Niin en ajatellut. Kyse on ihan yleisestä arvokriisistä.Senpä vuoksi tässä itsereklamointia, vaikka kotikoneella ei tarvitsekaan pelätä saavansa mätää omenaa päähänsä siltä, joka ajattelee minun olevan tarkoitushakuinen pintaliitäjä ja sopivien kohteiden piirittäjä, jolle tuttavuus on merkityksetöntä. Voi sentään!
Minusta tuntuu etten pärjää nyt ilman sitä yhtä sanaa ja sen mukaisesti ymmärrettyä käsitettä. Selityskykyni ei taida riittää, tai täytyy miettiä ainakin todella huolella mitä sanon. Palaan tähän ehkä myöhemmin jos keksin hyvän tavan ilmaista mitä tarkoitan. Pakoilen toistaiseksi vastuuta mitä en pysty keinottomana kantamaan.Niinhän se menee, että ensi tutustutaan, sitten ystävystytään ja mahdollisesti rakastutaan.
Tuosta minä olen eri mieltä; minusta rakastuminen on tahdon asia. Kyllä ihmisellä on oikeus kieltää itseltään rakastuminen ja se onnistuukin. Mutta rakkautta ei voi estää tulemasta, jos olosuhteet sen sallivat. Jos minun pitäisi kuvailla rakkaus, niin en pystyisi. Pystyn kuvailemaan kyllä onnentunteen.Mikä sitten ei ole eettisesti pätevää, eikä moraalisesti hyväksyttävää? Tarkoitin sitä, että moraalitonta on, että näissä prosesseissa / suhteissa (tuttavuus, ystävyys, parisuhde, avioliitto) TAHDOTAAN / VAADITAAN tutustumista, ystävystymistä, rakastumista, mitkä eivät toteudu vaatimalla tai itsepintaisesti tahtomalla. Samoin VAADITAAN tutustumisen, ystävyyden ja rakastamisen tekoja ja toimintaa ilman YHTEISTÄ tahtoa. siis yksipuolisesti vain toiselta (itselle). Itse ymmärrän, että RAKASTUMIMEN ei ole itsestä kiinni, se joko tapahtuu tai ei, mihin vaikuttaa ääretön määrä tekijöitä. Ja RAKASTAMINEN on TAHTOA tehdä yhdessä rakastuneina ja se on itsestäkin kiinni. Näin toin esille myös eilessä puolen päivän reklamaatiossa. Tarkenna, jos olet eri mieltä?
Kiitos näkökulmasta! Eri mieltä saa toki olla ja kiva, että mielipiteesi esitit. Olen samaa mieltä siinä, että voimme itse valita puolisomme, ei siihen kukaan voi pakottaa.Tuosta minä olen eri mieltä; minusta rakastuminen on tahdon asia. Kyllä ihmisellä on oikeus kieltää itseltään rakastuminen ja se onnistuukin. Mutta rakkautta ei voi estää tulemasta, jos olosuhteet sen sallivat. Jos minun pitäisi kuvailla rakkaus, niin en pystyisi. Pystyn kuvailemaan kyllä onnentunteen.
Siksi avioliittokriisit ovat vakavia, koska mukana on rakkaus, se on se tunne, joka saa loukkauksen kuulostamaan murhalta ja petoksen kuolemalta.
Olen. Minusta rakkautta ei tarvitse edes hoitaa, tai oikeastaan pitää, mutta ei tietoisesti vaan kunnioittamalla toinen toistaan ja antamalla toiselle vapauden. Tietysti saatu vapaus pitää käyttää niin, että sillä ei loukata.Kiitos näkökulmasta! Eri mieltä saa toki olla ja kiva, että mielipiteesi esitit. Olen samaa mieltä siinä, että voimme itse valita puolisomme, ei siihen kukaan voi pakottaa.
Minusta rakkaus on tahdon asia. Se vaatii kummaltakin tahtoa ja taitoa oppia hoitamaan suhdetta siten, että sitä halutaan jatkaa. Oletko samaa mieltä?
Tiedän ja ymmärrän mitä tällä tarkoitat. Sitä samaa kuin miljoonat muutkin. Kirjaimellisesti tulkiten se on järjetön ja järjettömänä käsittääkseni Alberonikin sitä pitäisi. Sanaa ystävystyä ei käytetä ystävyyden siinä merkityksessä miten Alberoni sen kuvaa. Kalpean aavistuksen voi saada seuraavista:Niinhän se menee, että ensi tutustutaan, sitten ystävystytään ja mahdollisesti rakastutaan.
Varsin hyvin voisi sanoa! Itsesäätely on välttämätöntä, jotta ylipäätään pystyisimme toimaan henkisesti. Sen avulla suojaudumme siltä, mitä emme pysty käsittelemään tai mikä tuntuu liian raskaalta juuri sillä hetkellä. Tällöin psyykkiset suojautumismenanismit (defenssimekanismit) aktivoituvat, kuten kieltäminen, älyllistäminen, mitätöinti, selittely, järkeistäinen, huumori, torjunta, sekä heijastaminen (projektio). Ihminen käyttää näitä selvitäkseen psyykkisestä kuormituksestaan, jotta "minä" ei hajoaisi. Defenssimekanismit ovat turvanamme ja usein "päällä" (tulisi olla) vain sen ajan, kun psyykkisesti haastellinen tehtävä vaatii psyykkistä prosessointia. Kun defenssimekanismit ovat tehtävänsä tehneet, ihmisen energiat pääsevät vapautumaan uuteen toimintaan.Ihmisen aivoissa on aina jonkinlainen itsesäätely. Tuntosarvet ovat herkät rekisteröimään kaiken ylitsevuotavan. Voisiko sanoa noin?
Aikuiselle ihmiselle on ominaista tasapainon tavoittelu pyrkimällä ymmärtämään omia tuntemuksia ja kokemuksia. Tähän auttavat mm. asioiden yhteinen pohdinta, tiedon etsiminen ja vaikkapa kirjoittaminen. Ihmisellä on tarve luontaisesti hakea tätä ymmärrystä ja toimia sen mukaisesti. Ajattelen niin, että jos tämä luontainen tarve toimia estyy tai se estetään, niin ihminen häiriintyy. Esimerkiksi jos ihminen ei voi olla kontaktissa hänelle läheisten ja merkityksellisten ihmisten kanssa luontaisella tavalla, niin tämä suhde häiriintyy.Psykologisena käsitteenä kognitiivinen dissonanssi kertoo, että ensisijaisesti aivot ja koko ihminen tavoittelee tasapainoa ja tietynlaista järjestystä myös tunnetasolle. Epätasapaino ja ristiriitaisuudet häiritsevät.?
Luonnonmukainen parinvalinta on myös mielenkiintoista. Miten esimerkiksi eläimistä uros ja naaras löytävät toisensa, vaikka ne ovat eläneet viikkoja / kuukausia kaukana toisistaan. Jokinlainen signaalijärjestelmä on varmatenkin olemassa, mistä emme tiedä. Joissakin lähteissä on todettu, että seksuaalienergia on yhteisuntamme voimakkain energia, mitä ei voi mikään estää. Ehkä se saa eläimet ja ihmisetkin löytämään toisensa jollakin tavalla.Aiemmin, hyvin mielenkiintoisena yksityiskohtana kerrottiin, että kyllästyneisyys, kyllästyminen ja depressiivisyys laukaisisivat ihmisen tahtomatta rakastumisen, kun sopiva kohde löytyy (osuus kohdalle). Sopivuus on varmaan jo aivojen määrittelemä juttu, osien on sovittava paikoilleen ainakin joiltain osin. Toinen täydentää itseä, löytyy yhteistä. Aivot ja ajatukset saavat vastakaikua vaikkapa tutusta tuoksusta, sopivista hormoneista muun mielikuvan lisänä..
On sanottu, että aikuisten (toisin kuin nuorten) ihmisten välillä syntyvälle ja kehittyvälle rakkaudelle tyypillistä on raskaat vaiheet riippuen osapuolien elämäntilanteista. Sitä rasittavat edellisen suhteen sosiaaliset suhteet ja taloudelliset tekijät, mitkä vaativat uudelleensäätämistä myös psyykkisesti. Jokaisessa syntyvässä suhteessa sudetta ja kumppania testataan - ja ehkä keinoin, missä rajana on vain oma "jääräpäisyys"... Halutaan siis tietää voiko toiseen luottaa ja ettei oteta "sikaa säkissä". Tyypillistä aikuisten rakkaussuhteissa on myös eteneminen arkaillen ja varoen. Ymmärretään uuden parisuhteen arvo ja merkitys, ehkä rankan edeltävän suhteen pohjalta. Lisäksi halutaan säilyttää myös oma itsekunnnioitus ja elmämänhallinta. Mutta hiljaa hyvää tulee, jos on uskominen vanhanajan viisaita.Ehkäpä tarvitaan ne tuhat ja yksi seikkaa, jotta rakastumisen hallitsematon pyörremyrsky käynnistyy ja kehittyy koko voimaansa...
Kun suhde koetaan luotettavana ja turvallisena, niin siinä mahdollistuu avautuminen toiselle, mikä on usein itseään ruokkiva prosessi. Tällöin on mahdollista antautua tekemään hyvää toiselle omana itsenään ja ilman pelkoa kasvojensa menettämistä. Voi myös luottaa toiseen, että hänkin haluaa ehdoitta tehdä vastavuoroisesti hyvää itselle. On syntynyt yhteinen tahto elää ja toimia yhessä.Mikäli häiritseviä tekijöitä ei tule sitten paljon siivilään, voisi olettaa tilanteen aivoissakin vakiintuneen ja jopa vähemmälläkin energialla päästään hyvään tai ainakin tyydyttävään kokonaistilanteeseen. Voisiko silloin puhua jo rakkaudesta, joka on pitkämielinen, kaiken kestävä. Toisessa mahdollisesti häiritsevät seikat on ajatus minimoinut, jättänyt kokonaan huomiotta ja toinen hyvää tuottavana on rakkauden muurin (tahdon) ympäröimä. ...
Todennäköisesti dissonanssit särähtää ja oksetus alkaa silloin, kun aivojen hallitsematon sekamelska vain jatkuu ja jatkuu, ilman mahdollisuutta kanavoida niitä luontaiseen toimintaan. Siis ihastumisen tietyllä hetkellä on tehtävä päätös toiseen tutustumisesta, jotta aivojen sekamelska voi kanavoitua luontaisesti yhdeksi elämän osaksi. Eikä kenenkään psyyke jatkuvaa pyörremyrskyä kestä. Siinä ihminen jo sekoaa ellei keksi parempaa virkkaaamista.Mutta on toki mahdollista, että rakastumisen ensi huuman jälkeen aivojen dissonanssi käy niin kuumana, ettei tasapainon saavuttaminen ole mahdollista. Vanha tuttu, joka tapaaminen synnytti ihanat nuoruuden mielikuvat ja kivat muistot, ei olekaan enää sama aivojen tuttu. Koko ajan tulee vastaan uusia, epäsopivia pirteitä ja tietoa, negatiiviseksi tulkittavaa, joita rakastuneetkaan aivot eivät pysty suodattamaan. Toinen palasineen ei yksinkertaisesti sovi paikalleen aivolokeroin, vaikka kuinka pyörittelisi. Hän on ikään kuin toisen palapelin osa. Ei synny harmoniaa, ihannekuvaa, lämmittäviä tunteita, rauhaa. Vain mieletön hallitsematon sekamelska jatkuu, mikä voi ihan oikeaksi oksettaa, ennen kuin pääsee taas kokoamaan itsensä, eheyttämään pettyneen (petetyn) minänsä ja ajatuksensa....
Ei voi kun toivoa, että näin on. Erään oppimistutkimuksen mukaan aikuisella on taipumusta toistaa virheitään, koska tuttuun ja turvalliseen, on helpompi tukeutua, kuin ottaa asel uusiin haasteisiin. Tietty ikävää on, jos pakitus tapahtuu takaisin yksinäisyyteen. Mielestäni luontaiseen mielihyvään pyrkiminen on aina tavoiteltavaa ja jokaisen on se tehtävä omalla tavallaan. Siihen meillä on myös oikeus. Tunnusta, että omaa oikeuttani en ole osannut hyödyntää optimaalisesti, mutta ehkä siihenkin voi oppia.Seuraavilla kerroilla aivot voivatkin jo olla tätä kokemusta (pettymystä) viisaampia hakiessaan edelleenkin mielihyvää, mahdollisuutta rakastumiseen, kuni aivojen deprivaatio ja mielen depressiivisyys nousevat kohtuuttomasti. Ei enää halua olla yksin! Mutta kuten jo tässäkin ketjussa todettiin, jokainen kehittelee omat sijaistoimintonsa tai sublimaation. .
Olet enemmän kuin oikeassa, vaikka livenä se tuntuu varmasti paremmalta.Hyvä havainto ketjussa, että näitä aloituksia epätoivoisen rakkauden käsittelemiseksi on paljon. Voi sublimoida rakastumisen tarpeen rakkaudesta kirjoittamiseen. Aivot saavat sopivaa ravintoa, energiaa ja mielikuvatkin voi sovittaa itselle sopivaksi. Toisen ristiriitainen lausuma voi tietenkin aiheuttaa jonkinlaista dissonanssia, mutta kokonaisuus lienee kuitenkin tasapainossa ja helpommin hallittavissa kuin rakastuminen livenä.
Ei voi sublimoida. Viettitarpeita voi, mutta vaistotoimintoja ei. Vaistolle ei ole vaihtoehtoja, ne joko toteuttaa ja tuntuu pirun hyvältä, tai jättää toteuttamatta ja tuntuu helvetin pahalta.Hyvä havainto ketjussa, että näitä aloituksia epätoivoisen rakkauden käsittelemiseksi on paljon. Voi sublimoida rakastumisen tarpeen rakkaudesta kirjoittamiseen. Aivot saavat sopivaa ravintoa, energiaa ja mielikuvatkin voi sovittaa itselle sopivaksi. Toisen ristiriitainen lausuma voi tietenkin aiheuttaa jonkinlaista dissonanssia, mutta kokonaisuus lienee kuitenkin tasapainossa ja helpommin hallittavissa kuin rakastuminen livenä.
Minusta ihmiset päättävät asian jo kotona, uroskoirat vasta paikan päällä hajujen mukaan ja nartut omana kiertonaan.Luonnonmukainen parinvalinta on myös mielenkiintoista. Miten esimerkiksi eläimistä uros ja naaras löytävät toisensa, vaikka ne ovat eläneet viikkoja / kuukausia kaukana toisistaan. Jokinlainen signaalijärjestelmä on varmatenkin olemassa, mistä emme tiedä. Joissakin lähteissä on todettu, että seksuaalienergia on yhteisuntamme voimakkain energia, mitä ei voi mikään estää. Ehkä se saa eläimet ja ihmisetkin löytämään toisensa jollakin tavalla.
Tämä testaus ja varovaisuus onkin varttuneen ikisinkun tavaramerkki. Täydellisen ihmisen löytyminen on juuri se lottovoitto, siksi rakkauteen kuuluu olennaisena osana myös tahto.On sanottu, että aikuisten (toisin kuin nuorten) ihmisten välillä syntyvälle ja kehittyvälle rakkaudelle tyypillistä on raskaat vaiheet riippuen osapuolien elämäntilanteista. Sitä rasittavat edellisen suhteen sosiaaliset suhteet ja taloudelliset tekijät, mitkä vaativat uudelleensäätämistä myös psyykkisesti. Jokaisessa syntyvässä suhteessa sudetta ja kumppania testataan - ja ehkä keinoin, missä rajana on vain oma "jääräpäisyys"... Halutaan siis tietää voiko toiseen luottaa ja ettei oteta "sikaa säkissä". Tyypillistä aikuisten rakkaussuhteissa on myös eteneminen arkaillen ja varoen. Ymmärretään uuden parisuhteen arvo ja merkitys, ehkä rankan edeltävän suhteen pohjalta. Lisäksi halutaan säilyttää myös oma itsekunnnioitus ja elmämänhallinta. Mutta hiljaa hyvää tulee, jos on uskominen vanhanajan viisaita.
Tässä olet aivan oikeassa!Tämä testaus ja varovaisuus onkin varttuneen ikisinkun tavaramerkki.
Tässä esimerkissä rakkaus on hyvin lähellä ystävyyttä, johon yleisestikin liitetään toisen kunnioitus, vapaus, itsemääräämisoikeus, jota ei edes tarvitse arvostella tai arvottaa omista lähtökohdistaan. Pohjana on vain jotain ajatuksia yhdistävää. Ehkä on kyse sielunkumppanuudesta, täydellisestä toisen ymmärtämisestä vaistonvaraisestikin, ajatuksen voimalla. sanotaan kuitenkin, ettei sielunkumppaanuus sovi arkeen, jossa tietenkin on niin paljon muitakin vaikutteita. Etäsuhteessa sielunkumppanuus voi voida paremmin. ja ehkäpä myös ystävyys, johon arki ei välity sellaisenaan vaan ihmisen omien ajatusten ja kertomusten kautta yhteydenpidossa.Olen. Minusta rakkautta ei tarvitse edes hoitaa, tai oikeastaan pitää, mutta ei tietoisesti vaan kunnioittamalla toinen toistaan ja antamalla toiselle vapauden. Tietysti saatu vapaus pitää käyttää niin, että sillä ei loukata.
Sitä tahdon sanoa, että riidattomassa suhteessa, missä on hyvä olla, rakkaus vahvistuu, vaikka sitä ei mitenkään noteeraisikaan. Tästä onkin hyvin lyhyt askel suhteeseen, joka on puolisoiden välinen ystävyyssuhde ja siinä rakkaus voi mitä parhaiten.
Ystävyys/rakkaus, voi olla jopa niin, että ystävyys on jalompi. Aviopuolisot joutuvat kantamaan huonotkin päivät läheltä, ystävät eivät välttämättä niitä edes koe.
Eniten mennään metsään siinä, miten naiset tulkitsevat rakkautta ja omaa suhdettaan. Sitä syvällä olevaa rakkautta ei tiedosteta ja suhteen sanotaan arkipäiväistyneen ja valtavin moka on se, että sanotaan "meistä tulleen vain ystäviä"
Itsensä polttanut varoo tulta, vaistonvaraisesti. Jotkut kokemukset ovat voineet olla liian varoittavia. Mielikuvista ei pääse noin vain eroon. Ihmisen itsesuojeluvaisto pelaa rakastuessakin, joillakin. Toisilla itsesuojelu ei ole luontaisestikaan vahva. Defenssit eivät ole päällä tai jääneet päälle tai niitä ei aivoissa ole kehittynyt. Kontrolli ei sitten pelaa rakastumisessa eikä aina muutoinkaan. Mielihyvän kokeminen on häiriintynyt.Tässä olet aivan oikeassa!
Se on hauskaa seurata miten naisten ihanteet vaihtelee. Jollekin pitää olla lökäpöksy, toiselle pitkätukka, kolmannelle sliipattu, neljännelle karismaattinen, viidennelle miehekäs, kuudennelle; ei pehmeä.
ALLEKIRJOITAN!!Vaistolle ei ole vaihtoehtoja, ne joko toteuttaa ja tuntuu pirun hyvältä, tai jättää toteuttamatta ja tuntuu helvetin pahalta.
Rakkaudesta on sanottu:Alkuperäinen kirjoittaja lieveilmiöt;10567030:Rakastumisen roihahdus käy kuumana, mutta voi sammua myös nopeasti polttaen karrelle. Lämpöä tuottava liekki hiipuu tuhkaksi. Siinä kaikki - tai suurin mahdollinen tuho.
Sitten voit ymmärtää mikä pakko tässä ap:llakin on.ALLEKIRJOITAN!!
Veikattu on ja tulokseksi tuli seuraavaa:Sitten voit ymmärtää mikä pakko tässä ap:llakin on.
Rakastuneen vakioveikkaus:
[1] yrittää toteuttaa vaistoa -> onnistuu -> hyvä olo
[X] yrittää toteuttaa vaistoa -> epäonnistuu -> paha olo
[2] ei ala yrittää toteuttaa vaistoa -> paha olo
Ahaa! Selvän teki! Päättelen seuraavaa:Veikattu on ja tulokseksi tuli seuraavaa:
Kun rakastettumme sanoo: Pysykäämme ystävinä!, merkitsee se sitä ettei hän enää rakasta meitä. (Alberoni)Sitä syvällä olevaa rakkautta ei tiedosteta ja suhteen sanotaan arkipäiväistyneen ja valtavin moka on se, että sanotaan "meistä tulleen vain ystäviä"
Tuo pitää paikkansa.Kun rakastettumme sanoo: Pysykäämme ystävinä!, merkitsee se sitä ettei hän enää rakasta meitä. (Alberoni)
Rakastuminen aktivoi, nostaa aivojen ja elimistön vireystilaa. Kyllä rakkauden palo, se polte yleensä käy haasteesta monellakin tavoin. Sanotaan että rakastunut kokee stressiä, vaikka tunne olisikin kutkuttava, myönteinen, mitä se ei kuitenkaan aina ja koko aikaa ole. Kyllä rakastumisessa siis riittää haastetta kerrakseen. Ehkäpä elämänsä aikana ei kestä rakastua "tulisesti" montaa kertaa. Ehkäpä tarvitaan vuosikymmenien jakso, että aivot ja elimistö kestävät täyden rakkauden palon. Sydän ainakin voi pakahtua.Et huomannut köysitikkaita.
Kuilun pohjallakin voi olla onnellinen, jos siellä on jotakin mukavaa tekemistä.
Haaste, kuinka paljon elämässä pitäisi olla haastetta? Minusta kaikkein onnettomimpia ovat ne, joilla ei ole haasteita tai millaisia haasteita. Ihmisen haasteiden määrä on vakio?
Onko rikkaus haaste? Se ainakin poistaa toisia haasteita, mutta tuo tilalle uusia haasteita; vähän ehkä turhamaisiakin?
Onko rakkaus haaste?
Hauska huomio. Onko se vähän kuin rakkauden ehkäisyä? Eikö lapsen imetyskin ole ehkäisykeino (joskin huono), siis olemme rakennetut tietyllä tavalla ja onnellinen ja haastava perhe-elämä voi olla este ulkopuoliselle rakkaudelle. Siksi kai sitten ensimmäinen syrjähyppy tapahtuu seitsemän vuotta ensimmäisen lapsen syntymästä, kun lapset ovat tietyn ikäisiä ja eivät tarvitse enää välitöntä hoivaa. Seuraava koetinkivi on tyhjä aika, kun lapset muuttavat kotoa ja yksi voisi olla myös eläkkeelle jäänti.Moni uraansa keskittyvä tai muita haasteita kokeva saattaakin kertoa, ettei ole aikaa rakastua. Ehkäpä aivot ovat jo niin työllistettyinä, stressitaso korkea, ettei todellakaan ole mahdollista virittää niitä enää enemmän. Luontainen sensorijärjestelmä estää rakastumisen, aivoihin ei mahdu ulkopuolisia virikkeitä. Ihminenhän on valikoiva siinä, mitä aistii ja päästää tietoisuuteensa. Siksi onkin hyvin ymmärrettävä (järkeen käypä) ajatus, että rakastuminen on mahdollista vain aivojen deprivaatiossa. Depressiivisyys ja mielihyvän vaje on olemassa.
Sinäpä sen sanoit! Tarkoitetaan mitä hyvänsä, niin ystävyys ei voi ilmetä silmänräpäyksellä, ei ensisilmäyksellä, vaan siihen tarvitaan jokin aika ja määrä vuorovaikutusta, jotta ystävän voi tunnistaa (samastuminen ymmärtäminen).
Ne jotka hakevat rakastumisen kohdetta, mainitsevat usein sielunkumppanuuden. He eivät etsi ystävyyttä ja käytännössä käsite on auttamattomasti kontaminoitunut. Harvinaisuus viittaa mielestäni molemminpuoliseen rakastumiseen.