikä tässä tilanteessa olisi oikein. Yhteinen lapsemme tarvitsee äitiä ja isää. Olisiko hyvä jatkaa yhdessä, elämämme on kuitenkin ihan ok, rauhallista, tullaan juttuun, nauretaan samoille asioille ja onhan mieheni kuitenkin paikalla koko ajan, vaikkakin keskittyneenä omiin juttuihin. Että annanko asioiden jatkua samaa rataa puhumatta miehelleni näistä ajatuksistani?

Mutta jos en ole rehellinen miehelle tunteistani ja ajatuksistani, ei sekään oikein ole. Ehkä hänen pitäisi tietää ja näin saada itse päättää tyytyykö tähän elämään vai haluaako mahdollisuuden löytää itselleen kumppani joka rakastaa ja haluaa häntä.

En itse tällä hetkellä tiedä haluanko tätä loppuelämäkseni, mutta mietin että lapsellemme ero olisi tosi iso ja kauhea asia.

Kaipaisin mielipiteitänne tästä tilanteesta.

 

Teidän suhteenne lienee kuitenkin muutoin tasapainoinen, lukuun ottamatta seksiä? Jos elämä ei ole hankalaa tai seksin puuttumisen vuoksi toivotonta, riitaista ja valtataistelua, teillä on monen muun mielestä ihan hyvä parisuhde!
Usko pois, moni vaikeassa liitossa kipuileva ihminen vaihtaisi osia kanssasi.

Näin pitkään elämää nähneenä ja omakohtaisesti koettuna, valitsisin ehdottomasti luotettavan ja rauhallisen, mutta vähäseksisen parisuhteen, jos valita pitäisi. Suhde ei koskaan ole täydellinen, kyllä jokaisessa on puutteensa. Ruuhkavuosissa tai muutoin lasten ollessa vaativia, aikuisten tarpeet jäävät syrjään. Voi ajatella, että ne ovat lepovuorossa, jotta energiaa riittää arjen pyöritykseen.

Teidän kannattaisi kuitenkin puhua vakavasti siitä, että molempien vanhempien täytyy panostaa perheen yhteiseen aikaan ja kotitöihin. Ei lastenhoito- ja vastuu ole vain naisen. Jos mies eristäytyy kuulokkeineen ja läppäreineen omaan maailmaansa, ei hän ole läsnä perheelleen, vaikka on samassa tilassa. Jos lapsilta kysytään, heidän vastauksistaan se myös näkyy.

Sinun oma haluttomuutesi on myös pitkälti siitä johtuvaa, sillä seksiin vaaditaan muutakin, kuin yhteinen sänky. Pitää olla tunne siitä, että ollaan läheisiä, on yhteisiä asioita, tehdään yhdessä kotona ja vapaalla sekä arjen hellyyttä siinä ohella. Lämmin kosketus olalle tai pikainen halaus, pusu silloin tällöin, ovat tunteiden herättäjät. Kokeilepa aloittaa, miten se vaikuttaa mieheesi ja sinuun itseesi. Jos mies ei älyä kunnolla, mikä tässä kiikastaa, on siihen olemassa hyviä terapeutteja. Parisuhdetta kannattaa ja pitää hoitaa, ei se itsekseen hyvänä pysy.

 

Ehkä hänen pitäisi tietää ja näin saada itse päättää tyytyykö tähän elämään vai haluaako mahdollisuuden löytää itselleen kumppani joka rakastaa ja haluaa häntä.

Tässähän se vastaus on.

 

Kirjoitat että miehelläsi on mielenterveysongelmia. Se on yksi tekijä miksi hän elää vain itselleen ja oman päänsä sisällä. Kysymys on selviytymisestä. Ei hänellä ole voimavaroja hoitaa muita/asioita. Olin vastaavassa tilanteessa ja hän oli yksi lastemme joukossa eikä lainkaan helpoin. Kun omat voimavarat on keskitettävä esim lapsiin ja heidän hyvinvointiinsa niin se sulkee pois kaiken ylimääräisen myös parisuhteen ja naiseuden. Ohjeeksi sinulle hoida kuntoon oma jaksamisesi esim kuntoilemalla, ulkoilemalla, harrastamalla.... Oma aika ja ajatusten nollaaminen on voimavara.

 

Tuli mieleeni kun miehellä on psyykkinen sairaus eli masennus, hänellä lienee myös mahdollisesti lisäksi ?? neurologinen sairaus?
Lähinnä tuli mieleen Asperger oireyhtymä, syystä että lähipiiriini kuuluu ihminen jolla on tämä oireyhtymä. Aspit elävät omassa kuplassaan, arkirealismi on heille vierasta; kyseinen henkilö on myös aloitekyvytön, omiin mielenkiinnon kohteisiin keskittynyt, empatiakyvytön ja aina väsynyt....Kannattaa selvittää tämäkin vaihtoehto!

 

Mutta jos en ole rehellinen miehelle tunteistani ja ajatuksistani, ei sekään oikein ole. Ehkä hänen pitäisi tietää ja näin saada itse päättää tyytyykö tähän elämään vai haluaako mahdollisuuden löytää itselleen kumppani joka rakastaa ja haluaa häntä.

En itse tällä hetkellä tiedä haluanko tätä loppuelämäkseni, mutta mietin että lapsellemme ero olisi tosi iso ja kauhea asia.

Ainoa ratkaisu tähän on istunto parisuhdeterapeutin kanssa. Jos senkään jälkeen ei löydy ratkaisua asiaan ja tilanne pysyy muuttumattomana, eropaperit pöytään vain.

"Lapsien vuoksi yhdessä" ei tule toimimaan mitenkään ja sinä itse kärsit toimimattomassa suhteessa määräämättömän ajan, roikkuen tuossa samassa tilanteessa kunnes viimeinenkin lapsi poistuu omaa elämäänsä elämään (joka ei sekään ole varmaa tilanteesi huomioon ottaen).

Lapsi ei erosta kärsi, ellette tee hänestä eronne pelinappulaa.