Puoliso ei halua lasta

[yksin haaveileva]

Onko täällä ihmisiä, joilla on kauhea vauvakuume, mutta puoliso vain lykkää asiasta puhumista tai ei halua laisinkaan?

En nyt kaipaisi mitään neuvoja tai elämäntotuuksia vaan lähinnä haluaisin keskustella jonkun samassa tilanteessa elävän kanssa. :/

 

[Myy-84]

Kelpaako vertaistueksi samankaltaisessa tilanteessa vuosia elänyt, parisuhdetta vaihtanut ja sen myötä nyt lasta viimein yrittävä kuumeilija? Tiedän todella hyvin miltä tuntuu haluta lasta enemmän kuin mitään muuta elämässä, samalla tietäen ettei elämäntilanne (ja etenkin mies) asiaa millään tavalla mahdollista. Minulle siinä epätietoisuudessa eläminen oli raastavaa ja ajoittain mielenterveyttäkin koettelevaa. En voinut tietää koska pääsen yrittämään vai pääsenkö koskaan, entä onko silloin jo liian myöhäistä kun mies lämpenee ajatukselle...

Haluaisitko kertoa omasta elämäntilanteestasi lisää? Miten pitkässä suhteessa elät? Kauanko olet halunnut lasta?

 

[Mansikka]

En tiedä onko omasta tarinastani lohtua, mutta tavallaan samassa tilanteessa itsekin. Meillä on jo yksi yhteinen lapsi joka kohta täyttää kolme. Haluaisin niin hänelle sisarusta mutta mies sanoo ei. Olen viimeisen vuoden aikana yrittänyt keskustella/kirjoittaa/vitsailla/itkeä asiasta mutta ei,.. välillä mies tuntui hieman lämpeävän, mutta jos painostan keskustelemaan asiasta vakavasti tai kerron, miten onnettomaksi hänen päätoksensä minut tekee, niin vastaus on aina ei ja turhautuminen.

Meidän taustoista sen verran, että molemmilla hyvinpalkatut duunit, asuntolaina melkein maksettu, ja suunnitelmissa olisi muuttaa isompaan kämppään lapsitilanteesta huolimatta. Mies on ihana isä ja rakastaa lastamme yli kaiken. Mutta hänestä vaan tuntuu, että isyys on rankkaa puuhaa eikä hän tiedä, haluaako hän sitoutua toiseen lapseen. Hän pelkää, että kotona olisi jatkuva melu ja kaaos eikä harrastuksille/kavereille olisi enää aikaa. Ymmärrän hyvin hänen huolensa, mutta omille tunteilleni en voi mitään. Ja lisätään vielä tähän, että miehellä siis ikää jo vähän yli 40v ja minäkin kohta 35v.

Olin tästä hyvin onneton ja minun oli vaikeaa ymmärtää, miten voisin jatkaa elämääni tavalliseen tahtiin, kun haaveilen toisesta lapsesta JOKA päivä.. sitä surun määrää. Loppukesästä lakkasin kokonaan puhumasta asiasta ja samalla päätin, että pidän ehkäisystä tauon. Käyttämäni ehkäisy ei ollut minulle täydellinen valinta ja siinä ahdistuneessa tilanteessa en halunnut enää aiheuttaa itselleni fyysistä mielipahaa kokemani psyykkisen mielipahan lisäksi. Halusin pitää vähän taukoa ja miettiä, mitä seuraavaksi. Ja ehkä salaa toivoin, että mies olisi vaan jättänyt kaiken ehkäisyn pois siinä tilanteessa? Ja tiedoksi, puhuin siis tästä miehelleni ja hän oli ymmärtäväinen. Päätimme jatkaa kumi-linjalla. Mutta ihme ja kumma, mies joka ennen oli ollut jopa vainoharhainen raskauden mahdollisuudesta (esim. kun olin antibiottikuurilla viime keväänä hän ei halunnut rakastella edes kumin kanssa..), on nyt hellittänyt tässä asiassa. Käytämme kumia mutta se laitetaan päälle vasta viime hetkellä, ja välilla kumin sijaan hän on valinnut keskeytetyn yhdynnän. Eli jotenkin luulen, että mies ei vaan halua mitään suurta hulabaloota tähän asiaan liittynen vaan mielummin 'tulee-jos-on-tullakseen' aseenteella, ilman varsinaista yrittämistä tai edes virallista ehkäisyn poisjättämista.

Tietenkin minä mielummin haluaisin, että olisimme yhdessä keskustelleet ja tehneet päätoksen, että nyt 'yritämme lasta', mutta en usko, että miesta ikina saisi siihen. Eli saan nyt vaan tyytyä nykyiseen ja toivoa, että kävisi 'onnettomus' (tai sanotaanko ‘onni’..). Olen nyt yrittänyt järkeillä asiaa niin, että tämä on kompromissiratkaisu molempien puolesta. Jos käy tärppi, niin oli tarkoitus käydä. Jos ei käy tärppiä, niin pitää vaan ajatella, ettei meille ollut tarkoitus tulla toista lasta. Aina tämä ajatuksenkulku ei onnistu, ja on mulla edelleen päiviä, jollon koko tilanne on tuntuu vähintäänkin absurdilta, muttä ehkä ajan kanssa..?

En tiedä antoiko tarinani lohtua vai toivoa, mutta ajatuksena oli kai näyttää, että joskus asioilla on tapana järjestäytyä, mutta ei aina niinkun ITSE haluaisi..

 

[lilly]

Meillä on 5v muksu ja minä olen haaveillut toisesta jo 3½ vuotta. Mies ei halua toista..ainakaan vielä. Aina on joku "este" , just nyt ei ole hyvä..
Tosin ikä alkaa meilläkin lähestyä 40 vuotta joten enää ei voisi viivyttää kovin pitkään.
Ja ikääkin suurempi ongelma on se, etten minä jaksa pitää toivoa yllä vaan alan masentua.
Pakko siis tehdä päätös joko tai ettei henkinen hyvinvointi kärsi.
Vauvoja en ota enää syliin, koska ne laukaisevat vauvakuumeen ja ahdistuksen.
Suunnittelin jo yhdessä vaiheessa "vahinkoa" , mutta se sai aikaan haluttomuuden , kun tuntui, että valehtelen ja petän.
Ihana kuulla, että sinulla on sentään toivoa!!

 

[Bete]

Mansikka: mies ei ole ainakaan ihan ehdottomasti päättänyt, että ei enää halua lapsia, koska siinä tapauksessa hän olisi varmaankin käynyt vasektomiassa.

 

[sivusta seuraava]

Ystävättärelläni on 2,5-vuotias lapsi ja kovasti hän haluaisi hankkia tälle pikkusisaruksen. Miehensä kuulema vaan ei halua. Minua ihan surettaa ystävättären puolesta ja olemassa olevan lapsen puolesta. Olisi niin ihana, jos hän saisi sisaruksen, jonka kanssa leikkiä ja jonka kanssa opetella sosiaalisia elämäntaitoja ja puolensa pitämistä yms. Ja joka olisi lähisukulainen sitten kun meidän sukupolvesta aika jättää. Lapsella ei ole serkkuja, yksi setä, jolla ei ole perhettä. Ystävättäreni mies on itse ainoa lapsi, joten hän on varmaan tottunut siihen, ettei sisaruksia ole.

 

[sivusta seuraava]

Lapsella ei ole serkkuja, yksi setä, jolla ei ole perhettä.

Siis eno, koska on äidin veli.

 

[Bete]

Ystävättäreni mies on itse ainoa lapsi, joten hän on varmaan tottunut siihen, ettei sisaruksia ole.

Ainoana lapsena olemiseen kyllä tottuu, sitä ei kannata murehtia. Lapsi saa sosiaalisia kontakteja muistakin lapsista kuin sisaruksistaan. Ei useampaa lasta kannata ainakaan sen vuoksi hankkia, että lapsi jotenkin kärsisi ollessaan ainoa lapsi. Olen itsekin ja ihan luonnolliselta se tilanne on aina tuntunut.

 

[pulmallista]

Elämäntilanteen vuoksi en halua itsekään ihan vielä lasta, mutta vaikuttaa siltä ettei mies haluaisi lasta myöhemminkään. Tai sanoo, ettei halua sulkea mitään pois, mutta myös, ettei halua kellekään sellaista elämää kuin itsellään on ollut - ettei pidä oikeana lisääntyä.

 

[fty]

Meillä taas mies on yhtäkkiä alkanut puhua lapsenhankinnasta. Asiasta ei ole aiemmin juurikaan keskusteltu, ei ole tuntunut ajankohtaiselta. Tiedän että nämä asiat pitäisi setviä ajoissa, mutta en edes itsekseni ole koskaan miettinyt koko asiaa joten oma kantanikin on aivan epäselvä. Mitään kuumetta en ole ikinä potenut.

No, tilanne tällä hetkellä siis se, että ikä alkaa painaa eli päätöksiä olisi tehtävä. Työkuviot ei ole parhaalla mahdollisella tolalla, ja vielä lisäksi pitäisi aloittaa rakennusprojekti eli taloudellisestikin tulee olemaan tiukkaa ihan ilman lapsiakin. Lisäksi mies on sanonut ihan suoraan että lapsen hoito tulisi olemaan pääasiallisesti minun vastuullani hänen työnsä vuoksi. Eipä sillä, muuta en uskoisikaan vaikka muuta väittäisikin, seikka tuli todettua koiranpentua hoidellessa.

Eli tällä hetkellä voisi kai sanoa että olen se puoliso joka ei halua lasta....ainakin olen ymmälläni.

No, tästä nyt ei mitään apua ollut mutta tulipahan avauduttua.

 

[arghh]

Meillä taas mies on yhtäkkiä alkanut puhua lapsenhankinnasta.

Lisäksi mies on sanonut ihan suoraan että lapsen hoito tulisi olemaan pääasiallisesti minun vastuullani

Voi hitto mitä miehiä! En todellakaan suosittele tekemään lasta tuossa tilanteessa, ellet itse ole EHDOTTOMAN varma että haluat äidiksi. Lapsen ja varsinkin vauvan hoito on rankkaa, pahimmillaan helvetin rankkaa, ja silloin sen pitää olla hoitajalle edes lähtökohtaisesti toivottu asia.
Ja mitä jos lapsenne ei olekaan terve? Sitten sinä olet ehkä koko loppuikäsi siinä kiinni, ja miehesi elelee vaan tyytyväisenä kuten ennenkin, kun "minähän sanoin jo etukäteen, etten ehdi sitä hoitamaan"?

 

[vieras]

Lasta ei todellakaan kannata tehdä vain miellyttääksesi puolisoa, kannatta varmaan istahtaa alas ja keskustella miehesi kanssa lapsien teosta. Pelkästään jo rakennusprojekti on raskas ja stressaava urakka, joka koettelee parisuhdetta, siihen piälle epäselvä taloudellinen tilanne töiden takia ja lapsen hankinta päälle, niin ei kuulosta kovin hyvältä...

 

[fty]

Juuei! Ei oo nyt tosiaan parhaat mahdolliset kortit käsissä asiaa ajatellen....

Hyvä pointti tuo että entäs jos lapsi ei olekaan terve, tuopa ei ole vielä tullutkaan puheeksi. Ja lisäksi pitäisi kyllä keskustella tuon koiran hyvinvoinnista tarkemmin, kyseessä kun ei ole mikään sohvaperuna ja en kai minä voi minkään vastasyntyneen kanssa lähteä talvipakkasilla kympin lenkille veuhtomaan.... Paljon toki voi juoksuttaa ja leikittää ja järjestää aivojumppaa kotipihallakin, ei sillä.

Siitä rakennusprojektista sen verran että se kai sitten laitetaan jäihin jos perhettä aletaan perustamaan. On vaan kyseessä alue johon kunnan henkilö on ottanut kantaa että luvista on luultavasti turha haaveilla myöhemmin jos nyt ei tartu tilaisuuteen, joten kyllä se vähän harmittaisi ja johtaisi varmasti asunnonvaihtoon myöhemmin. En edes tiedä saisiko tästä torpasta omiaan pois sillä ostimme sen laajennusmahdollisuudella ja jos myymme sen ilman sitä mahdollisuutta niin mitenköhän siinäkin käy hinnalle...

Tuosta lapsen haluamisen varmuudesta olisin kyllä halunnut kysyä vielä enemmän. Riittääkö se että järkeilee riskit ja seuraamukset ja on valmis (No, niin valmis kuin ensikertalainen nyt edes voi olla) urakkaan tuo se mitä tahansa tullessaan? Vai pitääkö kokea joku hormoonihöyrähdys että lapsia on kertakaikkiaan SAATAVA maksoi mitä maksoi? En nimittäin millään jaksa uskoa että sairastuisin mihinkään vauvakuumeeseen kun sitä tähän mennessäkään ei ole tapahtunut, vaan luulen että joudun tämän lisääntymisasian pohtimaan enemmänkin järjellä kuin fiiliksellä. Tarkoittaako tämä automaattisesti sitä että en oikeasti halua lapsia, en vain tiedosta sitä? Kun muita naisia tuntuu vaivaavan se paljon puhuttu vauvakuume aika ajoin....

Jep, jutella pitää kyllä vielä ja paljon miehen kanssa. En ole vakuuttunut että kunnolla tajuaa mitä toivoo, eihän se elämä samanlaista tulisi olemaan vaikka minä lapsen hoitaisinkin.

 

[tai sitten]

Mansikka: mies ei ole ainakaan ihan ehdottomasti päättänyt, että ei enää halua lapsia, koska siinä tapauksessa hän olisi varmaankin käynyt vasektomiassa.

Tai sitten mies luottaa siihen, että saa naisen suostumaan aborttiin mahdollisen vahingon sattuessa.

 

[Bete]

Tuosta lapsen haluamisen varmuudesta olisin kyllä halunnut kysyä vielä enemmän. Riittääkö se että järkeilee riskit ja seuraamukset ja on valmis (No, niin valmis kuin ensikertalainen nyt edes voi olla) urakkaan tuo se mitä tahansa tullessaan? Vai pitääkö kokea joku hormoonihöyrähdys että lapsia on kertakaikkiaan SAATAVA maksoi mitä maksoi? En nimittäin millään jaksa uskoa että sairastuisin mihinkään vauvakuumeeseen kun sitä tähän mennessäkään ei ole tapahtunut, vaan luulen että joudun tämän lisääntymisasian pohtimaan enemmänkin järjellä kuin fiiliksellä. Tarkoittaako tämä automaattisesti sitä että en oikeasti halua lapsia, en vain tiedosta sitä? Kun muita naisia tuntuu vaivaavan se paljon puhuttu vauvakuume aika ajoin....

Jep, jutella pitää kyllä vielä ja paljon miehen kanssa. En ole vakuuttunut että kunnolla tajuaa mitä toivoo, eihän se elämä samanlaista tulisi olemaan vaikka minä lapsen hoitaisinkin.

Osaan vastata vain omalta osaltani. Mutta itse en ainakaan hankkisi lapsia ennen kuin olisi sellainen fiilis, että se on ehdottomasti asia, johon haluan ryhtyä. Jos kokisin, että en missään nimessä halua olla enää lapseton, enkä voisi kuvitellakaan olevani loppuelämääni lapseton, niin sitten olisi lapsen hankinnan paikka. Jos sen sijaan ajatus lapsettomuudesta ei aiheuta pahaa ahdistusta, vaan on ihan mahdollinen, niin ilman muuta pysyisin lapsettomana. Lapsi tuo mukanaan kuitenkin niin paljon ennakoimatonta ja niin suuria muutoksia, että ei siihen kannata ryhtyä vain sillä perusteella, että uskoo kykenevänsä suoriutumaan lapsen hoidosta ja kasvatuksesta. Pitää todella kokea kaipaavansa omaa lasta ja sen hoitamista, ennen kuin asia on mielekäs.

Tiedän, että monet kokevat asian eri tavalla ja suhtautuvat lastenhankintaan "järjellä", ja asiat voivat sujua ihan hyvinkin. Mutta vähintään siinäkin tapauksessa se halu saada lapsi pitäisi tulla omasta itsestä, ei pelkästään puolisolta. Pelkästään puolison toiveiden takia ei missään nimessä pidä tehdä lasta!! Tässä on lisäksi sekin pointti, että lapsella pitäisi olla oikeus siihen, että molemmat vanhemmat ovat hänet halunneet.

Kysy mieheltäsi, miksi hän haluaisi lapsen? Jos hän ei sitä voi tai halua hoitaa eli viettää lapsen kanssa aikaa, niin miksi lapsi pitäisi olla? Eikös juuri se lapsen kanssa oleminen ole se syy (yksi tärkeä syy), miksi lapsi hankitaan? Lapsen hankkiminen statussymboliksi tai miehisyyden todisteeksi ei ole minusta fiksua tai aikuismaista. Kyllä kai miehesi töistä saisi vapaata halutessaan, eli siis vanhempainvapaata ja/tai hoitovapaata? Miksi hän ei sitä haluaisi ottaa, jos lapsenkin haluaa? Jos taas työ on hänelle tärkeämpi, niin voisi kysyä, onko edes järkeä hankkia silloin lasta, jos se on noin selkeästi toisella sijalla.

 

[Bete]

fty, miehesi voisi lukaista vaikka tämän kysymyslistan ensimmäisen sivun:

http://www.kvtl.fi/tiedostot/eokeskustele_vanhemmuudesta.pdf

Tämä lista löytyi Kehitysvammaisten tukiliiton sivuilta, mutta ainakin siis tuon ensimmäisen sivun tekstit ovat sovellettavissa keneen tahansa.

 

[fty]

Osaan vastata vain omalta osaltani. Mutta itse en ainakaan hankkisi lapsia ennen kuin olisi sellainen fiilis, että se on ehdottomasti asia, johon haluan ryhtyä. Jos kokisin, että en missään nimessä halua olla enää lapseton, enkä voisi kuvitellakaan olevani loppuelämääni lapseton, niin sitten olisi lapsen hankinnan paikka. Jos sen sijaan ajatus lapsettomuudesta ei aiheuta pahaa ahdistusta, vaan on ihan mahdollinen, niin ilman muuta pysyisin lapsettomana. Lapsi tuo mukanaan kuitenkin niin paljon ennakoimatonta ja niin suuria muutoksia, että ei siihen kannata ryhtyä vain sillä perusteella, että uskoo kykenevänsä suoriutumaan lapsen hoidosta ja kasvatuksesta. Pitää todella kokea kaipaavansa omaa lasta ja sen hoitamista, ennen kuin asia on mielekäs.

Tiedän, että monet kokevat asian eri tavalla ja suhtautuvat lastenhankintaan "järjellä", ja asiat voivat sujua ihan hyvinkin. Mutta vähintään siinäkin tapauksessa se halu saada lapsi pitäisi tulla omasta itsestä, ei pelkästään puolisolta. Pelkästään puolison toiveiden takia ei missään nimessä pidä tehdä lasta!! Tässä on lisäksi sekin pointti, että lapsella pitäisi olla oikeus siihen, että molemmat vanhemmat ovat hänet halunneet.

Kysy mieheltäsi, miksi hän haluaisi lapsen? Jos hän ei sitä voi tai halua hoitaa eli viettää lapsen kanssa aikaa, niin miksi lapsi pitäisi olla? Eikös juuri se lapsen kanssa oleminen ole se syy (yksi tärkeä syy), miksi lapsi hankitaan? Lapsen hankkiminen statussymboliksi tai miehisyyden todisteeksi ei ole minusta fiksua tai aikuismaista. Kyllä kai miehesi töistä saisi vapaata halutessaan, eli siis vanhempainvapaata ja/tai hoitovapaata? Miksi hän ei sitä haluaisi ottaa, jos lapsenkin haluaa? Jos taas työ on hänelle tärkeämpi, niin voisi kysyä, onko edes järkeä hankkia silloin lasta, jos se on noin selkeästi toisella sijalla.

Niin siis, nyt täytyy ihan enshätään pyytää anteeksi sitä että nämä mun jutut kieltämättä varmaan kuulostavat siltä että ollaan jo kovaa vauhtia menemässä soitellen sotaan. Tosiasiassa asiasta on puhuttu tähän mennessä kokonaista kaksi kertaa (tai ehkä 1 ja puoli) joten tosiaan on aika paljon asioita selvittämättä. Nyt alkoi huolettaa esimerkiksi jo ne kasvatusperiaatteetkin kun aika paljosta onnistuttiin olemaan koiran kohdalla eri mieltä....

Mutta asiaan. Kerkesin jo edellisessä keskustelussa mieheltäni kyselemäänkin tuota, että meinaako hän etten minä pääse 10 vuoteen edes punttikselle ja aikooko hän olla sitten lapsen elämässä täysin tuntematon suuruus jos ei aio hoitaa eikä leikkiä. Ja kyse on tosiaan siitä että se päävastuu olisi minun. Miehenihän siis ei ole mikään uraohjus joka arvottaisi pisnesmiitinkit korkeimmalle sijalle arvomaailmassaan vaan raskaan vuorotyön raataja joka ei edes pidä työstään. En usko että häntä haittaisi ollenkaan olla lapsen kanssa kotona ja luulisin että kaikki mahdolliset vapaatkin käyttää hyvin mielellään, jos talous sallii. (Mulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa noista vapaista ja toimeentulosta niiden ajalla....) Mutta siis arjessa, kun hän on niissä vuorotöissä ja on pitkiäkin päiviä, niin ei tule jaksamaan hypätä yökaudet vauvan luona, vaan se kunnia olisi yksin minun. Ei siis erityisen työorientoitunut ihminen mutta se vaan on raaka totuus että jollain ne laskutkin on maksettava ja minä tuskin saan yhtä hyväpalkkaista työtä kuin hänellä on.

Hmm. Ei varmaan (kai sentään?) kukaan nainen pelkästään puolison mieliksi lapsia tee, koko prosessi kun vaatii kuitenkin niin paljon enemmän naiselta kuin mieheltä vaikka mies olisi mikä kotihengetär, ja tämä minun mieheni ei siis tosiaan edes ole. Eli paljon minulla olisi ihan itsenäistäkin selvitettävää siinä haluamisessa, mutta toki jos päädymme lapsen tekemään niin siinä vaiheessa varmasti itsekin haluan. Tuo kuvailemasi tahtotila kuulosti kyllä pahasti siltä vauvakuumeelta jolle oletan olevani immuuni....

Olen joskus aikaisemmin kyllä pohtinut itsekseni että sen vauvakuumeen edellytyksenä allekirjoittaneelle olisi ehkä se, että nämä järjellä pohdittavat asiat, eli edellytykset, olisi jotenkin kunnossa. Ja kun ei ole, niin ei tule sitten sitä tunnettakaan. Se vaan että kun oikein pohtii niin eihän sitä tilannetta tule ikinä että kaikki olisi täydellistä, tai ainakin biologinen ikä tulee vastaan. Mutta mene ja tiedä, tämähän on vain teoria... Kyllähän sen vauvakuumeen kourissa yleensä kärvistelee hyvin monenlaisissa tilanteissa olevat ihmiset.

Mutta kiitos tuosta listasta, siitä on varmasti apua näissä pohdinnoissa!

 

[realismia peliin]

En usko että häntä haittaisi ollenkaan olla lapsen kanssa kotona ja luulisin että kaikki mahdolliset vapaatkin käyttää hyvin mielellään, jos talous sallii.

Onko hän oikeasti, siis ihan todella aidosti lapsirakas ihminen, jaksaa irvistelemättä vauvan kirkumista, uhmaikäisen jankkausta/raivoamista/kinttaamista, valvomista, sotkua, eritteitä ja yleistä mekkalaa ja sotkua? Se voi antaa edes vähän osviittaa siitä, minkä verran tuo optimismisi täsmää todellisuuden kanssa.
Tutkimusten mukaan pienten lasten isät tekevät enemmän ylitöitä kuin muut miehet, ja syynä tuskin ihan jokaisella on se, että halutaan vaan haalia rahaa perheelle. Olen kuullut monen naisenkin sanovan lapsen kanssa kotona oltuaan, että "olispa ihana päästä töihin lepäämään".

Tietysti on niitäkin isiä jotka oikeasti mielellään hoitavat omaa vauvaansa, mutta mikään äärettömän yleinen ilmiö se ei ole. Käväise vaikka tuolla vauva-keskusteluissa vakoilemassa, siellä aika moni valittaa kun mies vaan menee ja viuhtoo, tekee töitä ja harrastaa, mutta jos vaimo haluaisi mennä niin miestä pitää ihan erikseen kinuta, lahjoa tai uhkailla hoitovuorolle (eikä se siltikään aina onnistu).

 

[fty]

Onko hän oikeasti, siis ihan todella aidosti lapsirakas ihminen, jaksaa irvistelemättä vauvan kirkumista, uhmaikäisen jankkausta/raivoamista/kinttaamista, valvomista, sotkua, eritteitä ja yleistä mekkalaa ja sotkua? Se voi antaa edes vähän osviittaa siitä, minkä verran tuo optimismisi täsmää todellisuuden kanssa.
Tutkimusten mukaan pienten lasten isät tekevät enemmän ylitöitä kuin muut miehet, ja syynä tuskin ihan jokaisella on se, että halutaan vaan haalia rahaa perheelle. Olen kuullut monen naisenkin sanovan lapsen kanssa kotona oltuaan, että "olispa ihana päästä töihin lepäämään".

Tietysti on niitäkin isiä jotka oikeasti mielellään hoitavat omaa vauvaansa, mutta mikään äärettömän yleinen ilmiö se ei ole. Käväise vaikka tuolla vauva-keskusteluissa vakoilemassa, siellä aika moni valittaa kun mies vaan menee ja viuhtoo, tekee töitä ja harrastaa, mutta jos vaimo haluaisi mennä niin miestä pitää ihan erikseen kinuta, lahjoa tai uhkailla hoitovuorolle (eikä se siltikään aina onnistu).

Hmm. Täytyy varmaan kysästä päiväkodista pääseekö hän työharjoitteluun. Ei tuo tuttavaperheiden seurassa ole irvistellyt mutta konstikos tuo on olla irvistelemättä kun ei itse sille lapselle joudu silloin mitään tekemään jos jotain tulee. Ja koiranomistajan lattioilla pyörii tai on pyörinyt kusta, paskaa, sanomalehtiä, oksua, karvoja, mutaa, roskia, safkaa, verta ja leluja, että siistiä ei kyllä ole ja hyvin on kestänyt.

Pakko tunnustaa tuosta lapsen saamisesta että enhän minä siitä paljoakaan tiedä. Mutta työelämästä nyt voisin ehkä lausua sanasen. Itse en viimeisimmässä työpaikassani syönyt koskaan mitään kun en ehtinyt. Pesti oli kokopäiväinen. Olen myös painanut 12 tuntia putkeen syömättä, juomatta ja käymättä vessassa. Olen myös tullut kiusatuks ja tämän vuoksi ottanut loparit ja sairastunut vakavaan depressioon jossa psykoottisia oireita ja popsinut pillereitä. Mieheni työssä taas tulee, kiitos uusien järjestelyjen, olemaan työmatkat mukaanluettuna 14 tuntisia päiviä ensi vuonna vaikka nykyisetkin pitkät päivät tuntuvat liian pitkiltä jaksamisen kannalta.

Joten pakko se varmaan on tosiaan nostaa tässä kohtaa kädet pystyyn tässä lapsentekoasiassa. Jos tosiaan on niin että minua varmemmatkin mammat ja isukit lähtee tuonne nykypäivän työelämään mielummin lepäilemään kuin hoitaa sitä varmastikin paremmin perustein ja vakaimmin aikomuksin hankkimaansa lasta, niin kyllä se on todettava että ei se lapsenteko taida olla meitä varten ollenkaan. Ihme että siihen kukaan pystyy.

No, mies on tällähetkellä sen verran kypsä työhönsä että anoi vuorotteluvapaata, joten se ainakin siirtää ihan kaikkia projekteja vuodella jos menee läpi. Antaa onneksi keskusteluaikaakin.

Mutta kauniiksi lopuksi on todettava, että nuo edellisen viestin asiat toki perustuivat ihan arvailuihin ja lähinnä miehen inhoon työtänsä kohtaan. Ei minua varsinaisesti tarvitse varoitella päinvastaisista mahdollisuuksista, sillä koin tämän jo koiranpennun kanssa: Tiedän tasan tarkkaan että on TODELLA hyvät mahdollisuudet siihen että joudun hoitamaan KOKO homman yksin. Se vain on jo kokonaisuudessaan niin iso asia että minun on ajateltava se ihan erikseen enkä ole siksi sitä tähän mukaan liiemmin vetänyt.

 

[ddffgg]

Niin, ja kyllähän kummankin vanhemman kannattaa tykönään pohtia, jaksavatko ja pärjäävätkö (ja haluavatko edes) lapsen kanssa tarvittaessa yksinään, koska yksinhuoltajiksi osa päätyy tavalla tai toisella.

Ei tässä kukaan voi oikein sivusta kertoa, "kannattaako" sinun lapsi tehdä vai ei, sen halun tai haluttomuuden täytyy löytyä sisältäsi. Noista perusteluistasi kyllä alkaa vähän kuultaa, että toivoisit sellaista kannustavaa "Tee ihmeessä lapsi, se on parasta ja ihaninta ikinä etkä varmasti koskaan hetkeäkään kadu!" jne. mutta ymmärrät tietysti aikuisena ihmisenä että sellaista ei kukaan voi sinulle 100% luvata.

Mutta missään tapauksessa PELKÄSTÄÄN puolison (tai kenenkään muunkaan) mieliksi lasta ei pidä hankkiman, oli kyseessä mies tai nainen. Vanhemmuus on iso juttu, ja jos homma ei sitten niin hotsitakaan, lapsihan se siinä eniten joutuu kärsimään.

 

[fty]

Noista perusteluistasi kyllä alkaa vähän kuultaa, että toivoisit sellaista kannustavaa "Tee ihmeessä lapsi, se on parasta ja ihaninta ikinä etkä varmasti koskaan hetkeäkään kadu!"

Voihan se olla noinkin! :-D Tätä palstaa nyt tovin lukeneena tosin vaikuttaisi siltä että jos olisin kirjoittanut: "Hoidimme ehkäisyn miten sattuu ja tulin suureksi yllätykseksemme raskaaksi. Päätimme pitää lapsen kun ei oikein muutakaan tekemistä ollut. Lapsi on nyt 1v 3kk ja kaikki on sujunut mainiosti!" Niin kaikki olisivat taputtaneet käsiä yhteen ja onnitelleet onnistuneesta perhesuunnittelusta. Joten voisi kai kieltämättä sanoa että vähän ihmetyttää miksei niitä kannustavia viestejä ei ole ainoatakaan tullut? Ja en kai minä nyt tietenkään sen enempää ulkopuolisten vakuutteluja kannattavuudesta usko kuin kannattamattomuudestakaan, itsehän me se asia päätetään. Tarkoitus oli kai vain keskustella.

 

[Pohdiskelija.]

Alkuperäinen kyllä halusi keskustella asiasta sellaisten kanssa jotka painiskelevat saman asian kanssa - eli mitä tehdä kun puoliso ei halua lasta. Mutta varmasti meitä on paljon jotka voisivat tulla tänne hehkuttamaan lapsen saannin ihanuutta, joten päätänpä olla yksi niistä.

Lapsen saaminen on ihan oikeasti parasta mitä minulle on tapahtunut. Se että emme ehkä koskaan saa toista lasta, on saanut minut arvostamaan tätä ainokaisen olemassa oloa vielä enemmän. Se että olen menettänyt juuri oman äitini vaikena sairauden takia, on saanut minut arvostamaan läheisiä ihmisiä vielä enemmän, ja sitä että kun minusta joskus aika jättää, tänne jää joku sukuani jatkamaan. Äidilleni raskaina vuosina oli myös suunnattoman tärkeää että hänellä oli kaksi tytärtä rinnalla tukemassa. Ja että hänen elämänsä jatkuu nyt meissä tyttärissä.

Jokaisella on omat valintansa, muttei lapsentekoa kannata niiden ehkä rankkojen vauva-aikojen takia kokonaan jättää väliin. Pitää myös ajatella tulevaisuutta. Elämässä kaikista tärkeintä on että on muita läheisiä ihmisiä ympärillä - mitä enemmän sen parempi. Jos tietenkin kokee ettei omia geenejään kannata jatkaa, niin sitten ei.

Ja piti vielä sanoa että vaikka ei olisi lapsirakas, niin oma lapsi on aina ihan eri asia. En minäkään toisten lasten peppuja pesisi.

T: Yksi joka haaveilee että saisi vielä olla kotiäiti - kyllä se aina töissä istumisen voittaa.

 

[fty]

Kiitos Pohdiskelija viestistäsi, joka (myös) antoi paljon ajattelemisen aihetta!

Totta että tämä keskustelu ajautui nyt ihan sivuraiteille alkuperäisestä tarkoituksestaan, joten täytynee kiittää ja kuitata ja avata oma topic asiasta jos (=kun) uutta ihmeteltävää ilmenee. Jos tästä nyt mitään hyötyä oli alkuperäiselle niin saattoihan se valaista sen mahdollisesti lasta haluamattoman katsantokantaa. Tai sitten ei.

 

[Ohi menee tämäkin]

fty, on täysin ok olla haluamatta lasta. Itse olen lopputulemana päätynyt siihen, että lapsia en välttämättä halua. Ja jos joku ihmettelee miten täällä seikkailen niin olen lukenut paljon eri palstoja ja tarinoita ajatuksiani herättäväksi. Itselläni päätös syntyi pitkälti oman geenistöni vuoksi, en koe tätä niin arvokkaana että haluaisin sitä välttämättä ainakaan biologisena jatkaa.

Olen törmännyt paljon hämmästelyyn kantani suhteen. Miksi en halua, kuka minua hoitaa vanhana, olenko myöhemmin yksinäinen jne. Kun sitten taas kysyn vastavuoroisesti lapsellisilta että miksi sinä olet päätynyt omaan kantaasi (joka on luonnollisesti myös täysin yhtä oikea ratkaisu), en saa oikein minkäänlaisia vastauksia. Kun kuului, piti, muut odottivat, töissä oli tylsää, tuntui vain siltä. Joskus tuntuu, että lisääntymispäätöksen tekevienkin olisi hyvä pohtia asioita.

Mutta summa summarum. Jos sinusta fty ei tunnu siltä, että ehdottomasti haluaisit lapsen, niin se on täysin oikea ratkaisu sinulle. Jos taas päädyt toiseen lopputulemaan, on sekin varmasti oikea ratkaisu - sinähän sen päätöksen teet ja itse tunnet itsesi ja tilanteesi parhaiten. Toisen/toisten mieliksi en lähtisi päätöstä kuitenkaan tekemään, sen verran iso asia tässä on kyseessä.

 

[Bete]

Joten voisi kai kieltämättä sanoa että vähän ihmetyttää miksei niitä kannustavia viestejä ei ole ainoatakaan tullut?

Yksi kannustava (tai siis lapsentekoa "puoltava") viesti tuossa jo tulikin. Mutta täytyy huomioida, että nimimerkki Pohdiskelija kertoi nimenomaan itsestään, tietystikin. Hänelle lapsi on parasta mitä on tapahtunut. Kaikille lapsen saaneille asia ei varmastikaan ole näin. Muiden kehotusten perusteella ei päätöstä voi tehdä. Minusta ainoa tapa lähestyä asiaa on miettiä sitä, keskustella puolison kanssa ja ottaa asioista selvää. Mitä kaikkia käytännön asioita liittyy siihen, että on lapsi, mitä pitää ottaa huomioon, mikä muuttuu? Ja miltä asia tunnemielessä tuntuu? Jos miehesi on se, joka sitä lasta enemmän olisi haluamassa, niin varsinkin hänen pitäisi olla kiinnostunut siitä, mitä vanhempana oleminen tuo mukanaan. Jos häntä ei kiinnosta ottaa selvää, mitä lapsen hoitamiseen liittyy, niin minä ainakaan en näe hänen kiinnostustaan kauhean vakavana. "Haluan lapsen" saattaakin tarkoittaa jotain ihan muuta. Olen huomannut monenmoisia juttuja lukiessani, että ihmiset voivat luulla lapsenhankintahaluksi ihan muita tuntemuksia, jotka liittyvät siihen, että elämään halutaan muutos. Se voi liittyä parisuhteeseen, työhön, asumiseen, elämäntilanteeseen yleensä. Minusta teidän pitäisi ainakin selvittää nuo teidän työkuvionne ihan ensin. Eli nykyiset elämässä olevat ongelmat pitäisi ratkaista (tai ainakin yrittää), koska jos siihen tilanteeseen hankkii lapsen, niin ei ne ongelmat siitä ainakaan vähene. Lapsen hankinta ei siis ole mikään ratkaisukeino.