M
Mmmiettivä
Vieras
Tuota, mistähän aloittaisin. Ehkä näin...
Minulla on kaksi pidempää suhdetta. Ensimmäisestä syntyi 2 lasta, jotka ovat nyt koululaisia. Suhteeni oli aikalailla tasainen, kaverillinen, mutta olin melkolailla pompoteltavissa ja tein kuten exäni halusi mm. lapset. No, erosin tästä suhteesta.
Sitten tapasin mielestäni unelmieni naisen, joka olisi sitä kaikkea, mitä ikinä olin toivonut. Sitten tulivat riidat ja jatkuvat erouhkailut. Enhän ikimaailmassa halunnut eroon tuosta täydellisimmästä naisesta, joten olin aikalailla kynnysmattona. Kieltäydyin kuuntelemasta läheisteni tai muidenkaan neuvoja, että suhde kannattaisi päättää. Koitin kerätä voimiani, mutta en kyennyt eroamaan. Ongelmana ovat olleet mm. puolisoni käsitys sukulaisistani, lapsistani ja siitä, että aina, jos olimme erimieltä niin puolisoni vastaus on ollut ERO. Ei edes terapiat ole auttaneet.
Nyt sitten meille syntyi täysin suunnittelematta maailman ihastuttavin vauva. Kaikki meni suorastaan ihanasti ensimmäiset kolme viikkoa. Sukulaiseni saivat käydä katsomassa vauvaa, erosta ei ollut puhettakaan ja tunsin itseni arvostetuksi ja kunnioitetuksi sekä tärkeäksi. Minunkin toiveillani oli väliä ja arvoa.
Nyt tilanne siis muuttui/palasi entiselleen. Puolisoni ei tahdo olla kotona, kun sukulaiseni käyvät. Hän haluaa olla vauvan kanssa poissa, kun isommat lapseni ovat kanssani lomalla, isommat lapseni ovat taas aivan kamalia, pitäisi muuttaa lähemmäs puolisoni sukulaisia minulle ja lapsilleni vieraaseen ja etäiseen paikkaan, en kelpaa enää puolisoni mielestä suvulleen vaikka heistä olen heidän palautteen mukaan oikein mukava, tuli erimielisyys, mikä päättyi taas "eroon". Aamulla emme sitten olleetkaan erossa... mutta mieleeni harmi jäi. Mua ei kuulemma kestä vaikka teen ihan kaikkeni ollakseni avuksi ja osallistuakseni pikkuisen hoitoon.
Tämä on TOSI raskasta. Olin jo välillä tosi alhaalla emotionaalisesti. Nyt olo on jotenkin tosi tyhjä. Ero taitaa tulla aivan vääjäämättä, sillä en jaksa enää yhtään erouhkailua. Mua surettaa hirmuisesti pienen vauvan puolesta. Kaikki olisi voinut olla niin hyvin, mutta... ei ole.
Mitä nyt? Toivon, että ristiäiset saadan järjestettyä jotenkin. Puolisoni uhkasi ennen vauvan syntymää, että ei ole paikalla ristiäisissä eikä ole kukaan hänen suvustakaan... Sitten se ero kait on edessä... En ikinä olisi halunnut lasta erotilanteeseen... Luottamus elämään on kyllä koetuksella. Olen aikalailla tyhjä ja äärettömän surullinen sisältä vaikka en sitä kenellekään näytä.
Minulla on kaksi pidempää suhdetta. Ensimmäisestä syntyi 2 lasta, jotka ovat nyt koululaisia. Suhteeni oli aikalailla tasainen, kaverillinen, mutta olin melkolailla pompoteltavissa ja tein kuten exäni halusi mm. lapset. No, erosin tästä suhteesta.
Sitten tapasin mielestäni unelmieni naisen, joka olisi sitä kaikkea, mitä ikinä olin toivonut. Sitten tulivat riidat ja jatkuvat erouhkailut. Enhän ikimaailmassa halunnut eroon tuosta täydellisimmästä naisesta, joten olin aikalailla kynnysmattona. Kieltäydyin kuuntelemasta läheisteni tai muidenkaan neuvoja, että suhde kannattaisi päättää. Koitin kerätä voimiani, mutta en kyennyt eroamaan. Ongelmana ovat olleet mm. puolisoni käsitys sukulaisistani, lapsistani ja siitä, että aina, jos olimme erimieltä niin puolisoni vastaus on ollut ERO. Ei edes terapiat ole auttaneet.
Nyt sitten meille syntyi täysin suunnittelematta maailman ihastuttavin vauva. Kaikki meni suorastaan ihanasti ensimmäiset kolme viikkoa. Sukulaiseni saivat käydä katsomassa vauvaa, erosta ei ollut puhettakaan ja tunsin itseni arvostetuksi ja kunnioitetuksi sekä tärkeäksi. Minunkin toiveillani oli väliä ja arvoa.
Nyt tilanne siis muuttui/palasi entiselleen. Puolisoni ei tahdo olla kotona, kun sukulaiseni käyvät. Hän haluaa olla vauvan kanssa poissa, kun isommat lapseni ovat kanssani lomalla, isommat lapseni ovat taas aivan kamalia, pitäisi muuttaa lähemmäs puolisoni sukulaisia minulle ja lapsilleni vieraaseen ja etäiseen paikkaan, en kelpaa enää puolisoni mielestä suvulleen vaikka heistä olen heidän palautteen mukaan oikein mukava, tuli erimielisyys, mikä päättyi taas "eroon". Aamulla emme sitten olleetkaan erossa... mutta mieleeni harmi jäi. Mua ei kuulemma kestä vaikka teen ihan kaikkeni ollakseni avuksi ja osallistuakseni pikkuisen hoitoon.
Tämä on TOSI raskasta. Olin jo välillä tosi alhaalla emotionaalisesti. Nyt olo on jotenkin tosi tyhjä. Ero taitaa tulla aivan vääjäämättä, sillä en jaksa enää yhtään erouhkailua. Mua surettaa hirmuisesti pienen vauvan puolesta. Kaikki olisi voinut olla niin hyvin, mutta... ei ole.
Mitä nyt? Toivon, että ristiäiset saadan järjestettyä jotenkin. Puolisoni uhkasi ennen vauvan syntymää, että ei ole paikalla ristiäisissä eikä ole kukaan hänen suvustakaan... Sitten se ero kait on edessä... En ikinä olisi halunnut lasta erotilanteeseen... Luottamus elämään on kyllä koetuksella. Olen aikalailla tyhjä ja äärettömän surullinen sisältä vaikka en sitä kenellekään näytä.
