pikkukaupunkiintuomittu
Voiko asuinpaikka tehdä ihmisestä onnettoman?
Olen 26-vuotias nuori nainen. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja nuoruuteni odottanut muuttoa maailmalle. Olen luonteeltani seikkailja-henkinen, ja saanutkin asua useammassa paikkaa matkaillen ja nähden maailmaa.
Nuoruuteni pienellä paikkakunnalla oli itselleni kovin ahdistava, sillä isäni sairasti vakavasti koko nuoruuteni ja jouduin kovin yksin hänestä huolehtimaan. Tarrautuvat ja psyykkisesti+fyysisesti sairaat vanhempani asuvat yhä samalla paikkakunnalla ja olenkin ollut iloinen, että viime vuodet olen ollut kaukana heistä.
Olen kuitenkin n. 2 v sitten tavannut oikein ihanan miehen, joka tuolla kyseisellä paikkakunnalla asuu. Olemme edenneet suhteessamme siihen vaiheeseen, että mieheni on ostanut rivitalon tästä "vankilaksi" kuvaamastani ex-kotikaupungistani. itse asun Helsingissä, jota rakastan. Aluksi ajattelin, että kestäisin kyllä asua ei- niin mieluisassa paikkaa mieheni takia.
Jos saisin itse päättää tulevaisuuteni näkisin suurkaupunkien humussa. Mieheni on monessa asiassa vastakohtani, arvostaa pikkupaikan rauhaa ja luontoa. Olemme kuitenkin tähän asti pystyneet varsin mukavasti kompromisseihin. Tähän asti olemme siis eläneet etäsuhteessa, hän pikkukunnassa ja itse Helsingissä.
Elokuussa olisi yhteenmuutto tuohon kammoamaani kaupunkiin. Mies tietää ajatukseni muttei voi ymmärtää, miten jotain asuinpaikkaa voi vihata niin paljon. Olenkin miettinyt onko tämä enää normaalia. Vihaan pikkukaupunkia kaikilla tavoin. Olen aina ajatellut olevani epäonnistuja jos joudun muuttamaan sinne takaisin. Vihaan sitä, että ainoa kahvila on ABC, minulla ei ole siellä nykyään yhtään ystävää, työmatkani pidentyy huomattavasti (muttei mahdottomasti), kun kävelen tuon paikan kaduilla ajattelen vain, että siellä on niin RUMAA!
Voiko asuinpaikka tehdä ihmisestä onnettoman? Mieheni tolkuttaa, että kaikki on asenteesta kiinni ja kaupunki ei voi olla tärkeämpi kuin muuten toimiva suhde. Hän myös pyytää, että yrittäisin asua kammottavassa kaupungissa vuoden/pari ja sitten ostamme asunnon muualta, kun vaan olemme saaneet lainaa maksettua.. Voiko vihaamassaan paikkaa sinnitellä niin kauan?
Se vielä pitää mainita, että aluksi ajattelin tuon pikkukylän olevan ok, mutta kun talon ostopäätös oli tehty, alkoi suuri ahdistus joka jatkuu yhä. Olen siis saanut mieheni nalkkiin paikkaan, jota vihaan. Mies sanoi, että ei olisi ikinä ostanut taloa, jos olisi tiennyt ahdistukseni suuruuden. En itsekään ajatellut, että tuo kaupunki-kysymys voisi saada minut näin tolaltani.
Mieheni on kultainen ja tunnen todella huonoa omaatuntoa, sillä hän yrittää kaikkensa, että pääsisin ajatusteni kanssa eteenpäin.
Toivoisin rakentavaa keskustelua erilaisista asuinpaikoista ja sopeutumisesta !
Olen 26-vuotias nuori nainen. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja nuoruuteni odottanut muuttoa maailmalle. Olen luonteeltani seikkailja-henkinen, ja saanutkin asua useammassa paikkaa matkaillen ja nähden maailmaa.
Nuoruuteni pienellä paikkakunnalla oli itselleni kovin ahdistava, sillä isäni sairasti vakavasti koko nuoruuteni ja jouduin kovin yksin hänestä huolehtimaan. Tarrautuvat ja psyykkisesti+fyysisesti sairaat vanhempani asuvat yhä samalla paikkakunnalla ja olenkin ollut iloinen, että viime vuodet olen ollut kaukana heistä.
Olen kuitenkin n. 2 v sitten tavannut oikein ihanan miehen, joka tuolla kyseisellä paikkakunnalla asuu. Olemme edenneet suhteessamme siihen vaiheeseen, että mieheni on ostanut rivitalon tästä "vankilaksi" kuvaamastani ex-kotikaupungistani. itse asun Helsingissä, jota rakastan. Aluksi ajattelin, että kestäisin kyllä asua ei- niin mieluisassa paikkaa mieheni takia.
Jos saisin itse päättää tulevaisuuteni näkisin suurkaupunkien humussa. Mieheni on monessa asiassa vastakohtani, arvostaa pikkupaikan rauhaa ja luontoa. Olemme kuitenkin tähän asti pystyneet varsin mukavasti kompromisseihin. Tähän asti olemme siis eläneet etäsuhteessa, hän pikkukunnassa ja itse Helsingissä.
Elokuussa olisi yhteenmuutto tuohon kammoamaani kaupunkiin. Mies tietää ajatukseni muttei voi ymmärtää, miten jotain asuinpaikkaa voi vihata niin paljon. Olenkin miettinyt onko tämä enää normaalia. Vihaan pikkukaupunkia kaikilla tavoin. Olen aina ajatellut olevani epäonnistuja jos joudun muuttamaan sinne takaisin. Vihaan sitä, että ainoa kahvila on ABC, minulla ei ole siellä nykyään yhtään ystävää, työmatkani pidentyy huomattavasti (muttei mahdottomasti), kun kävelen tuon paikan kaduilla ajattelen vain, että siellä on niin RUMAA!
Voiko asuinpaikka tehdä ihmisestä onnettoman? Mieheni tolkuttaa, että kaikki on asenteesta kiinni ja kaupunki ei voi olla tärkeämpi kuin muuten toimiva suhde. Hän myös pyytää, että yrittäisin asua kammottavassa kaupungissa vuoden/pari ja sitten ostamme asunnon muualta, kun vaan olemme saaneet lainaa maksettua.. Voiko vihaamassaan paikkaa sinnitellä niin kauan?
Se vielä pitää mainita, että aluksi ajattelin tuon pikkukylän olevan ok, mutta kun talon ostopäätös oli tehty, alkoi suuri ahdistus joka jatkuu yhä. Olen siis saanut mieheni nalkkiin paikkaan, jota vihaan. Mies sanoi, että ei olisi ikinä ostanut taloa, jos olisi tiennyt ahdistukseni suuruuden. En itsekään ajatellut, että tuo kaupunki-kysymys voisi saada minut näin tolaltani.
Mieheni on kultainen ja tunnen todella huonoa omaatuntoa, sillä hän yrittää kaikkensa, että pääsisin ajatusteni kanssa eteenpäin.
Toivoisin rakentavaa keskustelua erilaisista asuinpaikoista ja sopeutumisesta !