Riitaa rahasta

[ainokainen]

Minusta taas ei ole parisuhde vaan hyväksikäyttösuhde, jos laittaa toisen maksamaan enemmän yhteisistä menoista. Miksi aikuista ihmistä pitäisi elättää, edes puolison? En minä oleta että puolisoni maksaisi minun elämisestäni vaikka hänellä olisikin isommat tulot (eihän isompituloisuus tarkoita sitä, että oma vastuuni elättämisestäni siirtyy toiselle!), ja oletan myös että jos hänen tulonsa ovat pienemmät, hän aikuisena ihmisenä kantaa ITSE vastuun uravalinnoistaan ja sovittaa (/sovitamme) yhteiset menot sellaisiksi että hän niistä pystyy puolet maksamaan. Olisi aika törkeää kaivata suurempaa elintasoa mihin itse kykenee, ja pistää sitten toinen maksamaan. Eikö se ole aika lapseksi heittäytymistä?

Olen tismalleen samaa mieltä tästä! Naiset narisevat tasa-arvon perään, mutta yllättävän hyvin kelpaa monelle miehen rahat...

 

[humanoidi]

Niin, SINUN mielestäsi. Minusta taas ei ole parisuhde vaan hyväksikäyttösuhde, jos laittaa toisen maksamaan enemmän yhteisistä menoista. Miksi aikuista ihmistä pitäisi elättää, edes puolison? En minä oleta että puolisoni maksaisi minun elämisestäni vaikka hänellä olisikin isommat tulot (eihän isompituloisuus tarkoita sitä, että oma vastuuni elättämisestäni siirtyy toiselle!), ja oletan myös että jos hänen tulonsa ovat pienemmät, hän aikuisena ihmisenä kantaa ITSE vastuun uravalinnoistaan ja sovittaa (/sovitamme) yhteiset menot sellaisiksi että hän niistä pystyy puolet maksamaan. Olisi aika törkeää kaivata suurempaa elintasoa mihin itse kykenee, ja pistää sitten toinen maksamaan. Eikö se ole aika lapseksi heittäytymistä?

Taidat olla vielä aika nuori? Ja uskot, että kaiken elämässä voi päättää hallita - esim. uran, ammatillisen kehityksen, terveyden? Miksi minun pitäisi pitää kiinni omista rahoistani, mitä iloa minä siitä saan, jos vaan valppaasti vahdin, että minun omani pysyy käsissäni?

Asioilla on kääntöpuolensa. Minua pelottaisi olla suhteessa, jossa oletus on, että kumpikin huolehtii ensisijaisesti omasta leiviskästään. On tullut nähtyä, että siinä hyvinpalkatussa työpaikssa voi esim. sairastua uupumukseen ja joutua sairaslomalle, päätyä uudelleenkoulutukseen ja työpaikanvaihtoon. Yks kaks tulot tippuvat puoleen. Olisi ikävä elää pelko persiissä siitä, että jos omalle työkyvylle tapahtuisi jotain, samassa yhtälössä hajoaisi myös parisuhde, kun ei enää kykenisikään maksamaan siitä vaadittavaa hintaa. Eipä ole kovin hääppöinen perusta suhteelle - kelvata toiselle vain hyvinä aikoina.

Jos toinen on pelkästään shoppaava ja juhliva taivaanrannanmaalari, joka ei halua/viitsi tehdä palkkatyötä, on silloin kysymys lapseksi heittäytymisestä. Mutta jos ihminen on omassa työssään ihan hyvä ja siinä viihtyvä, mutta yhteiskunnan arvostuksissa tämä työ ei kuulu ns. hyväpalkkaisiin, niin ei häntä tämmöisen yhteiskunnan arvomaailman nyrjähtelyn perusteella sovi syytellä lapseksi tai vastuuta pakoilevaksi. Terveisiä vaan kodinhoitajille, perushoitajille, kirjastoammattilaisille, vahtimestareille, kaupan kassoille, laboratoriohoitajille, lastenhoitajille jne...

 

[humanoidi]

Olisi mielenkiintoista kuulla, miten te "pakolliset menot puoliksi" -ajattelijat ratkaisette kaikkien matalapalkka-aloilla olevien naisten pariutumisen. Heillähän teidän logiikkanne mukaan joko pitää pariutua vain toisten matalapalkkaisten kanssa (ja believe me, lastenhoitajissa tai myyjissä on aika vähän miehiä) tai heidän pitäisi oletusarvoisesti laittaa paljon isompi osa tuloistaan parisuhteen hyväksi. Jälkimmäinen vaihtoehto taas ei tee suhteelle hyvää pitemmän päälle: kyllä sitä vielä muutama vuosi esim. lapsettomalla parilla jako toimii, mutta kun homma jatkuu vuosikausia ja se köyhempi huomaa olevansa jatkuvasti p.a. aivan tavallisesta elämästä samaan aikaan kun toinen panostaa harrastuksiin/matkoihin/elektroniikkaan, niin arvaatkaa vaan, miten käy... Erohan siinä tulee.

 

[,kbg]

Olisi ikävä elää pelko persiissä siitä, että jos omalle työkyvylle tapahtuisi jotain, samassa yhtälössä hajoaisi myös parisuhde, kun ei enää kykenisikään maksamaan siitä vaadittavaa hintaa. Eipä ole kovin hääppöinen perusta suhteelle - kelvata toiselle vain hyvinä aikoina.

No aika suppea on sekin näkemys jos ei huomaa mitään eroa niiden asioiden välillä, että olettaa varakkaamman puolison velvollisuudeksi kustantaa toisellekin loputtomiin kaikkea ns. ylimääräistä, tai että kumppania tuetaan tilanteessa jossa hän on _ilman_omaa_syytään_ raha- (tai muissakin) ongelmissa. Ammatinvalinta kun kuitenkin on enimmäkseen ihan oma päätös, ja jos on valmis lähtökohtaisesti tyytymään alempaan tulotasoon, niin millä perusteella sitten kuitenkin olettaa kumppanin olevan halukas kompensoimaan tätä kustantamalla kaikkea kahden edestä?

(Tämä nyt menee yleisemmän keskustelun puolelle, en kohdista tätä ap:hen jonka tilanne on vähän eri, jos hän kerran joutuu makselemaan puolisonsa autoja sun muuta joka ap:lle ei kuuluisi.)

 

[hohhoijakkaa]

Oikea elämä ei ole noin yksioikoista ja suoraviivaista kuin mitä täällä useat antavat ymmärtää.

Teidän ajattelutavallanne parisuhteessa elää kaksi asuinkumppania jotka puolittavat pakolliset menot. Asuinkumppanit eivät huomioi puolison tunteita eivätkä etenkään hänen hyvinvointia.

Näissä teidän kirjoituksissanne on aika rankkaa tekstiä.
Jos toisella ei ole varaa ostaa autoon bensaa, kävelköön tai ajakoon pyörällä.. tai jos hänellä ei ole varaa lähteä ulkomaan matkalle, niin ei voi mitään.. jääköön kotiin..

Tuollainen asenne parisuhteessa on jotain mitä minä en ymmärrä lainkaan.
Minusta parisuhde jossa käyttäydytään noin, on jotain aivan muuta kuin rakkaussuhde.
Rakkaussuhteessa huomioidaan puolison tunteet ja pyritään siihen, että molemmilla on hyvä olla parisuhteen osana ja myös siihen, että yhdessä on hyvä olla.

Mieheni ei ole ikinä ollut palkkatyössä sairautensa vuoksi.
Mieheni eläke on murto-osa palkastani. Siitä huolimatta hän on aina syönyt samaa ruokaa, kulkenut samassa autossa, matkustanut sinne minne minäkin, käynyt ravintoloissa kanssani silloin kun minäkin siellä käyn. Omaisuutemme ja rahamme ovat yhteistä.

Mieheni panos meidän yhteiseen hyvään ja talouteemme on ollut mielettömän suuri näinä 30 vuotena, vaikka se ei koskaan ole tullut rahan muodossa. Arvostan häntä suunnattomasti. Hän on kannustanut ja tukenut minua kaikessa. Hän on kantanut kortensa yhteiseen kekoon hoitamalla lapset ja kotimme.

Se että olen hyväpalkkaisessa ammatissa ollut koko ajan on mahdollistanut sen, että olemme voineet elää yhdessä vapaammin ilman jokapäiväisiä rahahuolia.
Olisimme varmasti olleet yhdessä vaikka olisin pienipalkkainenkin. Meillä vaan ei sitten olisi ollut varaa esim. omakotitaloon eikä ulkomaanmatkoihin. Mutta sitten olisimme asuneet vuokralla, ei siinä sen kummempaa. Menot olisi sovitettu sen mukaan mihin yhdessä olisi ollut varaa.

Parisuhteessamme pääasia on se, että juuri me kaksi olemme ja haluamme yhdessä elää samaa elämää.

Miestäni en vaihda ikinä keneenkään toiseen. En vaikka uusi mies tienaisi monta miljoonaa vuodessa. Minä rakastan miestäni ja hänkin minua ja aiomme olla yhdessä hautaan saakka.

Jokaisen olisi hyvä pysähtyä ajattelemaan sitä mitä itse elämältä oikeasti haluaa.

Haluaako sellaisen parisuhteen missä jokaikinen euro puolitetaan, vai haluaako sellaisen parisuhteen jossa rakennetaan yhteistä, koko loppuelämän kestävää tulevaisuutta lapsineen kaikkineen.

Jos lapsettomana riidellään rahasta ja kulujen jakamisesta, mitä se sitten on kun niitä lapsia tulee kuvioihin mukaan. Ei se elämä ainakaan helpotu yhtään siinä vaiheessa.

Perhe ja parisuhde ovat minun mielestäni yksi yksikkö jossa puhalletaan yhteiseen hiileen ja halutaan hyvin pitkälti yhteisiä asioita.
Parisuhteessa pitäisi haluta yhteistä hyvää ja olla valmiita ponnistelemaan sen eteen.

Minulle mieheni on paljon arvokkaampi kuin raha.

 

[humanoidi]

No aika suppea on sekin näkemys jos ei huomaa mitään eroa niiden asioiden välillä, että olettaa varakkaamman puolison velvollisuudeksi kustantaa toisellekin loputtomiin kaikkea ns. ylimääräistä, tai että kumppania tuetaan tilanteessa jossa hän on _ilman_omaa_syytään_ raha- (tai muissakin) ongelmissa. Ammatinvalinta kun kuitenkin on enimmäkseen ihan oma päätös, ja jos on valmis lähtökohtaisesti tyytymään alempaan tulotasoon, niin millä perusteella sitten kuitenkin olettaa kumppanin olevan halukas kompensoimaan tätä kustantamalla kaikkea kahden edestä?

(Tämä nyt menee yleisemmän keskustelun puolelle, en kohdista tätä ap:hen jonka tilanne on vähän eri, jos hän kerran joutuu makselemaan puolisonsa autoja sun muuta joka ap:lle ei kuuluisi.)

Harva tuntee tulevan puolisonsa siinä vaiheessa, kun ollaan tekemässä ammatinvalintaa. Tuon logiikan mukaan itse kunkin pitäisi valita ammatti, jossa on hyvä tulotaso, jotta voisi sitten pariutua jonkun hyvätulotaisoisen kanssa. Tai vaihtoehtoisesti sitten kun on puoliso löytynyt (ja tämä harmillisesti tienaakin enemmän kuin alkuperäinen), niin köyhemmän pitäisi lähteä kouluttautumaan uuteen ammattiin pelkästään parantaakseen tulotasoaan.

Aika köyhä maailmankuva, jos kaikki työstä ja parisuhteesta alkaen lasketaan rahassa. Mutta joo, eipä tämä aika hirveästi ei-aineellisia arvoja tue. Verkostomarkkinoinnilla saadaan ystävyyssuhteetkin rahastettua ihan kätsysti.

Huonosti palkatuissa ns. paskaduuneissa voi olla jokin muu rahaa isompi motivoiva tekijä. Ei niitä sen pienen palkan takia tehdä. Maailma pysähtyisi, jos meillä ei olisi esim. perushoitajia tai maatalouslomittajia.

 

[näin meillä on]

No vaikka se, että jos et vaikkapa autosta maksaisi mitään kuluja. Kysyin tuota asiaa mieheltäni, että mitä ajattelee ap tapauksesta. Mieheni ei ottaisi minulta rahaa autokuluihin, koska hän tienaa enemmän ja käyttää autoa enemmän. Mieheni on suhkoht. hyväpalkkainen ja minulla ei ole koskaan ollut vakituista työpaikkaa ainoastaan pätkätöitä ja määräaikaisia työsuhteita. Eikä meillä puoliksi laiteta maksuja. Mies maksaa enemmän kaikesta ja antaa vielä rahaa ostoksiini, jos pyydän tai ostan jotain itselleni. Ollaan asuttu omakotitalossa ja myytin pois ja nyt asumme osaketalossa. Eikä minulla olisi varaa enkä ole ikinä maksanut auton bensoja-renkaita tai käyttömaksujakaan. Mies ostaa ruokaa ja maksaa laskut aivan omasta pussista, eikä valita maksuista. Ei meillä laiteta puoliksi maksuja, koska rahani eivät riittäisi.Ja töissä ollessa mieheltä kysyn, että kuinka paljon tarvii rahaa ja joskus siitä annan muutamia satasia. Eikä meillä tule riitoja, koska näin on aina tehty ja mies hyväksynyt asian.

 

[zdlgh]

Harva tuntee tulevan puolisonsa siinä vaiheessa, kun ollaan tekemässä ammatinvalintaa. Tuon logiikan mukaan itse kunkin pitäisi valita ammatti, jossa on hyvä tulotaso, jotta voisi sitten pariutua jonkun hyvätulotaisoisen kanssa. Tai vaihtoehtoisesti sitten kun on puoliso löytynyt (ja tämä harmillisesti tienaakin enemmän kuin alkuperäinen), niin köyhemmän pitäisi lähteä kouluttautumaan uuteen ammattiin pelkästään parantaakseen tulotasoaan.

Ei näin, vaan siten että valitaan elämäntyyli sitten sen mukaisesti, jotta molemmat voivat siihen tasapuolisesti osallistua. Vai vaatiiko onnellinen elämä ja parisuhde ihan oikeasti ne 200-neliöiset omakotitalot, kalliin auton tai pari jne?

Tietenkin varakkaampi puoliso voi _halutessaan_ kustantaa vähätuloiselle kumppanilleen miten tasokkaan luxuselämän tahansa (ja jos jostain miljardööristä puhutaan, niin se varmaan käy ihan luontevasti, mutta nyt puhutaan siis ihmisistä jotka on vielä siellä "normaalitulojen" ylä- ja alapäässä), mutta ei se mun mielestäni ole mikään lähtökohtainen _vaatimus_. Jos on, niin voidaan tietysti katsoa sitä rahakeskeisyyttä ja pinnallisuutta myös vähän toisestakin suunnasta..?

Se taas on tietysti aivan oma laajempi kysymyksensä, miksi esim. hoivatyöstä maksetaan niin paskaa palkkaa, vaikka joka puolella toitotetaan miten tärkeää se on.

 

[humanoidi]

Ei näin, vaan siten että valitaan elämäntyyli sitten sen mukaisesti, jotta molemmat voivat siihen tasapuolisesti osallistua. Vai vaatiiko onnellinen elämä ja parisuhde ihan oikeasti ne 200-neliöiset omakotitalot, kalliin auton tai pari jne?

En minä ainakaan ole ajatellut omakotitaloja ja paria autoa näissä parisuhteen peruskuluissa, vaan ap.:n kaltaista tilannetta. Pääkaupungissa ja isommissa taajamissa tavallinen kerrostaloasunto maksaa helposti parisataatonttua. Jos siinä jyvitetään kulut kokonaan tasan (samankokoiset lainat puoliksi, vastike puoliksi, vesi, sähkö, netti puoliksi), voi kustannus tarkoittaa pienituloiselle puolia käteen jäävästä tulosta. Ja jos toinen sitten tykkää vaikka lähteä kerran kesässä etelään, saa köyhempi kaapia kaurapuuronjämiä kattilasta pystyäkseen lähtemään mukaan, kun kulut kerran laitetaan puoliksi.

Vaikka ainahan sitä voi valita elämäntapansa toisin, muuttaa vaikka Kemiin, josta asuntoja saa halvalla, ja elellä siellä oloneuvoksena, tuolla seudun kun taas työllisyystilanne ei ole paras mahdollinen.

Minusta on kovin yksinkertaistavaa, jos leimataan ne, jotka eivät kykene osallistumaan perusmenoihin 50/50-periaatteella, loiseläjiksi tai lapsenomaisiksi haaveilijoiksi. Varmaan jokainen palkansaaja voi 50/50 osallistua asumisen peruskuluihin, jos ne ovat vain 300 kuussa, mutta ruuhkakeskuksissa kohtuullisista kustannuksista voi vain haaveilla (tai toivoa perintöasuntoa). Ja ihan huippua on se, että syytellään huonopalkkaista työtätekeviä ihmisiä siitä, että ovat menneet valitsemaan väärin ammattinsa. Voi että ovatkin kauheaa porukkaa, ihan siivelläeläjiä.

Ja se peruskysymys taisi olla, pitääkö parisuhteessa maksaa peruskulut puoliksi. Minusta se ei ole mikään välttämättömyys. Jopa laki edellyttää avo(i)puolisojen keskeistä elatusvelvollisuutta: esim. työttömyysturvan peruspäivärahaa ei saa, jos av(i)opuolison tulot ylittävät tietyn euromäärän.

 

[Puoliksi vain pakolliset]

Taidat olla vielä aika nuori? Ja uskot, että kaiken elämässä voi päättää hallita - esim. uran, ammatillisen kehityksen, terveyden? Miksi minun pitäisi pitää kiinni omista rahoistani, mitä iloa minä siitä saan, jos vaan valppaasti vahdin, että minun omani pysyy käsissäni?

Asioilla on kääntöpuolensa. Minua pelottaisi olla suhteessa, jossa oletus on, että kumpikin huolehtii ensisijaisesti omasta leiviskästään. On tullut nähtyä, että siinä hyvinpalkatussa työpaikssa voi esim. sairastua uupumukseen ja joutua sairaslomalle, päätyä uudelleenkoulutukseen ja työpaikanvaihtoon. Yks kaks tulot tippuvat puoleen. Olisi ikävä elää pelko persiissä siitä, että jos omalle työkyvylle tapahtuisi jotain, samassa yhtälössä hajoaisi myös parisuhde, kun ei enää kykenisikään maksamaan siitä vaadittavaa hintaa. Eipä ole kovin hääppöinen perusta suhteelle - kelvata toiselle vain hyvinä aikoina.

Tältäkin paatokselta olisit säästynyt, jos olisit lukenut koko ketjun. Sanoin nimittäin jo ajat sitten, että:

(*) Oletan että kaikki ymmärtävät, että tilanteet joissa esim. toinen on yhteisestä sopimuksesta hoitamassa kotona lapsia, tai sairastuu/jää työttömäksi ovat erikoistilanteita. Turha siis alkaa jankata "mites sitä sitten voi jäädä äitiyslomalle jos pitää kaikesta maksaa puolet" tai "sitten vain kumppani mäkeen jos hän sairastuu". Nyt puhutaan ns. normaalitilanteesta ja erikoistilanteet tietysti vaativat erilaisen käytännön. Erikoistilanne ei kuitenkaan ole se, että joku on tietoisesti kouluttautunut huonopalkkaiseen ammattiin ja palkkatilanteeseen ei ole näkyvissä muutoksia.

Pitäisikö lisätä tämä "disclaimer" joka ikisen viestin perään, kun muuten tähän itsestäänselvyyteen tartutaan näköjään ihan varmasti? Eli ei, en ole nuori ja kyllä, olen ottanut nuo sairastumiset yms erikoistilanteet näkökannassani huomioon. Sinä taidat sen sijaan olla todella vanha, kun joko näössä, lukemisen ymmärtämisessä tai muistissa on vikaa kun et tätä huomannut? Vai tykkäätkö vain olkiukkoilla?

Mutta jos ihminen on omassa työssään ihan hyvä ja siinä viihtyvä, mutta yhteiskunnan arvostuksissa tämä työ ei kuulu ns. hyväpalkkaisiin, niin ei häntä tämmöisen yhteiskunnan arvomaailman nyrjähtelyn perusteella sovi syytellä lapseksi tai vastuuta pakoilevaksi. Terveisiä vaan kodinhoitajille, perushoitajille, kirjastoammattilaisille, vahtimestareille, kaupan kassoille, laboratoriohoitajille, lastenhoitajille jne...

Terveisiä vaan ihan vapaasti, ja sellaisia terveisiä että kukaan ei ole heitä sanonut automaattisesti lapsiksi - vain silloin, jos he olettavat automaationa että isopalkkaisen puolison nappaamalla heille kuuluu automaattisesti korkeampi elintaso kuin mihin heillä itsekseen olisi varaa. Silloin vastuu omasta elatuksesta on ulkoistettu, ja se ON lapsellista vastuun pakoilua. Lapsia elätetään, ei aikuisia (*).

Pienipalkkaiset siis voivat kyllä rauhassa jatkossakin alkaa parisuhteeseen kenen tahansa kanssa, samoin isopalkkaisemmat. Mutta pienipalkkaisen ei pidä olettaa että isopalkkaisen kumppanin "nappaamalla" hänelle automaattisesti kuuluu parempi elintaso mihin hänellä muuten olisi varaa - ja isopalkkaisen pitää ymmärtää, että jos hän menee yhteen köyhemmän kanssa niin silloin joko eletään köyhemmän elintasolla tai sitten hän kustantaa itse suuremman osan kuluista jos haluaa paremman elintason (=isomman ja hienomman asunnon, uuden auton, parempaa ruokaa...).

Jos toisella ei ole varaa ostaa autoon bensaa, kävelköön tai ajakoon pyörällä.. tai jos hänellä ei ole varaa lähteä ulkomaan matkalle, niin ei voi mitään.. jääköön kotiin..

No ei, hohhoijaa. VAAN, jos ei ole varaa autoon/bensaan, niin silloin ei voi VAATIA toista puolisoa ostamaan autoa ja bensaa. Tai jos ei ole varaa matkailuun, niin ei voi VAATIA parempituloista kustantamaan matkustelua. Ettekö oikeasti ymmärrä eroa?! Tämä on selitetty jo moneen kertaan sekä minun ja muiden puolesta, kuten zdlgh:kin sanoo:

Tietenkin varakkaampi puoliso voi _halutessaan_ kustantaa vähätuloiselle kumppanilleen miten tasokkaan luxuselämän tahansa (ja jos jostain miljardööristä puhutaan, niin se varmaan käy ihan luontevasti, mutta nyt puhutaan siis ihmisistä jotka on vielä siellä "normaalitulojen" ylä- ja alapäässä), mutta ei se mun mielestäni ole mikään lähtökohtainen _vaatimus_. Jos on, niin voidaan tietysti katsoa sitä rahakeskeisyyttä ja pinnallisuutta myös vähän toisestakin suunnasta..?

Todellakin kummasti me kulujen puolittamisen puolesta puhujat "ajatellaan vain rahaa ja ollaan kylmiä talousihmisiä", mutta kun kyse on siitä että halutaan käyttää toisen ansaitsemia rahoja niinkuin ne olisivat omia, onkin kyse vain tosirakkaudesta ja Oikeasta Parisuhteesta... Vaan niinhän se menee politiikassakin; jos haluaa pitää itse ansaitsemansa rahat on riistäjä porvari sika, mutta jos haluaa ottaa muiden rahat itselle onkin hyvinvointivaltiota ajatteleva humaani rakkauden lähettiläs.

 

[Puoliksi vain pakolliset]

Pääkaupungissa ja isommissa taajamissa tavallinen kerrostaloasunto maksaa helposti parisataatonttua. Jos siinä jyvitetään kulut kokonaan tasan (samankokoiset lainat puoliksi, vastike puoliksi, vesi, sähkö, netti puoliksi), voi kustannus tarkoittaa pienituloiselle puolia käteen jäävästä tulosta. Ja jos toinen sitten tykkää vaikka lähteä kerran kesässä etelään, saa köyhempi kaapia kaurapuuronjämiä kattilasta pystyäkseen lähtemään mukaan, kun kulut kerran laitetaan puoliksi.

Jos pienempituloinen haluaa ostaa parinsadan tonnin asunnon ja matkustaa etelään, niin kyllä hänen kuuluu maksaa niistä menoista puolet. Jos parempituloinen haluaa parinsadan tonnin asunnon ja matkustaa etelään VAIKKA pienempituloisella ei ole niihin varaa, niin SILLOIN parempituloisen pitää niistä maksaa isompi osa. Vai meinaatko ihan oikeasti, että pienempituloisella on oikeus määrätä isompituloinen maksamaan heille asunto ja matkat?

Minustaa kuulostaa siltä, kuin mielestäsi se asunnon osto ja matkustelu olisivat pakollisia asioita jotka vain "tapahtuvat" ja sitten pienituloinen on kusessa kun joutuu niitä maksamaan. Minä sen sijaan luulen, että asunnon ostot yms hankinnat ovat ihan vapaaehtoisesti valittavissa - jos pienituloisella ei ole sinkkuna varaa ostaa kallista kämppää, niin miksi hänellä olisi oikeus pakottaa puoliso maksamaan hänelle sellainen?

PS: mistä tahansa pääkaupunkiseudun ulkopuolelta saa ihan kunnollisen kerrostalokaksion alle 100 tonnilla, suurimmasta osasta maata reilusti halvemmallakin. Myös vuokralla asuminen on vaihtoehto, jos ei omaan ole varaa. Se parinsadan tonnin kämppä ei siis todellakaan ole elämän perusedellytys, edes siivoojalle tai perushoitajalle.

 

[zdlgh]

Pääkaupungissa ja isommissa taajamissa tavallinen kerrostaloasunto maksaa helposti parisataatonttua. Jos siinä jyvitetään kulut kokonaan tasan (samankokoiset lainat puoliksi, vastike puoliksi, vesi, sähkö, netti puoliksi), voi kustannus tarkoittaa pienituloiselle puolia käteen jäävästä tulosta. Ja jos toinen sitten tykkää vaikka lähteä kerran kesässä etelään, saa köyhempi kaapia kaurapuuronjämiä kattilasta pystyäkseen lähtemään mukaan, kun kulut kerran laitetaan puoliksi.

Miksei voi tehdä niin päin, että asumis- yms. välttämättömät kulut maksetaan puoliksi, ja sitten tuollaiset ylimääräiset maksaa se varakkaampi, jos/kun hän haluaa puolisonsa matkalle mukaan? Mulle ainakin on tärkeää, että jos asunto omistetaan puoliksi, se myös maksetaan puoliksi - eikä siksi että olisin itse varakas ja itara, vaan siksi että haluan kantaa oman osani ja vastuun itsestäni, en halua tuntea eläväni toisen lompakolla edes rakkauden nimissä.

Ja se peruskysymys taisi olla, pitääkö parisuhteessa maksaa peruskulut puoliksi. Minusta se ei ole mikään välttämättömyys. Jopa laki edellyttää avo(i)puolisojen keskeistä elatusvelvollisuutta: esim. työttömyysturvan peruspäivärahaa ei saa, jos av(i)opuolison tulot ylittävät tietyn euromäärän.

No työttömyys yms. ovat juuri niitä erityistilanteita (joista tässä ketjussa on jo väännetty rautalankaa moneen otteeseen), jollaisten kohdalla lienee useimmille itsestäänselvää tukea puolisoaan niin rahallisesti kuin muillakin tarvittavilla tavoilla.

Todellakin kummasti me kulujen puolittamisen puolesta puhujat "ajatellaan vain rahaa ja ollaan kylmiä talousihmisiä", mutta kun kyse on siitä että halutaan käyttää toisen ansaitsemia rahoja niinkuin ne olisivat omia, onkin kyse vain tosirakkaudesta ja Oikeasta Parisuhteesta...

Niinpä ))

 

[hihh]

Minustaa kuulostaa siltä, kuin mielestäsi se asunnon osto ja matkustelu olisivat pakollisia asioita jotka vain "tapahtuvat" ja sitten pienituloinen on kusessa kun joutuu niitä maksamaan.

Ehkä joillekin tosiaan käy noin, kun kuulemma joillekin lapsiakin "vaan tulee"?

 

[jo on]

kuka mistään pakottamisesta puhuu?
Aloittaja kysyy mitä hän tekee.. ei hän ole miestään pakottamassa mihinkään.

Jos ap:n suhteessa mies on rahasta noin tarkka, niin en minä ap:nä esim. maksaisi auton kuluja, jos en kerran sillä ajakaan ikinä. Maksakoon mies koko auton kustannukset. Se että yhdessä kerran viikossa käydään ruokakaupassa autolla ei kyllä minusta edellytä auton kuluihin osallistumaan. Ap:hän voi hakea llähikaupasta itselleen ruokaa fillarilla töistä tullessaan.
Ei yksi ihminen paljoa tarvitse joten ihan sama maksaako se maitolitra 10 senttiä enemmän vai vähemmän.

Minä vaihtaisin ap:nä asunnonkin edullisempaan ja pienentäisin näin lainan osuutta.
Jäisi omaa rahaa muuhunkin kuin vain pakollisiin menoihin. Jos se miehelle ei sopisi, niin ei sitten. Muttaisin erilleen.

Minusta parisuhde on jotain aivan muuta kuin raha.
Ja tiedoksi, minä tienaan meidän perheessä noin 2.5 kertaa enemmän kuin mitä mieheni tienaa.

 

[humanoidi]

Jos pienempituloinen haluaa ostaa parinsadan tonnin asunnon ja matkustaa etelään, niin kyllä hänen kuuluu maksaa niistä menoista puolet. Jos parempituloinen haluaa parinsadan tonnin asunnon ja matkustaa etelään VAIKKA pienempituloisella ei ole niihin varaa, niin SILLOIN parempituloisen pitää niistä maksaa isompi osa. Vai meinaatko ihan oikeasti, että pienempituloisella on oikeus määrätä isompituloinen maksamaan heille asunto ja matkat?

Sanoin " Ja jos toinen sitten tykkää vaikka lähteä kerran kesässä etelään"-- eli se toive siitä matkustuksesta tulee isompituloisen suusta, hällä kun ei ole mitään vaikeutta laittaa rahaa lomareissuun. Tietty tässä tulonjakomallissa isompituloinen matkustaa itsekseen, hänhän ne rahat on tienannutkin ja pääsee näin nauttimaan työnsä hedelmistä.

Yleensä asunnonostopäätökset (ja vuokrapäätökset) tehdään yhdessä. Pienituloinen on yksin asuessaan esim. oikeutettu asumistukeen, mutta jos hän taas muuttaa yhteen parempituloisen kanssa, joka jyvittää 50/50 asumismenoista, niin köyhä päätyy entistä köyhemmäksi. Silti monen päässä asuminen eri osoitteissa on pelkkää tapailua ja varsinainen parisuhde on se, missä on yhteinen koti, olipa sen kodin maksupolitiikka mikä hyvänsä. Etenkin naisilla on taipumusta "uhrautua" parisuhteen eteen, eli oma etu on vähemmän tärkeä kuin yhteinen, suhteen etu. Jos se rahakkaampi osapuoli pitää tiukasti kiinni omasta omaisuudestaan, hän pääsee vielä kartuttamaankin omaisuuttaan köyhemmän kustannuksella. Monessa suhteessa se pienipalkkainen nainen hoitaa perheen ruoka- ja vaateostokset ja parempituloisen miehen rahat menevät omiin harrastuksiin. Yhdessä puolitutussa perheessa taannoin oli finanssikriisi, kun ukko meni ostamaan moottoripyörän. Sen motskarin sijaan perheen kylppäri olisi kaivannut remonttia, mutta eihän se niin tärkeä ollut.

Myös pääkaupunkiseudulla asuu pienituloisia. Vapaarahoitteisessa vuokra-asunnossa asuminen on Helsingin seudulla kalliimpaa kuin vuokralla asuminen ja kaupungin vuokra-asunnoissa taas on tulorajat: niissä pariskuntien tulot lasketaankin - ylläripylläri - yhteen. Oletus on, että kulut hoidetaan kimpassa, vaikka pari keskenään olisi sopinut 50/50 -mallista.

Kukin elää tietty tavallaan. Toivottavasti onnellisesti.

 

[öhhh]

Jos se rahakkaampi osapuoli pitää tiukasti kiinni omasta omaisuudestaan, hän pääsee vielä kartuttamaankin omaisuuttaan köyhemmän kustannuksella.

Miten niin köyhän kustannuksella? Jos omaisuus omistetaan puoliksi, niin onhan se köyhempikin siinä yhtä lailla omaisuuttaan kartuttamassa.
Ja mitäs reilua peliä se nyt muka on, että köyhän on ihan ok hyötyä parisuhteesta taloudellisesti eikä kukaan kyseenalaista hänen puhtoista rakkauttaan, mutta jos varakkaampikin saa jotain hyötyä niin se onkin sitten ahne paskiainen?

Monessa suhteessa se pienipalkkainen nainen hoitaa perheen ruoka- ja vaateostokset ja parempituloisen miehen rahat menevät omiin harrastuksiin.

Se nyt on ihan naisen tyhmyyttä, jos tällaiseen suostuu. Sitähän tässä on ap:llekin sanottu, että ei auton kulut hänelle kuulu, kun kerran auto on ilmeisesti pelkästään miehen käytössä.

 

[humanoidi]

Miten niin köyhän kustannuksella? Jos omaisuus omistetaan puoliksi, niin onhan se köyhempikin siinä yhtä lailla omaisuuttaan kartuttamassa.
Ja mitäs reilua peliä se nyt muka on, että köyhän on ihan ok hyötyä parisuhteesta taloudellisesti eikä kukaan kyseenalaista hänen puhtoista rakkauttaan, mutta jos varakkaampikin saa jotain hyötyä niin se onkin sitten ahne paskiainen?

Köyhempien avuksi on yhteiskunnassa esim. asumistuki. Tietyilla aloilla tietyissä työsuhteissa on todettu palkan olevan niin pieni, ettei se kata kohtuullisiakaan asumiskustannuksia. Jos pienituloinen onkin isotuloisen kanssa parisuhteessa, niin hän ei enää tarvitse asumistukea, yhteiskunnan mukaan. Yhteiskunta ei tunne sellaista parisuhdetta, jossa taloudet ovat erilliset. Tähän törmää se pienituloinen erillistaloudessa rikkaan kanssa asuva. Köyhän päätyminen varakkaan kanssa parisuhteeseen kai olisi yhteiskunnallisesti toivottavaa - siinähän säästyy meidän kaikkien veronmaksajien rahoja. Mutta jos se köyhä onnettomuudekseen on sopinut laittavansa peruskulut puoliksi asuinkumppaninsa kanssa, joutuu hän maksamaan enemmän kuin oman osuutensa.

Minusta on lievästi kieroutunutta, että parisuhteessa on "minun rahat" ja "sinun rahat". Mitä eroa sellaisella parisuhteella on kimppakämpässä asumiseen? Jos ihmisellä on iso pelko siitä, että puoliso alkaa elellä siivellä tai shopata yli varojensa, niin ehkä on ihan väärän ihmisen kanssa suhteessa. Tai pitäisi pysyä sinkkutaloudessa, silloinhan ei ole mahdollisuutta, että joutuisi ketään elättämään. Paitsi verojen kautta, välillisesti joutuu kustantamaan näitä köyhiä ja muita luusereita pysymään hengissä. Ehkä sittenkin kannattaisi muuttaa johonkin veroparatiisiin?

 

[Raha ja rakkaus]

Keskustelua luettuani ymmärrän hyvin "humanoidin" ajatuksia. Haluaisin osata ajatella samoin, koska minusta se on oikeudenmukaista. Tuttavapiirissäni on paljonkin naisia, jotka ansaitsevat enemmän kuin miehensä ja ovat joissain tilanteissa vastanneet pääosin perheen menoista.

Toisaalta omissa suhteissani olen maksanut puolet. Nyt asun yksin. Taannoin tapasin miehen, joka on minuun verrattuna paljon paremmin palkattu, vaikka palkkatasoni onkin keskimääräistä parempi. Tunnen oloni kiusalliseksi, kun mies haluaa tarjota kaiken ravintolassa. Omaan tapaani haluan maksaa oman osuuteni.

Kun toisen puheissa vilisevät sijoitusasunnot, Porchet tai Bostonin maraton, tulee itselle se olo, että aika hyvin ovat riittäneet Turun, Hangon, Jyväskylän tai Helsingin juoksutapahtumat. Ja myös se, ettei minulla ole varaa eikä haluakaan moiseen elintasoon, jota tämä toinen elää, kun en halua elää sitä toisen kustannuksella. Tästä tuskin tulee tapailua kummempaa.

Eipä silti, varmasti tällekin miehelle on ottajansa, vaikkei minulla olekaan "varaa" jakaa elämääni hänen kanssaan, koska kulutustottumuksemme ovat täysin toiset.

 

[bhj]

Miten niin köyhän kustannuksella? Jos omaisuus omistetaan puoliksi, niin onhan se köyhempikin siinä yhtä lailla omaisuuttaan kartuttamassa.
Ja mitäs reilua peliä se nyt muka on, että köyhän on ihan ok hyötyä parisuhteesta taloudellisesti eikä kukaan kyseenalaista hänen puhtoista rakkauttaan, mutta jos varakkaampikin saa jotain hyötyä niin se onkin sitten ahne paskiainen?



Se nyt on ihan naisen tyhmyyttä, jos tällaiseen suostuu. Sitähän tässä on ap:llekin sanottu, että ei auton kulut hänelle kuulu, kun kerran auto on ilmeisesti pelkästään miehen käytössä.

No näin se kuitenkin usein menee. Meilläkin on kova poika ostelemaan kaikenlaista minun mielestäni turhempaa kamaa, mutta esimerkiksi kirjahyllyt ja kaapistot sen kaman säilyttämiseen ei niinkään kiinnostaneet. Minua, joka pääasiassa vastaan siivoamisesta, kiinnosti enemmän koska on aivan helvetin hankala pitää paikkoja järjestyksessä ja puhtaana jos säilytystilaa ei ole ja kaikki vapaat tasot notkuu kaikenlaista tavaraa. Ostin sitten kaapit ja lipastot ja kirjahyllyt isännän tavaroiden säilyttämiseen. En vaan pystynyt näkemään itseäni nykimässä isäntää hihasta että "anna rahaa" kun ei häntä itseä kerran kiinnostanut, hyppi seinille kun yritti huonekaluliikkeeseen viedä. Ja ukkohan asuu sonnan keskellä vaikka maailman tappiin eikä minua kiinnosta mikään "jos et järjestä niin en minäkään"-tyyppinen leikki, että katsotaan kuka taipuu ensimmäisenä. Ihaninta kaikessa on kuitenkin tietää vielä sekin, että jos kämppä olisi vain vähän lievempi muoto television hamstraajien vastaavista, niin ei sitä sisustuksellista ratkaisua miehen piikkiin suinkaan pistettäisi ulkopuolisten silmissä. Kyllä siinä ihmeteltäisiin että miksi emäntä ei tee mitään kun emäntäkin kerran kuitenkin on.

 

[gghhff]

Mutta jos se köyhä onnettomuudekseen on sopinut laittavansa peruskulut puoliksi asuinkumppaninsa kanssa, joutuu hän maksamaan enemmän kuin oman osuutensa.

En kyllä edelleenkään käsitä, miten se köyhempi muka maksaa enemmän kuin oman osuutensa.
Lisäksi vähän hämää tuollaisten sanojen käyttö kuin "onnettomuudekseen", ikään kuin jokainen puolisoaan köyhempi oletusarvoisesti haluaisi heittäytyä toisten varaan, oli se sitten yhteiskunta tai puoliso. Minä en ainakaan halua, niin kauan kun kerran kykenen itsestäni vastuun kantamaan.

Minusta on lievästi kieroutunutta, että parisuhteessa on "minun rahat" ja "sinun rahat". Mitä eroa sellaisella parisuhteella on kimppakämpässä asumiseen?

Kas näin ihmiset näkee asioita eri tavalla. Minä taas en ymmärrä ollenkaan sellaisia pariskuntia, joilla on kokonaan yhteiset rahat.

Jos ihmisellä on iso pelko siitä, että puoliso alkaa elellä siivellä tai shopata yli varojensa, niin ehkä on ihan väärän ihmisen kanssa suhteessa.

Ei sen tarvitse olla pelkoa, vaan ihan normaalia tervettä järkeä ja realismia. Varsinkin rakastumisen huumassa ihminen KUVITTELEE tuntevansa toisen läpikotaisin, koska aivomme on sillä tavoin viritetty. Jos joku väittää TIETÄVÄNSÄ, että voi luottaa 110% puolisoonsa (tai ylipäätään kenenkään ihmiseen) nyt ja ikuisesti tästä eteenpäinkin, hän ei ole enää edes optimisti vaan elää jossakin kuvitteellisessa utopiamaailmassa. Ja ei, tämä _ei_ tarkoita sitä että jokainen oletusarvoisesti pettää, jättää tai huijaa fyrkat, vaan sitä että se _mahdollisuus_ on aina olemassa. Eikä tämä tarkoita sitäkään että pitäisi suhtautua parisuhteisiin vainoharhaisesti, mutta jokin kultainen keskitie vainoharhaisuuden ja totaalisen lemmensokeuden väliltä varmasti löytyy.

 

[pööp]

No näin se kuitenkin usein menee. Meilläkin on kova poika ostelemaan kaikenlaista minun mielestäni turhempaa kamaa, mutta esimerkiksi kirjahyllyt ja kaapistot sen kaman säilyttämiseen ei niinkään kiinnostaneet. Minua, joka pääasiassa vastaan siivoamisesta, kiinnosti enemmän koska on aivan helvetin hankala pitää paikkoja järjestyksessä ja puhtaana jos säilytystilaa ei ole ja kaikki vapaat tasot notkuu kaikenlaista tavaraa. Ostin sitten kaapit ja lipastot ja kirjahyllyt isännän tavaroiden säilyttämiseen. En vaan pystynyt näkemään itseäni nykimässä isäntää hihasta että "anna rahaa" kun ei häntä itseä kerran kiinnostanut, hyppi seinille kun yritti huonekaluliikkeeseen viedä. Ja ukkohan asuu sonnan keskellä vaikka maailman tappiin eikä minua kiinnosta mikään "jos et järjestä niin en minäkään"-tyyppinen leikki, että katsotaan kuka taipuu ensimmäisenä. Ihaninta kaikessa on kuitenkin tietää vielä sekin, että jos kämppä olisi vain vähän lievempi muoto television hamstraajien vastaavista, niin ei sitä sisustuksellista ratkaisua miehen piikkiin suinkaan pistettäisi ulkopuolisten silmissä. Kyllä siinä ihmeteltäisiin että miksi emäntä ei tee mitään kun emäntäkin kerran kuitenkin on.

Niin, kysymys kuuluukin että miksi olet tuollaisen miehen kanssa? Ai juu, kun eihän se raha merkkaa mitään TosiRakkauden edessä.
Ongelmana näissä rakkaushaihatteluissa on se, että tällaiset pienetkin arkiset asiat kuin RAHA, hyi olkoon!, sitten *kuitenkin* loppupeleissä vuosia tai vuosikymmeniä jatkuessaan usein syövät sen ah niin tulisen rakkaudenkin olemattomiin. Ja lopulta jäljellä on vain katkeruus "Miksi oi miksi tuhlasinkaan nuoruuteni/rahani/hermoni tuollaiseen renttuun/harppuun?"

 

[bhj]

Niin, kysymys kuuluukin että miksi olet tuollaisen miehen kanssa? Ai juu, kun eihän se raha merkkaa mitään TosiRakkauden edessä.
Ongelmana näissä rakkaushaihatteluissa on se, että tällaiset pienetkin arkiset asiat kuin RAHA, hyi olkoon!, sitten *kuitenkin* loppupeleissä vuosia tai vuosikymmeniä jatkuessaan usein syövät sen ah niin tulisen rakkaudenkin olemattomiin. Ja lopulta jäljellä on vain katkeruus "Miksi oi miksi tuhlasinkaan nuoruuteni/rahani/hermoni tuollaiseen renttuun/harppuun?"

:-D

Njoo voihan se olla noinkin, ja ketuttaahan kaikenlaiset asiat aina joskus varmasti itsekutakin, mutta tässä meidän tapauksessa täytyy sanoa että kunhan nyt osallistuin tähän keskusteluun. Loppupeleissä ei ole suurempia valittamisia raha-asioissamme ja huomattavasti suuremmista ongelmista olemme selvinneet kuin raha voisi olla koskaan.

Mutta siis noin niinkuin periaatteen tasolla tämä asia kiinnostaa. Ja vielä tosiaan sekin näkökulma että usein ne miehet tuppaa olemaan kovia kritisoimaan rahankäyttöä ja jotkut jopa vihjailee että emännän takia on muka kaikki ostettu ja ylitöissä raadettu. Harvemmat emännät niitä videotykkejä, tietokoneita ja moottoripyöriä ja upo-uusia autoja lienee todellisuudessa kuitenkaan vaatimassa, eiköhän ne ole enemmän miesten leluja. Mutta tottakai jos välttämättä halutaan niin voidaan minunkin ostoksistani vitsiä vääntää, että muijaperkele haluaa sisustaa niin on pakko shoppailla huonekaluja.

 

[bubu]

Ja vielä tosiaan sekin näkökulma että usein ne miehet tuppaa olemaan kovia kritisoimaan rahankäyttöä ja jotkut jopa vihjailee että emännän takia on muka kaikki ostettu ja ylitöissä raadettu. Harvemmat emännät niitä videotykkejä, tietokoneita ja moottoripyöriä ja upo-uusia autoja lienee todellisuudessa kuitenkaan vaatimassa, eiköhän ne ole enemmän miesten leluja.

Hohoo, näinpä. Itse opiskeluaikoina seurustelin miehen kanssa, joka opintolainallaan osti uuden television ja PS3:n. Kun sitten rahat olikin vähissä, kävi tämä valittamaan että minuahan varten ne on ostettu, jotta voidaan katsella elokuvia Samoin suhteen loppuvaiheessa hän syyllisti minua siitä, kun alkuaikoina tarjosi minulle (kohtuuhintaisia) ravintolaillallisia, minkä vuoksi minun olisi ilmeisesti pitänyt hoitaa kokonaan yhteiset ruokamenot tietyn ajan jotta tämä "velka" olisi maksettu. Ihan kuin niitä illallisiakin olisin vaatimalla vaatinut. Erohan siitä tuli, muttei pelkästään tuon takia.

 

[bhj]

Hohoo, näinpä. Itse opiskeluaikoina seurustelin miehen kanssa, joka opintolainallaan osti uuden television ja PS3:n. Kun sitten rahat olikin vähissä, kävi tämä valittamaan että minuahan varten ne on ostettu, jotta voidaan katsella elokuvia Samoin suhteen loppuvaiheessa hän syyllisti minua siitä, kun alkuaikoina tarjosi minulle (kohtuuhintaisia) ravintolaillallisia, minkä vuoksi minun olisi ilmeisesti pitänyt hoitaa kokonaan yhteiset ruokamenot tietyn ajan jotta tämä "velka" olisi maksettu. Ihan kuin niitä illallisiakin olisin vaatimalla vaatinut. Erohan siitä tuli, muttei pelkästään tuon takia.

:-D

Onneksi ei ihan noin räikeää tapausta ole itsellä tullut vastaan, mutta johtuisikohan sitten siitä että olen ihan mukisematta aina nämä pakolliset kulut hoitanut, ja minulla ei ole itseasiassa ollut yhtäkään suhdetta jossa rahat eivät olisi olleet yhteisiä. Juuri täysi-ikäisinä työttömyyskorvauksilla molemmat, minulla oli hifisti miehenä! Eron sattuessa hän sitten kiltisti antoi minulle yhden osan stereoistaan kun oli niitä hartaudella keräillyt ja minä huolehtinut arjen sujuvuudesta sinä aikana.

 

[Raha ja rakkaus]

Hohoo, näinpä. Itse opiskeluaikoina seurustelin miehen kanssa, joka opintolainallaan osti uuden television ja PS3:n. Kun sitten rahat olikin vähissä, kävi tämä valittamaan että minuahan varten ne on ostettu, jotta voidaan katsella elokuvia Samoin suhteen loppuvaiheessa hän syyllisti minua siitä, kun alkuaikoina tarjosi minulle (kohtuuhintaisia) ravintolaillallisia, minkä vuoksi minun olisi ilmeisesti pitänyt hoitaa kokonaan yhteiset ruokamenot tietyn ajan jotta tämä "velka" olisi maksettu. Ihan kuin niitä illallisiakin olisin vaatimalla vaatinut. Erohan siitä tuli, muttei pelkästään tuon takia.

Hyvin kiteytetty!

Juuri tämä on osasyynä siihen, että haluan maksaa _omat_ menoni, _mutten_ voi ajatella suhdetta ihmiseen, joka käyttää rahansa muuhun kuin itse ajattelen. Jossain suhteen vaiheessa voi mennä sukset ristiin ja silloin voi tulla juuri joita tulkintoja.