H
HelmiEmmi
Vieras
Olen tavannut n. 2 vuotta sitten miehen, joka oli juuri eronnut vaimostaan. Vaimo jätti hänet ja miehen hoidettavaksi jäi kaikki eroon liittyvät taloudelliset ja muut asiat. Ositus on tehty jo ajat sitten ja mies joutuu myymään maatilastaan osia, jotta selviytyisi maksuista. Mies on ollut innokas viljelijä ja metsien hoitaja, nainen ei ole välittänyt niistä lainkaan eikä osallistunut töihin. Mies on syystäkin katkera eikä voi ymmärtää miten ex voi jättää oman vanhan sukutilansa eikä välitä vähääkään mitä sille tapahtuu. Mies on ollut hyvin kiinnostunut tilan historiasta ja työllään (oman varsinaisen päivätyönsä ohella) laittanut tilaa kuntoon. Hän tietysti toivoisi, että joku heidän lapsistaan haluaisi asettua tilalle asumaan ja pitäisi vanhaa taloa kunnossa ja tilan historia jatkuisi saman suvun hallussa. Toistaiseksi lapsista kukaan ei ole ollut kiinnostunut.
Minä siis tulin mukaan kuvaan vasta kun ero oli jo tapahtunut eli en ole ollut siihen vaikuttamassa. Olen yrittänyt kovasti tukea miestä, kuuntelemalla, keskustelemalla ja myös taloudellisesti. Olimme molemmat alussa hyvin innostuneita suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta, minä haluaisin asettua maalle ja tunsin löytäneeni miehessä hengenheimolaisen ja tulevan kumppanin. Luulin jo miehen päässeen pahimman yli ja uskaltavan oikeasti panostaa elämään minun kanssani. Mies on kuitenkin pantannut päätöksen tekoa maiden/metsien myynnistä ja nyt vasta vihdoin alkanut pikkuhiljaa toteuttaa niitä, parin vuoden jälkeen. Ja edelleen hän on epävarma siitä, mistä luopuu, kun ei haluaisi luopua mistään rakastamastaan ja kovalla työllä hankkimastaan jouduttuaan haluamattaan tähän tilanteeseen. Mies tietää sen, että luopui hän mistä vaan, hän tulee loppuelämänsä olemaan katkera siitä, että näin kävi ja monta itkua on vielä odotettavissa päätösten jälkeenkin. Exä odottaa käsi ojossa vain rahaa, hänen kanssaan ei kuulemma pysty keskustelemaan, kun on niin umpimielinen ihminen eikä osaa keskustella etenkään tunteistaan.
Mies on ollut erittäin masentunut ja puhunut jopa itsemurhasta, mutta toisaalta sanonut, että ei hän oikeasti sitä kuitenkaan tee. Hän sanoo, ettei tiedä miten hänen käy ja että on pahoillaan siitä, että minä olen joutunut tilanteeseen mukaan ja kuuntelemaan hänen jatkuvia valituksiaan eroon liittyen ja että minun aikani on mennyt hukkaan. Toisaalta tiedän, että hän pitää minusta ja on sanonut arvostavansa minun tukeani. Minäkin pidän kovasti tästä miehestä, mutta olen alkanut ajatella, että miten kauan minun pitää odottaa, että mies saa asiansa selvitettyä ? Olen ollut kärsivällinen, mutta nyt tuntuu, että raja on kohta tulossa vastaan. Arvelen, että hän salaa odottaa minun jotenkin ratkaisevan asian, mutta on myös sanonut selvästi, että hänen itsensä täytyy tehdä päätökset ja hoitaa asiat kuntoon. Mutta tuntuu, että mies kiduttaa itseään tällä vetkuttelulla (ja samalla vähän minuakin).
Olisi kiva kuulla kommenttejanne, mitä tekisitte tilanteessani vai tekisittekö mitään ? Minulla on kai niin hellä luonto, että kun pidän tästä ihmisestä, en millään voisi jättää häntä yksin taistelemaan asian kanssa, omatuntoni ei sallisi sitä. Olemme molemmat n. 60 v.
Minä siis tulin mukaan kuvaan vasta kun ero oli jo tapahtunut eli en ole ollut siihen vaikuttamassa. Olen yrittänyt kovasti tukea miestä, kuuntelemalla, keskustelemalla ja myös taloudellisesti. Olimme molemmat alussa hyvin innostuneita suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta, minä haluaisin asettua maalle ja tunsin löytäneeni miehessä hengenheimolaisen ja tulevan kumppanin. Luulin jo miehen päässeen pahimman yli ja uskaltavan oikeasti panostaa elämään minun kanssani. Mies on kuitenkin pantannut päätöksen tekoa maiden/metsien myynnistä ja nyt vasta vihdoin alkanut pikkuhiljaa toteuttaa niitä, parin vuoden jälkeen. Ja edelleen hän on epävarma siitä, mistä luopuu, kun ei haluaisi luopua mistään rakastamastaan ja kovalla työllä hankkimastaan jouduttuaan haluamattaan tähän tilanteeseen. Mies tietää sen, että luopui hän mistä vaan, hän tulee loppuelämänsä olemaan katkera siitä, että näin kävi ja monta itkua on vielä odotettavissa päätösten jälkeenkin. Exä odottaa käsi ojossa vain rahaa, hänen kanssaan ei kuulemma pysty keskustelemaan, kun on niin umpimielinen ihminen eikä osaa keskustella etenkään tunteistaan.
Mies on ollut erittäin masentunut ja puhunut jopa itsemurhasta, mutta toisaalta sanonut, että ei hän oikeasti sitä kuitenkaan tee. Hän sanoo, ettei tiedä miten hänen käy ja että on pahoillaan siitä, että minä olen joutunut tilanteeseen mukaan ja kuuntelemaan hänen jatkuvia valituksiaan eroon liittyen ja että minun aikani on mennyt hukkaan. Toisaalta tiedän, että hän pitää minusta ja on sanonut arvostavansa minun tukeani. Minäkin pidän kovasti tästä miehestä, mutta olen alkanut ajatella, että miten kauan minun pitää odottaa, että mies saa asiansa selvitettyä ? Olen ollut kärsivällinen, mutta nyt tuntuu, että raja on kohta tulossa vastaan. Arvelen, että hän salaa odottaa minun jotenkin ratkaisevan asian, mutta on myös sanonut selvästi, että hänen itsensä täytyy tehdä päätökset ja hoitaa asiat kuntoon. Mutta tuntuu, että mies kiduttaa itseään tällä vetkuttelulla (ja samalla vähän minuakin).
Olisi kiva kuulla kommenttejanne, mitä tekisitte tilanteessani vai tekisittekö mitään ? Minulla on kai niin hellä luonto, että kun pidän tästä ihmisestä, en millään voisi jättää häntä yksin taistelemaan asian kanssa, omatuntoni ei sallisi sitä. Olemme molemmat n. 60 v.