Ei vauvaperheillä niin kamalaa ole

[onnen kukkula]

Te muut vauvaperheiden vanhemmat, oletteko törmänneet siihen, että ympärillä olevat ihmiset kuvittelevat vauvaperheen elämän olevan hirveän raskasta ja kauheaa? Ja että jatkuvasti media ja ympäröivä yhteiskunta puhuu lapsi- ja vauvaperheiden elämästä hirveän negatiiviseen sävyyn nostaen vain esiin erilaisia ongelmia.

Minua tämä ärsyttää. Olen yli kolmikymppinen nainen ja puolivuotiaan pojan äiti. Vauva oli hyvin odotettu ja toivottu. En liioittele, kun sanon että raskaus- ja vauva-aika tähän saakka ovat olleet elämäni ihaninta aikaa. Tiedän, klisee, mutta totta. En osannut kuvitella sitä ehdottoman rakkauden voimaa, jota omaa lastaan kohtaan tuntee. Kotona on ihanaa olla vuosikausia jatkuneen työ- ja opiskeluputken jälkeen. Lapsi on hyväntuulinen ja hänen kehitystään, uuden oppimista on upeaa seurata. Seksielämä ja omat tulevan työelämän suunnitelmatkin ovat saaneet uutta pontta. Tuntuu kuin elämä olisi asettunut uomiinsa, olo on seesteinen ja arvot loksahtaneet kohdalleen. Juu, kyllä meilläkin on huonosti nukuttuja öitä, pahantuulisia päiviä ja kiukkuista tiuskimista toisinaan, mutta väittäisin että 95 prosenttia ajasta arkemme vauvan kanssa on parasta arkea tähän astisessa elämässämme.

Kaiken tämän jälkeen tuntuu loukkaavalta, omituiselta, turhauttavalta ja kiukuttavalta se, että monet lapsettomat ihmiset suhtautuvat meihin kuin perhettämme olisi kohdannut jonkinlainen onnettomuus. Yleinen kysymys on surullisella, huolestuneella ilmeellä lausuttu "Miten teillä on nyt jaksettu?" tai "Onko teillä kaikki sujunut ihan hyvin?". Yleinen ilmapiiri tuntuu olevan se, että vauvaperheillä on hirveän raskasta, rahat ovat tiukassa, vauvaperheissä erotaan ja riidellään, koskaan ei nukuta, matkustelu ja seksi loppuvat kuin seinään...

Haloo! Nykypäivän suomalaisessa yhteiskunnassa valtaosa lapsista on kuitenkin suunniteltuja ja toivottuja, varmasti vanhemmilleen rakkainta maailmassa. Mihin on unohtunut se tosi seikka, että lapsi on lahja, lapsesta iloitaan, ei ole suurempaa rakkautta kuin lapsen ja vanhemman välinen rakkaus...

 

[Kaikkea se ei kestä]

Yleinen ilmapiiri tuntuu olevan se, että vauvaperheillä on hirveän raskasta, rahat ovat tiukassa, vauvaperheissä erotaan ja riidellään, koskaan ei nukuta, matkustelu ja seksi loppuvat kuin seinään...

Eihän se tällaista kaikilla olekaan, mutta yllättävän monella kuitenkin, ja on ihan oikein että siitä myös puhutaan ääneen. Eikä vauva-ajan raskaus tarkoita sitä, etteikö lasta silti rakastaisi aivan yhtä lailla - rakkaus vaan ei ole mikään ihmelääke, jonka avulla esim. monen kuukauden univelat tai vaikeat synnytyskomplikaatiot paranevat tuosta vaan sormia napsauttamalla.

 

[toinen tyytyväinen]

mulla on aikalailla samanlainen tilanne kuin aloittajalla. lisäksi asutaan aika maalla eikä seuraa ole, mutta sekään ei ahdista. Mulla oli aika paha ja odottamaton synnytyskomplikaatio, joka vaati leikkaushoitoa, mutta se onneksi meni jo ohi, enkä siitäkään huolimatta osaa sanoa kärsineeni pahasti alkukuukausina. Mutta muuten elo on sellaista että kappas, meillähän onkin tuollainen iloinen vauva täällä kotona.

Tänään just kävin perhekerhossa, ja siellä srk:n työntekijä kyseli kuulumisia lähinnä sillä asenteella että lohdutan ja myötäelän ahdistuksessasi kyllä jos tarvitsee.. ihan hyvä että sitäkin siis löytyy - sitä siis tarvitseville, mutta minusta nuo lapset on ensisijaisesti positiivinen ja iloinen asia.

No, mä ainakin iloitsen mieheni kanssa ihan kotosallakin..

 

[Onnellinen minäkin]

Meilläkin tilanne on suunnilleen kuin aloittajalla. Uskonpa, että kun lapsi/lapset saadaan nykyään noin 30-vuotiaana, on ihmisellä vankkaa näkökulmaa elämään, asunto hankittuna, juoksut juostuna ja halu asettua aloilleen. Myös sitä maallista mammonaa on ehtinyt tuohon ikään jo kertyä mukavasti, jos on mennyt töihin jo opiskelujen ohessa eikä tarvitse elää ihan kädestä suuhun eikä ole velkaantunut. Itse en halunnut perustaa lapsiperhettä alle 30-v. koska halusin antaa lapselle muutakin kuin rakkautta. Oma lapsuuteni oli sellainen, että alussa toinen vanhemmistani opiskeli ja rahasta oli tiukkaa. Rakkautta riitti kyllä. Nuoruus 90-luvun lamassa ei ollut mukavaa, mutta kai sekin jollakin tavalla kasvatti varovaiseksi.

 

[x2]

Me ainakin ollaan niin järjettömän onnellisia ja kiitollisia näistä kahdesta, isommasta ja vauvasta että ei ole tosikaan. Totta kai vauvan ja leikki-ikäisen kanssa on joskus raskasta, muttei se tarkoita sitä etteikö heistä voisi olla äärettömän onnellinen ja nauttia täysillä elämästään. Me ainakin tehdään ja matkustetaan lastenkin kanssa. Tietysti pienet lapset asettavat tiettyjä rajoituksia, mutta on onneksi ehditty matkustaa ja riekkua kahdestaankin jo 10 vuotta joten ei haittaa.

Ymmärrän tietysti että veloista lapsen saanti on katastrofi, ja varmasti heidän omalle kohdalle olisikin. Tästä voi ihan hyvin olla eri mieltä eikä ole mitään järkeä alkaa yrittää muuttaa toisten katsantoa, se on molemmilla ihan yhtä oikea.

Ja pitää kyllä muistaa sekin, että kaikilla vauva-aika EI ole helppoa, vaan valvomiset, sairastelut, masennus tai parisuhdeongelmat saattavat tehdä ajasta kaikkea muuta kuin onnellisen. Siitäkin kannattaa olla kiitollinen jos itse selviää ilman suurempia kolhuja.

 

[jepjepjuu]

Meillä oli vauva-aika aivan ihanaa, mutta samalla raskasta: huonouninen lapsi (on edelleen), masennus ja hankalia sukulaisia yms. Lapsi on silti ihana enkä vaihtaisi tätä tai varsinkaan häntä ikinä mihinkään. Mikään ei ole tätä parempaa, vaikka helpompaa olisi voinut ja pitänyt olla.

Ja tämän sanon siksi, että meille enemmänkin sanottiin, että kyllähän teillä nyt on helppoa, yksi lapsi, terve jne. Kukaan ei auttanut eikä huolehtinut. Joku läheinen huomasi, mutta ei tehnyt mitään, oltiin vain kuin kaikki olisi hyvin: kahviteltiin vauvaa katsomassa, muuten oli esim. isovanhemmilla kova kiire jne. Mikä kaikki rasitti väsynyttä äitiä entisestään. Että kyllä olisi huolenpitokin kelvannut... Vaipparalli, ajanvietto automarketeissa, tuulipukuun pukeutuminen ja seksittömyys yms. siltikin ovat olleet aina meidän arjestamme varsin kaukana