Vaimo ei rakasta

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja väärä mies
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

väärä mies

Vieras
Kokeillaampa osaisivatko tämän palstan ellit kommentoida auttavasti.

Meillä on nyt 9 vuotta ja 3 lasta takana avoimoni kanssa. Suhde alkoi "väsytystaistelulla" eli minä piiritin avovaimoani riittävän pitkään kunnes hänet sain. Avovaimolla oli alkuaikoina joku toinen ihastuskin mikä paljastui vasta äskettäin. Missään vaiheessa hän ei ole sanonut rakastavansa minua, mutta kuvittelin sen vain olevan hänelle hankalaa/epäluonnollista.

Viimeiset pari vuotta ovat olleet yhtä helvettiä. Mikään tekemäni asia ei kelpaa. Korut ja kukat lentää pihalle, ulkomaanmatkat ovat luokattomia, ruoka väärin maustettu, lapset väärin puettu jne. Henkistä eikä fyysistä läheisyyttä suhteessa ei ole ollut pitkään aikaan.

Nyt sitten kun ilmoitin että en ole onnellinen ja alan etsiä omaa asuntoa, vaimo haluaakin pelastaa liiton. Kun tinkaan että rakastatko sinä minua niin vaimo ei pysty sanoa rakastavansa. Päin vastoin sanoo ettei ole tainnut koko aikana rakastaa, mutta ei kuitenkaa haluaisi erota. Tämän jälkeen hellyyttä ja läheisyyttä (myös seksiä) on tullut sylin täydeltä mutta sitä on ollut vaikea ottaa vastaan.

Mitähän ihmettä tässä tekisi kun vaimon sanat ja teot menee noin pahasti ristiin? Pelkään pahoin että käytös muuttuu entiselleen kun "uhittelun" vaikutusaika loppuu. Itse alan olla sitä mieltä että olen vain yksinkertaisesti väärä mies vaimolleni, eikä hän minun läheisyydestäni syty. Mitä teidän naisten kanssa oikein pitäisi tehdä? Vaihtaa eukkoa kymmenen vuoden välein vai tyytyä moiseen temppuiluun?
 
Minulla ei ole tähän muuta kerrottavaa kuin oma kokemukseni, joka voi toki olla erilainen kuin vaimosi tuntemukset. Kuulosti vain niin tutulta että haluan kokemukseni jakaa.

Itse aikoinaan aloitin pitkän suhteen samoin tavoin, eli mies piiritti minua pitkään kunnes vihdoin alettiin seurustelemaan. Itse toki pidin miehestä, viihdyin hänen seurassaan, hän oli komea ja monella tapaa hyvä mies. Sellaista räjähtävää intohimoa ja elämää suurempaa rakastumista en kuitenkaan kokenut, kuitenkin alettiin seurustelemaan ja muutettiin yhteen ja avoliitossakin elettiin pitkään. Ei ihan yhtä pitkään kuin te, mutta pitkään kuitenkin.

En koskaan oikein rakastunut mieheeni, vaikka kovasti sitä halusinkin. Suunnittelimme lapsia ja avioliittoa, vaan jokin karhensi aina mieltäni. Mikään ei oikein ollut hyvin, mies ei käyttäytynyt "oikein", ei ollut riittävän hyvä oikein mitenkään ja asunto oli huono ja asuinpaikka huono ja ruoka huonoa ja kaikki vähän huonosti. Välillä yritin korjata asioita, enimmäkseen vain valitiin ja syyttelin miestä. Henkistä läheisyyttä ei oikein ollut eikä lopulta fyysistäkään, en vain halunnut miestä ja hellyydenosoitukset ahdisti.

Rakastin kyllä miestä, kai sitä pakostakin rakastaa ihmistä jonka kanssa jakaa vuosikaudet elämänsä. Mutta aina tuntui että siitä rakkaudesta puuttui jotain, se ei ollut sellaista rakkautta mitä avomiestä kohtaan kuuluu tuntea. Ehkä se oli enemmän kaverirakkautta, kuin olisi veljensä kanssa asunut.

Tunteita ei vaan voi pakottaa. Aina sanotaan että ihastumisen ja rakastumisen jälkeen rakkaus muuttuu kuitenkin paljolti tahtomiseksi. Tottahan se onkin, mutta minusta se vaatii ensin myös rakastumisen jotta voi myöhemmin aidosti tahtoa rakastaa.

Nykyinen suhteeni alkoi varsin intohimoisella rakastumisella eikä minun ole tarvinnut hetkeäkään epäillä tunteitani näiden vuosien varrella. Ei edes silloin kun on mennyt todella huonosti.

Rakastan avomiestäni aidosti. Tietenkään elämä ei aina ole ruusuilla tanssimista, mutta on paljon enemmän halua ja tahtoa yrittää parantaa asioita jotka ovat huonosti. Asunto ei ole nytkään täydellinen, mutta saan jakaa sen rakastamani ihmisen kanssa, joten haluan tehdä siitä ihanan kodin meille, ruoka ei aina ole täydellisen hyvää, mutta jaan senkin ihmisen kanssa jonka kanssa haluan jakaa (ja valittamisen sijaan heittää vitsiä kokkaustaidoistani), elämässä tulee edelleen ongelmia, mutta kohtaan ne ihmisen kanssa jota aidosti rakastan. Elämä on päällepäin varmasti hyvin samannäköistä kuin mitä se oli entisen avomiehen kanssa, mutta tässä on sitä aitoa rakkautta ja aitoa tahtoa mukana. Henkisesti eroa on kuin yöllä ja päivällä. Olen todella tyytyväinen elämääni ja parisuhteeseen.

Sinulle en osaa antaa mitään järkevää neuvoa. Tilanne on aina paljon vaikeampi kun on lapsiakin kuvioissa. Ehkä tarinani antoi jotakin perspektiiviä kuitenkin?
 
Elämä on päällepäin varmasti hyvin samannäköistä kuin mitä se oli entisen avomiehen kanssa, mutta tässä on sitä aitoa rakkautta ja aitoa tahtoa mukana. Henkisesti eroa on kuin yöllä ja päivällä. Olen todella tyytyväinen elämääni ja parisuhteeseen.

Sinulle en osaa antaa mitään järkevää neuvoa. Tilanne on aina paljon vaikeampi kun on lapsiakin kuvioissa. Ehkä tarinani antoi jotakin perspektiiviä kuitenkin?

Täältähän tulee asiallisia vastauksi. Kiitoksia.

Itse kestäisin vaimon (satunnaista) kiukuttelua paljon paremmin jos edes kerran viikossa toinen aidosti sanoisi ja osoittaisi rakastavansa. Selkä seinään vasten puristettu käytöksen muutos ei oikein vakuuta. Kaiken muun paitsi rakkauden puutteen voi mielestäni kestää.

Nuo lapsethan minua ovat tässä liitossa jo pitkään pitäneet. Olen joutunut tekemään kompromissin oman onnellisuuden ja lasten onnen välillä. Mutta nyt on tullut tunne että on vain ajan kysymys kun rakastus johonkin vastaantulijaan joka suo muutaman lämpimän teon.

Niin ja taustaksi vielä että ennen tätä avoliittoa, erosin pitkästä suhteestä koska tunsin että minua ei aidosti rakasteta. Jonkinlaista tyyppivikaa siis minussakin :)
 
Viimeksi muokattu:
Tästä tietysti herää kysymys, että mitä vaimosi on ajatellut kun on mennyt naimisiin ja hankkinut vieläpä lapsiakin sellaisen kanssa jota ei rakasta?

Luulen, että tilanne ei muutu, jos ei rakasta niin ei rakasta. Vaimosi vain hätääntyi, kun pelkäsi mahdollista muutosta ja yksin jäämistä, varsinkin kun niitä lapsiakin on. Mutta jos jäät, ja tilanne taas tasaantuu, niin eiköhän sama meno jatku. Loppujen lopuksi huono suhde molemmille, vaimo on ärtyisä ja sinä joudut sen ärtyisyyden kohteeksi. Kummallakaan ei ole kivaa.
 
Eri asia on sitten se onko vaimosi välttämättä kykenevä "rakastamaan" ketään muutakaan sinun lisäksesi. Monet jahtaavat koko elämänsä sitä suurta rakkautta tai "sitä oikeaa", silloin välttyy kätevästi omien estojen ja ongelmien käsittelyltä.
Vaimosi voi olla yksinkertaisesti kyvytön lämpimien ja hellien tunteiden ilmaisuun ja syitä tähän voi olla monia. En kuitenkaan usko että sinulla on välttämättä asian kanssa juurikaan tekemistä. Huomioni kiinnitti se, että sanoit olleesi aiemminkin pitkäaikaisessa suhteessa jossa koit ettei sinua rakastettu. Saattaisit saada lisänäkökulmaa tilanteeseesi ruotsalaisen Egil Lingen kirjasta "Kestävän suhteen salaisuus" (esim. suomalainen.com:ista), itselleni on ollut siitä hyötyä.
 
Sinun vaimosi pitäisi kokea parisuhde missä hänet laiminlyötäisiin täysin, mies rellestäisi maailmalla ja olisi alkoholisti jolle kaverit ja baarit ovat tärkeämpiä kuin oma kumppani. Sellainen mies joka ei muistaisi merkkipäivääsi eikä muutenkaan toisi koskaan kukkia/lahjoja tai huomioisi sinua muutenkaan. Hänen ylitseen pitäisi kävellä niin hän tajuaisi sinun ja suhteenne arvon.

Minä tajusin kuinka hyvä parisuhde minulla oli ennen nykyistä. En ollut oikein mihinkään tyytyväinen ja koin etten ollut onnellinen vaikka kaikki oli suhteellisen hyvin. Nyt ei ole mikään hyvin ja tunnen olevani pelkkä kynnysmatto. Huomaan kuinka sokea olin silloin joskus, mutta nyt ovat silmät auenneet ja osaan arvostaa hyvää suhdetta jos sellainen vielä kohdalle osuu.

Eli siperia opettaa, se tekisi hyvää myös vaimollesi joka on tottunut osaltasi kuningattaren kohteluun ja huomioimisen. Ei valittaisi enää turhasta.
 
Joiltain osin koen olevani samassa tilanteessa kuin Sinäkin. Olen nyt asunut naiseni kanssa 7 vuotta. Alussa naiseni sanoi rakastavansa minua lähes päivittäin. Hän oli hyvin mustasukkainen, omistava ja joissain asioissa hyvin vaativa. Hän omistautui lähes yksinomaan minulle ja odotti sitä samaa itselleeen. Sängyssä hän oli innokas ja tiesi mitä halusi. Särjimme muutaman sängyn parin ensimmäisen vuoden aikana. Hotellilomilla täytyi olla pakki ja ruuveja ja nippusiteitä mukana ;) Hän oli ja on kaunis ja seksikäs ainakin minun mielestäni.
Tällä hetkellä hän pitää kaikesta läheisyydestä ja on valmis rakastelemaan, kun vain vihjaankin siihen suuntaan. Korostan nyt hieman tuota seksin merkitystä, mutta en nyt viitsi ryhtyä hurskastelemaankaan. Jos hän olisi seksiä pantannut, emme olisi nyt yhdessä.

No mikä sitten on ongelma. En usko, että hän rakastaa minua "aidosti". En tiedä, rakastanko häntä, koska en tiedä miltä sen pitäisi tuntua. Kun hän sanoo "rakastatko minua?" Vastaan rakastan, mutta ne on vain sanoja ja koen sen kiusallisena.
Sen tiedän, että rakastan lastani (ei hänen kanssaan) ja antaisin henkeni hänen puolestaan, mutta naiseni puolesta en varmaankaan :(

Miellän, että rakkaus seurustelu- tai parisuhteessa on:

Vastuu yhteisistä lapsista jos niitä on, jos ei niin oivoi

Seksi ja fyysinen läheisyys, joka muuttuu arkiseksi ja yllätyksettömäksi

Yhteiset muut vastuut, lainat ja omaisuudenhoito ja jomman kumman tai kummankin iäkkäät vanhemmat jne.

Yhteiset tavoitteet, ajan kanssa haalistuvat tai muuttuvat pienemmiksi. Voi tietenkin kannatella esim. yrittäjäperheellä

Hyvä olo toisen lähellä, samanlainen huumorintaju ja kiinnostuksen kohteet. Voi tietenkin ajan kanssa sählynpelaaminen kavereiden kanssa ja posliininmaalauskurssi kiinnostaa enemmän kuin yhteinen vaeltelu syksyisessä metsässä

Kunnioitus ja hyväksyntä, jotka vaihtelevat tai kuluvat ajan kanssa loppuun.

Siitä kun ne palikat hiljalleen ropisevat arjessa pois, niin mitä jää jäljelle?

Kai sitä on vieläkin niin naiivi, että odottaa rakkauden olevan jotain irrationaalista ja arkea suurempaa. Ei halua hyväksyä, että se on yksinäisyyden pelkoa, vakioseksin turvaamista, kuorman jakamista, turvallisuushakuisuutta ja käytännön elämän helpottamista.
 
Kai sitä on vieläkin niin naiivi, että odottaa rakkauden olevan jotain irrationaalista ja arkea suurempaa. Ei halua hyväksyä, että se on yksinäisyyden pelkoa, vakioseksin turvaamista, kuorman jakamista, turvallisuushakuisuutta ja käytännön elämän helpottamista.

Edellisessä liitossa päätin tukahduttaa rakkaiden kaipuun ja keskityin äijäilyyn (lätkää, kaljaa, kavereita). Toimi parin vuoden ajan mutta lopulta olo tuli niin pahaksi että otin eron. En vieläkään tiedä rakastiko ex-vaimoni minua oikeasti vai eikö vain osannut näyttää sitä.

TurboKike, avovaimoni on itsekin todennut ettei tiedä pystyykö elämään kenenkään ihmisen kanssa läheisessä suhteessa. On käynyt pitkässä terapiassa ongelmiensa takia. Itse uskon että kun hänelle tulee oikea mies vastaan niin se läheisyyskin löytyy. Se oikea ei vain tainnutkaan olla minä vaikka niin suhteen alussa kuvittelin.

Olen nyt pyytänyt avovaimoa järjestämään meidät parisuhdekurssille/viikonlopulle/terapiaan tms. Mikäli mitään ei tapahdu kesän aikana, on todettava että hän ei halua panostaa tähän suhteeseen.
 
Viimeksi muokattu:
Alkuperäinen kirjoittaja väärä mies;10510041:
Itse kestäisin vaimon (satunnaista) kiukuttelua paljon paremmin jos edes kerran viikossa toinen aidosti sanoisi ja osoittaisi rakastavansa. Selkä seinään vasten puristettu käytöksen muutos ei oikein vakuuta. Kaiken muun paitsi rakkauden puutteen voi mielestäni kestää.
Pahin pelkosi on siis käynyt toteen jo kahdesti. Näyttää turvallisuushakuiselta. Tavoittelet aitoa, etkä saa edes vakuutusturvaa. Mitä turvaa vaimosi voisi tavoitella? Saako hän sitä? Sinusta jotain aitoa, suhteesta turvaa, jonkin vakuutena? Mistähän sitä juonta etsisi.

Piirittäenkö edellinenkin valloitus? Miksi olit niin sitkeä ja jaksoit? Hän tuntui Sinusta tavoittelemisen arvoiselta. Saitko sen, jos sait onko arvo tallella? Mitä hänessä arvostat nykyään?

Jos sitkeys palkitaan, niin oliko se sitä aikaa vai vielä tätäkin aikaa?
Sinä tunnuit hänestä tavoittelemisen arvoiselta. Sanotaan että jos aidosti rakastaa niin kyllä jaksaa piirittää. Rakastunut jaksaa, mutta sen arvo katoaa. Hän ei tunnustuksensa mukaan kai ollut rakastunut. Hän ehkä halusi ja sai pysyvämmän arvon, mikä on edelleen tallella.

Olette kumpikin sitkeitä, ikäänkuin vuoro olisi vaihtunut? Onko arvokin vaihtunut jotenkin?
Et pidä suhdetta arvokkaana, ilman aitoa rakkautta, tyhjän panttina.
Hän pitää suhdetta arvokkaana, piti päätäsi panttina, mutta nyt pakko vakuuttaa.


On tosiaan monimutkainen juttu, vaikka jatko ei:
1. Sinä lakkaat yrittämästä, et luo arvoa vaan luovutat epäonnistuneena.
2. Hän yrittää luoda arvoa Sinulle, ilman aitoustodistusta ja epäonnistuu.
3. Yritätte yhdessä luoda puuttuvaa arvoa, aitoa tahtoa, aitoa rakastamista.

Onko jotain mikä sen estää? Estää jompaakumpaa tahtomasta sitä?
 
ikää 43 vuotta ja mies, avioliittoa 15 v ja 4 lasta! Korkea koulutus ja hyvä duunipaikka, mutta silti yhä useammin tunnen itseni todella yksinäiseksi! enkä tosiaan ole mikään takakammarin poika vaan todella sosiaalinen ja sporttinen kunnon mies! löystyiskö vastaavassa tilanteessa olevaa naitsa? jansuo@hotmail.com





Alkuperäinen kirjoittaja väärä mies;10509994:
Kokeillaampa osaisivatko tämän palstan ellit kommentoida auttavasti.

Meillä on nyt 9 vuotta ja 3 lasta takana avoimoni kanssa. Suhde alkoi "väsytystaistelulla" eli minä piiritin avovaimoani riittävän pitkään kunnes hänet sain. Avovaimolla oli alkuaikoina joku toinen ihastuskin mikä paljastui vasta äskettäin. Missään vaiheessa hän ei ole sanonut rakastavansa minua, mutta kuvittelin sen vain olevan hänelle hankalaa/epäluonnollista.

Viimeiset pari vuotta ovat olleet yhtä helvettiä. Mikään tekemäni asia ei kelpaa. Korut ja kukat lentää pihalle, ulkomaanmatkat ovat luokattomia, ruoka väärin maustettu, lapset väärin puettu jne. Henkistä eikä fyysistä läheisyyttä suhteessa ei ole ollut pitkään aikaan.

Nyt sitten kun ilmoitin että en ole onnellinen ja alan etsiä omaa asuntoa, vaimo haluaakin pelastaa liiton. Kun tinkaan että rakastatko sinä minua niin vaimo ei pysty sanoa rakastavansa. Päin vastoin sanoo ettei ole tainnut koko aikana rakastaa, mutta ei kuitenkaa haluaisi erota. Tämän jälkeen hellyyttä ja läheisyyttä (myös seksiä) on tullut sylin täydeltä mutta sitä on ollut vaikea ottaa vastaan.

Mitähän ihmettä tässä tekisi kun vaimon sanat ja teot menee noin pahasti ristiin? Pelkään pahoin että käytös muuttuu entiselleen kun "uhittelun" vaikutusaika loppuu. Itse alan olla sitä mieltä että olen vain yksinkertaisesti väärä mies vaimolleni, eikä hän minun läheisyydestäni syty. Mitä teidän naisten kanssa oikein pitäisi tehdä? Vaihtaa eukkoa kymmenen vuoden välein vai tyytyä moiseen temppuiluun?
 
Aloittajalle: olette olleet pitkään yhdessä ja teillä on toisianne yhteen sitovia tekijöitä, mm. lapset mutta varmasti muutakin.

Vaimosi halu pysytellä yhdessä voi johtua velvollisuudentunteesta lapsia kohtaan tai tottumuksesta sekä tulevaisuuden pelosta.

Mutta onko se rakkautta? Ilmeisesti ei.

Muillekin kuin aloittajalle: hyvässä suhteessa kumpikin voi olla oma itsensä, rakastaa toista omana itsenään ja tulla rakastetuksi omana itsenään. Ei ole halua tai tarvetta aiheuttaa toiselle mielipiahaa yms. ikäviä asioita. Ei tarvitse esittää mitään. Luottamus molemminpuolin on olemassa ja kumpikin tuntee sen.

Se mitä eilen, tätä päivää nuorempana halusit, voi olla muuttunut. Et ehkä tiennyt mitä halusit, tai et tiennyt mihin lähdit. Ihminen erehtyy joskus itsensä ja muiden suhteen. Mutta kun ollaan kriisissä pitäisi pysähtyä ja miettiä missä ollaan, miksi ja mitä hauaa ja mitä pitäisi tehdä siihen päästäkseen. Jos haluaa pois nykyisestä se pitäisi voida käsitellä. Syyttelyt ei auta, mutta ei myöskään tilanteen vähättelyt. Tulevaisuuden pelko pitäisi myös käsitellä ja olla valmis ottamaan vastaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan kun elämä muuttuu.
Tai, oppia ilmaisemaan ja osoittamaan, että välittää jostain ihmisestä sen sijaan että työntää tätä koko ajan pois. Vastakaikua jos ei saa, se on hyväksyttävä.
 
Sinun vaimosi pitäisi kokea parisuhde missä hänet laiminlyötäisiin täysin, mies rellestäisi maailmalla ja olisi alkoholisti jolle kaverit ja baarit ovat tärkeämpiä kuin oma kumppani. Sellainen mies joka ei muistaisi merkkipäivääsi eikä muutenkaan toisi koskaan kukkia/lahjoja tai huomioisi sinua muutenkaan. Hänen ylitseen pitäisi kävellä niin hän tajuaisi sinun ja suhteenne arvon.
Kommentoin tuohon edelliseen tarinaani viitaten, että minä olin kokenut parisuhteen kamalan ihmisen kanssa. Ja se sai tottakai minut arvostamaan silloisen avomieheni hyviä puolia (ei lyönyt, ei ilkeillyt turhaan, oli luotettava jne), mutta ei se saanut minua rakastamaan ihmistä jota en vain rakastanut. Päinvastoin ehkä pahensi tilannetta, koska tuon huonon suhdekokemukseni takia ehkä pysyin rakkaudettomassa suhteessa liian kauan siksi koska hän vain oli "hyvä mies".
 
Viimeksi muokattu:
Pahin pelkosi on siis käynyt toteen jo kahdesti. Näyttää turvallisuushakuiselta. Tavoittelet aitoa, etkä saa edes vakuutusturvaa. Mitä turvaa vaimosi voisi tavoitella? Saako hän sitä? Sinusta jotain aitoa, suhteesta turvaa, jonkin vakuutena? Mistähän sitä juonta etsisi.

Piirittäenkö edellinenkin valloitus? Miksi olit niin sitkeä ja jaksoit? Hän tuntui Sinusta tavoittelemisen arvoiselta. Saitko sen, jos sait onko arvo tallella? Mitä hänessä arvostat nykyään?

Jos sitkeys palkitaan, niin oliko se sitä aikaa vai vielä tätäkin aikaa?
Sinä tunnuit hänestä tavoittelemisen arvoiselta. Sanotaan että jos aidosti rakastaa niin kyllä jaksaa piirittää. Rakastunut jaksaa, mutta sen arvo katoaa. Hän ei tunnustuksensa mukaan kai ollut rakastunut. Hän ehkä halusi ja sai pysyvämmän arvon, mikä on edelleen tallella.

Olette kumpikin sitkeitä, ikäänkuin vuoro olisi vaihtunut? Onko arvokin vaihtunut jotenkin?
Et pidä suhdetta arvokkaana, ilman aitoa rakkautta, tyhjän panttina.
Hän pitää suhdetta arvokkaana, piti päätäsi panttina, mutta nyt pakko vakuuttaa.


On tosiaan monimutkainen juttu, vaikka jatko ei:
1. Sinä lakkaat yrittämästä, et luo arvoa vaan luovutat epäonnistuneena.
2. Hän yrittää luoda arvoa Sinulle, ilman aitoustodistusta ja epäonnistuu.
3. Yritätte yhdessä luoda puuttuvaa arvoa, aitoa tahtoa, aitoa rakastamista.

Onko jotain mikä sen estää? Estää jompaakumpaa tahtomasta sitä?

Mä oon tästä asiasta sitä mieltä että naiset haluaa aina etsiä vain parempaa. Heille ei riitä se alussa ollut hyvä vaan vielä parempaa tarvii saada. Ensin sitä haetaan omasta miehestä ja alkaa uhittelu kun sitä ei löydykkään. Samalla ei kuitenkaan huomata omaa muutosta mikä on sen ihanan alun jälkeen tullut. Saati edes mietittäis mitä mies ajattelee hänestä koska eihän itsessä vikaa ole. Samalla se aito rakkaus poistuu kun kirjoitellaan eri chateissa toisten kanssa ketkä taas lupaa juuri sitä mitä haluaa. Todellisuus voi kuitenkin olla toinen heidänkin kanssaan. Yleensä vain onnistuneet jutut tuodaan esiin ja ne epäonnistuneet pidetään sisällä. (Eihän niillä epäonnistumisilla kiva ole ex:lle makeilla)
Välillä parin suhteen jälkeen mennään jopa ex:n tykö takas kyseleen että mä olisin kyllä jos sä... Naurettavaa touhua.
Sitä vaan että miksi alkaa muuttaan hyvää jos se jälkeenpäin osottautuu paremmaksi.
Josku multa on kysytty että paraneeko se vaihtamalla. Siihen olen vastannu että paranee. Se alku huuma on jotain todellista ennen noita aiemmin mainittuja muutoksia että sillä kestää sen eron surun. Eikä se suru ole edes pitkä kun suhde on jo mennyt kaikkien muutosten takia pilalle.
 
Viimeksi muokattu:
Kommentoin tuohon edelliseen tarinaani viitaten, että minä olin kokenut parisuhteen kamalan ihmisen kanssa. Ja se sai tottakai minut arvostamaan silloisen avomieheni hyviä puolia (ei lyönyt, ei ilkeillyt turhaan, oli luotettava jne), mutta ei se saanut minua rakastamaan ihmistä jota en vain rakastanut. Päinvastoin ehkä pahensi tilannetta, koska tuon huonon suhdekokemukseni takia ehkä pysyin rakkaudettomassa suhteessa liian kauan siksi koska hän vain oli "hyvä mies".
Ei arvostaminen saa rakastamaan, eikä toinen ihminen koskaan. Sen voi halutessaan aloittaa milloin tahansa ja se on täysin omassa hallinnassa. Se on oma valinta ja tahdon asia.

Olisit ehkä halunnut rakastua, mutta se ei ole tahdon asia, ei mitenkään tahtomalla aloitettavissa. Rakastumista ei alkamisen jälkeen voi lopettaa. Tahdonvoima ei koskaan riitä sen hallitsemiseen millään tavalla. Tahtomisen vaikutus jää aina hyvin vähäiseksi.
 
Viimeksi muokattu:
" Päin vastoin, sanoo ettei ole tainnut koko aikana rakastaa, mutta ei kuitenkaa haluaisi erota"

Muista miten Akka on kohdellut sinua, ei hellyyttä ei rakastelua kauan aikaan..
mutta, sitten kun huomaa että olet tosissasi ja haluat jättää niin pelleily alkaa..
mutta, ei tuo väliaikainen TEESKENTELY kauan kestä, ei akka jaksa kaukan pelleillä jotakin muuta..

ja pahinta... sanoo sulle päin naamaan " en ole tainnut KOKO AIKANA rakastaa sua.

Vaikuttaa siltä että akkasi pelkää elää yksin, on sinun kanssa VAIKKA EI RAKASTA ei helli eikä lelli eikä rakastele kanssasi = en rakasta sinua mutta, olen kanssasi paremman puutteessa ja koska en uskalla / halua elää yksin lasten kanssa, mielummin sitten JOKU VAIN vaikka en rakasta, pelkurilta tuo jo kuulostaa, siis tuon takia on vielä sinun kanssa.

mitä sä tuollaisella akalla teet? parempi olla yksin, asua yksin ja alat elää omaa ihanaa ainutlaatuista elämää lasten kanssa, kyllä sä sen oikean akan vielä kohtaat jolta saat VAIKKA mitä! niin kuin kuuluu jos rakastaa toista :)
 
Kai sitä on vieläkin niin naiivi, että odottaa rakkauden olevan jotain irrationaalista ja arkea suurempaa. Ei halua hyväksyä, että se on yksinäisyyden pelkoa, vakioseksin turvaamista, kuorman jakamista, turvallisuushakuisuutta ja käytännön elämän helpottamista.

Tämä oli todella ajatuksia herättävä kirjoitus. Kaipa se on niin, että "rakkaus on ikuista, vain kohde vaihtuu" eli ei sitä samaa tunteen huumaa voi kokea yhden ihmisen kanssa kuin vähän aikaa kerrallaan. Sitten on vaihdettava uuteen.
Nykyinen viihdekulttuuri on aivopessyt ihmiset kuvittelemaan, että sellainen asia kuin "ikuinen rakkaus" tai "se oikea" olisi olemassa. Vaan kun ei ole. Realistinen kannattaa näissä asioissa olla, niin ei sitten petykään niin kovasti.
Minä pysyn sinkkuna. Piste.
 
Viimeksi muokattu:
Mä oon tästä asiasta sitä mieltä että naiset haluaa aina etsiä vain parempaa. Heille ei riitä se alussa ollut hyvä vaan vielä parempaa tarvii saada. Ensin sitä haetaan omasta miehestä ja alkaa uhittelu kun sitä ei löydykkään. Samalla ei kuitenkaan huomata omaa muutosta mikä on sen ihanan alun jälkeen tullut.
Yksi suosittu kuvio on se, että rakastumista pidetään ylivoimaisena 'kaiken voittavana' ihanteena ja tehdään rakastuneena kauaskantoisia päätöksiä, eli aloitetaan ja lopetetaan suhteita kulloisenkin 'sydämen äänen' perusteella. On niin varma selkeä oikean tunne. Luulisin että tämä on naisilla yleisempää, vaikka ei miehilläkään lainkaan harvinaista.

Ensin rakastuneelle ei riitä mikään muu kuin alussa oleva paras. Rakastuminen päättyy aikanaan ja alkaa tuntua entiseen verrattuna lattealta. Intensiivisyyttä kaivataan suhteeseen, sitä yritetään saada takaisin, 'herätellä' voimakkaita tunteita. Ei tiedetä ettei niitä tahdonvoimin voi saada syntymään. Syitä voidaan hakea toisesta kun ei millään onnistu ja todeta itsestä: "En vain tunne häntä kohtaan niinkuin pitäisi, enkä voi sille mitään". Alkaa syntyä varma selkeä väärän tunne. Päätellään että kun se oikea ei ollutkaan tämä tässä, niin oikea on sitten vielä löytämättä 'tuolla jossakin'.

Aikanaan latteus masentaa. Merkillepantavaa on että sitä ei näytä estävän mahdolliset lapset, joiden sanotaan olevan tärkeintä elämässä. Ei tiedetä että omasta mielestään arvottomaksi turhakkeeksi muuttuessaan ihmiselle tuleekin kyky rakastua. Ei tiedetä sitäkään että ei voi rakastua kumppaniin, jonka seurassa elämä tuntuu turhalta, vaan rakastuminen on mahdollista vain johonkuhun toiseen.

Kun joku toinen löytyy, on taas niin varma selkeä oikean tunne ja 'sydämen äänen' perusteella lopetetaan nyt jo exä-suhde ja aloitetaan nyxä-suhde, onnellisuuden toivossa. Ei tiedetä rakastumisen dynamiikkaa, ettei se takaa onnea, vaan euforian ja ahdistuksen jatkuvaa vaihtelua. Ihminen tietenkin kekseliäänä selittelee ahdistuksen johtuvan jostain vastoinkäymisestä. Euforiaa ei tarvitse selittää millään, koska se ei ole ongelma. Euforia saa mielellään kuulua asiaan, mutta ahdistus ei mahdu ihanteeseen, se ei tunnu yhtään ihanteelliselta.
 
Viimeksi muokattu:
Surullista!
Näin naisnäkökulmasta ajateltuna voisi olettaa, ettei vaimosi sisimmässään rakasta sinua tai väittäessään niin, valehtelee (jopa itselleenkin). Onko naimisiin `ajauduttu´ järkisyin, esim. enemmänkin velvollisuudesta perustaa perhe, kuin aidosta rakkaudesta ja toisen tuntemisesta ihmisenä.

Älykkäänä naisena vaimosi varmasti ymmärtää, ettei hän kohtele sinua kuten toivoisit, saatika olisi kohteliasta. Hän joko ei halua kohdella sinua kunnioittavasti tai ei siihen kykene. Muutenhan hän käyttäytyisi päin vastoin, eli sinua arvostaen. Älykkäänä ihmisenä hän MYÖS ymmärtää sisimmässään, että ON olemassa NAISIA jotka voisivat kohdella (kykenisivät ja haluaisivat) sinua kuten toivot, tarvitset ja ansaitset. Eli, että on naisia, jotka voivat VIEDÄ sinut häneltä. Sitä vaimosi tuskin haluaa, koska tarvitseehan hän sinua elämän arjessa.

Vaimosi on todennäköisesti itsekin tyytymätön tilanteeseen (vaikkei sitä myöntäisikään) ja yrittää ratkaista asiaa tavallaan, mutta ei itseään tai parisuhdetta (elämää) kehittäen. Siten hän VAIN KIINNI pitääkseen sinusta ja avioliitosta, huonolla käytöksellä alistaa /orjuuttaa sinua, ei rakkaudesta, vaan siksi, ettei hänellä ole ketään muuta. Ja ennenkaikkea siksi, että hän on huomannut, että kykenet (vielä) itsetuntoisena miehenä varsin mukaviin viettelytoimiin, mistä varmasti nauttisivat muut(kin) naiset. Koska vaimosi ei halua tai kykene vastaamaan näihin viettelyihisi siten kuin rakastavalta vaimolta (tai ihmiseltä ylipäätään) voi odottaa, niin hänen on mitätöitävä kaikki ihanat toimesi sinua alentavalla ja nöyryyttävällä käyttäytymisellä. Miksi?

Jos hän yrittäisi vastata kohteliaisiin tekoihisi, niin samalla paljastuisi (sinulle ja hänelle itselleenkin) näkyvämmin ja laajemmin se, ettei vaimosi välitä sinusta (tai kykene vastaamaan toimiisi). Ja siksi, mikä SURULLISINTA, että nujertuisit henkisesti siihen jamaan, ettei sinusta ole (kohta) enää minkään sortin viettelijäksi - vaikka haluaisitkin, ei edes muille (haluamillesi) naisille. Vaimollesihan on yksi ja sama käyttäydytkö häntä kohtaan viettelevästi vai et, koska vaimosi ei näihin tekoihisi halua tai kykene vastaamaan. Sen sijaan, että hän niin tekisi (haluaisi / kykenisi), on hänen pakko nujertaa itsetuntoasi ja saada sinut henkisesti toimintakyvyttömäksi. Muutenhan kykenisit hankkimaan itsellesi paremman vaimon.

Pelkään puolestasi, että jos tilanteesi vain jatkuu, niin olet seuraavan kymmenenvuoden kuluttua entistäkin uupuneempi ja masentuneempi mies. Hän, joka ei pääse millään eroon piinastaan eli avioriistostaan. Kaikki yrityksesikin siihen suuntaan runnotaan elinkautisella alistamisella vaimosi taholta. Kun vaimosi ajoittain huomaa, että olet aivan romahtamispisteessä, hän hetkeksi hellittää `kidutusotettaan`, jolloin saa kuunnella sinulta euforisia huokauksia ja jopa rakkauden tunnustuksia.

vrt.
Ei tiedetä rakastumisen dynamiikkaa, ettei se takaa onnea, vaan euforian ja ahdistuksen jatkuvaa vaihtelua. Ihminen tietenkin kekseliäänä selittelee ahdistuksen johtuvan jostain vastoinkäymisestä.

Saatat jopa virkistyä taas "viettelykuntoiseksi", jolloin pelko sinun menettämisestä palautuu vaimosi mieleen ja nujertaminen taas alkaa.

Kirjoituksestasi sai vaikutelman, että olet varsin rehellinen ja vastuuntuntoinen mies. Nämä ominaisuudet ovat olleet maailmanhistorian orjakaupassa varsin haluttua tavaraa. Pidä siis puoliasi, ettet huomaamattasi tulevaisuudessa "käki" avioriiston pelloilla...helppoa kuin heinänteko, vai mitä? Henkinen uupumus kun tulee usein salakavalasti ja huomaamatta erilaisissa alistussuhteissa - sanovat monet terveysalan ja historiankin kirjat.

Oletukseni on karrikoitu ja mutkia oikaiseva. Joka tapauksessa tässä toivomaasi naisnäkökulmaa - jo keski-ikään ehtineeltä 10 aviovuotta kokeneelta elliltä. Jaksamista ja viisaita päätöksiä sinulle!
 
Viimeksi muokattu:
Alkuperäinen kirjoittaja väärä mies;10510041:
Täältähän tulee asiallisia vastauksi. Kiitoksia.



Nuo lapsethan minua ovat tässä liitossa jo pitkään pitäneet. Olen joutunut tekemään kompromissin oman onnellisuuden ja lasten onnen välillä. Mutta nyt on tullut tunne että on vain ajan kysymys kun rakastus johonkin vastaantulijaan joka suo muutaman lämpimän teon.
)


Aina näissä kysymyksissä on kysyjä se, joka on ihanneihminen ja me sitten mietimme millaisen hirviön tämä ihanneihminen onkaan saanut puolisokseen.
 
Mikä avovaimossa oli noin kymmenen vuotta sitten sellaista, että jaksoit piirittää ja saada hänet lastesi äidiksi, vaikkei hän ollut silloinkaan rakastunut sinuun. Mikä pani sinua haluamaan? Naisella oli varmaan jokin arvo ja merkitys sinulle. Oliko se jotain ulkoista, jota välttämättä halusit itsellesi? Vai oliko se sinun puoleltasi todellista, aitoa rakkautta? Miksi ette avioituneet ja virallistaneet suhdettanne? Joskus voi olla todellinen kynnyskysymys vannoa virallisesti rakkauttaan ja yhteenkuuluvuutta.

Vaimosi vaikuttaa hyvin vaativalta. Onko hän sitä todella itse, vai onko kyse opitusta lapsuuden perheen ja suvun mallista. Voiko hän olla tyytyväinen itseensä? Ehkäpä kyse ei ole niin suuresta asiasta kuin rakkaus, vaan naisen huonosta itsetunnosta, joka peilautuu miehen, lasten ja parisuhteen kautta. Vaikka niinhän ei pitäisi koskaan olla!

Voihan olla, että vaimosi haukkuu väärää puuta ollessaan tyytymätön enemmänkin itseensä. Harmillista sinänsä, että miehenä ja puolisona joutuu väärän puun asemaan ja saa syyt kaikesta niskoilleen. Kellään ei tietenkään ole mitään velvoitetta vastaanottaa ja ymmärtää kaikkea sitä pahaa oloa, mitä toinen tuottaa.

Oli hyvä aloite sinulta ehdottaa pariterapiaa. Voi olla, ettei vaimo kykene siihen tiedostaessaan omat puutteensa, mutta toivottavasti hän ei koe olevansa niin heikoilla, että kieltäytyy tai on kykenemätön vastaanottamaan mitään hyvääkään tilanteenne parantamiseksi.
 
Kirjoituksestasi sai vaikutelman, että olet varsin rehellinen ja vastuuntuntoinen mies. Nämä ominaisuudet ovat olleet maailmanhistorian orjakaupassa varsin haluttua tavaraa. Pidä siis puoliasi, ettet huomaamattasi tulevaisuudessa "käki" avioriiston pelloilla...helppoa kuin heinänteko, vai mitä? Henkinen uupumus kun tulee usein salakavalasti ja huomaamatta erilaisissa alistussuhteissa - sanovat monet terveysalan ja historiankin kirjat.
Samat fiilikset ailahtelivat minunkin mielessäni, muttei haluaisi tyrkyttääkään kovin ikäviä asioita.
Hävisi myös ap - väärä mies jonnekin.

Suhde alkoi "väsytystaistelulla" eli minä piiritin avovaimoani riittävän pitkään kunnes hänet sain. Missään vaiheessa hän ei ole sanonut rakastavansa minua, mutta kuvittelin sen vain olevan hänelle hankalaa/epäluonnollista. Kun tinkaan että rakastatko sinä minua niin vaimo ei pysty sanoa rakastavansa. Päin vastoin sanoo ettei ole tainnut koko aikana rakastaa, mutta ei kuitenkaa haluaisi erota.
Jos se on epäluonnollista niin kuvitelma on oikea (intuitio), mutta vaikea uskoa todeksi. Onko kyseessä pyrkimys rehellisyyteen vai mitätöinti rehellisyyden avulla?

Henkistä eikä fyysistä läheisyyttä suhteessa ei ole ollut pitkään aikaan. Viimeiset pari vuotta ovat olleet yhtä helvettiä. Mikään tekemäni asia ei kelpaa. Nyt sitten kun ilmoitin että en ole onnellinen ja alan etsiä omaa asuntoa, vaimo haluaakin pelastaa liiton.
Jos fyysistä läheisyyttä on, niin merkitseeko se että on henkistäkin läheisyyttä? Kuinka kelkka tuntuu kääntyvän niin äkkiä ja tuntuvan ap:n mielestä epäaidolta? Ajatteleeko vaimo euforian auttava niinkuin ennenkin? Ehkä tilanne on jo toinen, eikä vanha konsti enää toimi.
 
Viimeksi muokattu:
Avopuolisona vaimo on ilmeisesti kuitenkin ollut perhekeskeinen jo kolmen lapsen vuoksi. Voisi kuvitella, ettei hän ole ehtinyt toteuttaa itseään uralla tai työssä, ehkä ei omissa harrastuksissakaan. Eletäänkö perheessä kuitenkin miehen ehdoilla? Mies päättää, mitä tehdään, elättää perheen ja tietää kyllä, miten rakkautta kuuluu näyttää. Luonnollista sinänsä, mutta saattaa liiaksikin odottaa, että toinen suhtautuisi myönteisesti, olisi kiitollinen ja tyytyväinen, rakastaisi sillä tavoin kuin kuuluu.

Rakkauteen liittyy yleensä paljon odotuksia toista kohtaan. Rakkaus ei ole sillä tavoin vapaa, että sitä voisi ilmentää vain omista lähtökohdistaan ja saada sitä, mitä haluaa. Harvoin suhde on täysin tasapainoinen ja molempien tarpeet aina yhtenevät.

Miten lie, onnistuisiko parisuhde aina kuitenkin paremmin, jos osaisi ja haluaisi edes hieman lukea toisen toiveita ja odotuksia? Voisi kumpainenkin ainakin joskus nöyrtyä toisen eduksi ja hyvän mielen vuoksi. Kaikissa suhteissa hyvää tekevät jo sinänsä toisen kunnioitukseen kuuluvat hyvät tavat, huomioiva käytös, kiitos ja muistaminen puolin ja toisin.
 
Tämä kirjoitus herätti ajattelemaan oman mieheni tunteita. Olemme olleet yhdessä n. kymmenen vuotta ja josta viimeisen vuoden naimisissa ja kymmenen vuoden aikana olen vain kerran sanonut rakastavani häntä ja senkin "painostuksen" alaisena.

Mieheni piiritti aikoinaan minua niin innokkaasti, että en tavallaan päässyt tilanteesta pois. En rakastunut häneen, enkä ehkä suuremmin kokenut mitään ihastumisen tunteita. Tottakai viihtyin hänen seurassaan ja viihdyn edelleen, mutta mistään intohimosta ei voi myöskään puhua.

Olen vuosien varrella miettinyt tilannetta ja sitä onko tämä oikein miestä kohtaan (varsinkin kun rupesimme suunnittelemaan häitä). Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, etten varmastikaan pysty ketään kohtaan tuntemaan varsinaista rakkautta, olen kai aika tunnevammainen. Suurin syy tähän lienee lapsuuden perheeni, jossa ei koskaan näytetty tunteita, saatikka näytetty niitä. En siis osaa itsekään ilmaista enkä näyttää mitään positiivisia tunteita. Mieheni oli ensimmäinen ihminen, joka kertoi rakastavansa/pitävänsä minusta ja menin aivan lukkoon kun hän ensimmäisen kerran sanoi niin. En osannut vastata hänelle mitään.

Niin, välitän kuitenkin miehestäni ja olen kai oppinut rakastamaan häntä, vaikken kertakaikkiaan pysty asiaa ilmaisemaan. Viihdyn hänen seurassaan ja arvostan häntä ja meillä on ollut alusta asti yhteiset tulevaisuuden suunnitelmat ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Intohimon puuttuessa tietysti seksi on vähän "pakkopullaa". Lapsia en myöskään halua. Olen joskus miettinyt sitäkin, että olisiko minulle jossakin se "oikea mies", jonka kanssa olisin valmis lapsiinkin. Mutta olen karistanut mielestäni ne ajatukset. Olen nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen, vaikka senkin myöntäminen on hankalaa. Ja toivon että olen mieheni kanssa yhdessä loppuelämän. Silti silloin tällöin mielessä on se ajatus, että miltä tuntuisi oikeasti rakastaa...

Uskon, että alkuperäisen kirjoittajan vaimo palaa vanhoihin tapoihinsa kun ap lopettaa uhittelun. Todennäköisesti hän on vain tottunut mieheensä ja pelkää elää yksin, eikä sen vuoksi halua erota. Ehkäpä ap ansaitsi rinnalleen aidosti rakastavan kumppanin.
 
Tunnevammainen vaimo:

Minä en usko että olet mitenkään tunnevammainen. Pystyisit todennäköisesti ihastumaan ja rakastumaankin aidosti, mutta toki se vaatii paljon muutosta ja uskallusta. Sinulla on turvallinen satama ja helppo elämä missä voit tuudittautua siihen "tämä on ihan ok" -ajatukseen. Älä kuitenkaan huijaa itseäsi että et pystyisi rakastamaan, kun todellisuudessa et uskalla edes yrittää.
 

Yhteistyössä