Masennustako?

[kyllästynyt]

Lapsi on 1,5-vuotias. Ja kotona oleminen on suorastaan tappavan tylsää. En jaksa keksiä koko ajan jotain viihdykettä, virikettä, harrastetta, tms. Ulkopuolisiin harrastuksiinkaan ei olla menty, paitsi mll:n perhekahvilaan, jossa en itse erityisemmin viihdy. Käydään silti, että lapsella olisi edes jotain vaihtelua (kerran viikossa). Olen aika yksinäinen, koska omat kaverit ovat töissä (eikä heillä ole lapsia), ja tapaamieni äitien kanssa ei ole synkannut.

Elämä tuntuu hirveän kaoottiselta, koko ajan on tavarat levällään ja koti sekaisin, tiskit kasaantuu tiskipöydälle, kun ei ehdi tiskata sitä tahtia, mitä niitä tulee. Siivota ei ehdi melkein koskaan. Hyvä, että imuroitua saa, mutta mitenkään siistiä täällä ei todellakaan ole varmaan koskaan. Asunto on aivan liian pieni, ja siksi tavarat lojuvat hujan hajan, kun ei niille keksi säilytystilaa.

Yritän joka päivä viedä lasta edes tunniksi ulos, mutta usein sekin jää. Kotona yritän tappaa aikaa, odotan että mies tulee kotiin töistä tai että on aika laittaa lapsi päiväunille. Menisin itsekin töihin, jos olisi työpaikka. Rahatilannekin on aivan surkea. Mitä tällaisessa tilanteessa oikein voi tehdä? Epäilen, että saattaa olla masennusta tms. Onko kenelläkään ollut tällaista ja miten olette päässeet siitä yli?

Täytyy sanoa, että tämä pikkulapsiaika ei TODELLAKAAN ole elämäni parasta aikaa. Ei millään lailla ihanaa, en nauti ollenkaan tästä. Tylsyys, kyllästyneisyys, epätoivo, ahdistus, vitutus - sotkut, kaaos, jatkuva kieltäminen, rutiinit. siinä se.

 

[yjhtyjuyt]

Ihan ekaksi tulee mieleen, että miksi muuten ette ole menneet mihinkään ulkopuolisiin harrastuksiin? Miksi käytte nimenomaan perhekahvilassa, jos et kerran siellä viihdy? Voisitko viihtyä paremmin esim. jossain jumpassa, uinnissa, tms. harrastuksessa? Varmaan kavereitten puute on yksi iso tekijä viihtymisessä tai viihtymättömyydessä. Jos kuitenkin yrittäisit käydä jossain, mistä voisi löytää kavereita, ja vaikka ei heti saisikaan sydänystäviä, niin edes puistotuttuja, niin että olisi hauskempi ulkoillakin.

 

[sama vielä]

Tietty monet harrastukset maksavat, joten jos rahatilanne on surkea, se rajoittaa aika paljon. Mutta halpoja tai ilmaisiakin harrastuksia löytyy, ainakin meidän kunnassa. On esim. erilaisia liikuntajuttuja.
Työttömyydestä: jos ei nykyiseltä alaltasi löydy töitä, voisitko mennä vaikka työkkärin ammatinvalinnanohjaukseen, eikös niillä ole sellaistakin palvelua ilmaiseksi? Joltakin toiselta alalta voisi helpommin saada töitä.
Arki myös helpottaa, kun lapsi kasvaa. 1-vuotiaan kanssa on joskus rankkaa, kun ei vielä saa oikein juttuseuraa, mutta koko ajan pitää olla vahtimassa, ettei lapsi keksi mitään liian hullua. Joillakin paikkakunnilla on myös jo 2-vuotiaille kerhoja ts. (joissa siis ollaan ilman äitiä). Onko teilläpäin? Se helpottaa arkea ja työnhakuakin.

 

[miinuska]

Hei ap!

Mulla on nyt 8kk vauva, ja kun se synty, olin aika samassa tilanteessa kun sä. Asutaan paikkakunnalla, jossa mulla ei ollut kuin muutama kaveri, kaikki sukulaiset kaukana. Kun tyttö syntyi, jumituin ensimmäisiksi kuukausiksi kokonaan kotiin. Toki alussa on enemmän kiinni vauvassa eikä niin paljon pääsekään liikenteeseen, mutta mä kirjaimellisesti en tehnyt yhtään mitään... edes vaunulenkit ei kiinnostanut. Olin aika masentunut ja tylsistynyt... Näin yhtä kaveria ehkä kerran viikossa, mutta siinäpä se. Minäkin odotin vain miestä kotiin, odotin vauvan päiväunia... kotini oli ja on edelleen pieni kaksio, jossa on koko ajan sotkuista ja kauhea kaaos. Myöskään kotityöt eivät koskaan ole olleen mun juttu, vaan ne on enemmänkin välttämätön paha joka pitää hoitaa..
Sitten kyllästyin totaalisesti koko hommaan ja aloin etsiskellä netistä, mitä vauvan kanssa voisi tehdä. löysin kaupunkimme sivuilta avoimen päiväkodin esikoisäitien ryhmän, jonne raahauduin puoliväkisin. Ensimmäiset käynnit oliivat vähän pakkopullaa, jotenkin ärsytti se mammatouhu ja kakkakeskustelut yms yms.. ja muutama tyyppikin vähän ärsytti, olivat sellaisia suuna päänä tyyppejä... mutta silti kävin kerhossa, ja talven mittaan sinne alkoi tulla uusia naamoja. Tutustuin niistä kahteen, jotka vielä asuvat kävelymatkan päässä minusta. Itse olen vähän hitaastilämpeävä ihminen, mutta päätin, että nyt en jarruta vaan yritän parhaani tutustumisessa näihin kahteen äitiin. Ja hetken päästä huomasin, että heistä oli tullut minulle - jos ei nyt ihan ystäviä, niin kavereita ainakin. Toinen heistä houkutteli minut yhteen jumppaan ja siellä olemme nyt käyneet viikottain. Näen heitä useaan kertaan viikossa, kylästellään tai käydään vaunulenkillä. Nyt elämä maistuu paljon paremmalta
Joten sanoisin sinulle, että käy vain siellä perhekahvilassa ja ole avoimin mielin! Usein ihmiset ovat aluksi arkoja ja ujoja, mutta kun heidän kanssaan alkaa jutella, saattaakin löytyä joku sielunkumppani tai ainakin mukava tuttava jonka kanssa voi keksiä yhteistä tekemistä.

En tiedä oliko tästä nyt apua, mutta halusin kertoa tämän rohkaistakseni sinua... itsekin olin samassa tilanteessa, ja vähän hitaasti lämpeävänä tyyppinä minäkin koin vaikeaksi löytää uusia tuttavuuksia... mutta onnistuin siinä kuitenkin. Tsemppiä ja jaksamista sulle!

 

[minunkokemuksia]

Lapsi on 1,5-vuotias. Ja kotona oleminen on suorastaan tappavan tylsää. En jaksa keksiä koko ajan jotain viihdykettä, virikettä, harrastetta, tms. Ulkopuolisiin harrastuksiinkaan ei olla menty, paitsi mll:n perhekahvilaan, jossa en itse erityisemmin viihdy. Käydään silti, että lapsella olisi edes jotain vaihtelua (kerran viikossa). Olen aika yksinäinen, koska omat kaverit ovat töissä (eikä heillä ole lapsia), ja tapaamieni äitien kanssa ei ole synkannut.

Elämä tuntuu hirveän kaoottiselta, koko ajan on tavarat levällään ja koti sekaisin, tiskit kasaantuu tiskipöydälle, kun ei ehdi tiskata sitä tahtia, mitä niitä tulee. Siivota ei ehdi melkein koskaan. Hyvä, että imuroitua saa, mutta mitenkään siistiä täällä ei todellakaan ole varmaan koskaan. Asunto on aivan liian pieni, ja siksi tavarat lojuvat hujan hajan, kun ei niille keksi säilytystilaa.

Yritän joka päivä viedä lasta edes tunniksi ulos, mutta usein sekin jää. Kotona yritän tappaa aikaa, odotan että mies tulee kotiin töistä tai että on aika laittaa lapsi päiväunille. Menisin itsekin töihin, jos olisi työpaikka. Rahatilannekin on aivan surkea. Mitä tällaisessa tilanteessa oikein voi tehdä? Epäilen, että saattaa olla masennusta tms. Onko kenelläkään ollut tällaista ja miten olette päässeet siitä yli?

Täytyy sanoa, että tämä pikkulapsiaika ei TODELLAKAAN ole elämäni parasta aikaa. Ei millään lailla ihanaa, en nauti ollenkaan tästä. Tylsyys, kyllästyneisyys, epätoivo, ahdistus, vitutus - sotkut, kaaos, jatkuva kieltäminen, rutiinit. siinä se.

Kirjoituksesi olisi voinut olla suoraan minun elämästäni noin puoli vuotta sitten. Tunnetilani olivat juuri samat: tylsistynyt, ahdistunut, pahalla päällä koko ajan, jne kyllästynyt olemaan kotona. Ainoa ero oli se, että minulla oli työpaikka mihin palasin lapsen ollessa 1,8 vuotta. Nyt elämä on taas mallillaan, olo hyvä ja mieli virkeä. Jos sinulla on mahdollista, niin koita hakea töitä ihan oman mielenterveytesi vuoksi. Minä ainakin tunnen olevani paljon parempi äiti töissä käyvänä kuin koko ajan pahalla päällä/pahoinvoivana olevana kotiäitinä.

 

[sama täällä]

No kuule, saman ikäinen lapsi ja ihan sama meininki. Nyt tuntuu kyllä paremmalta, lapsi viihtyy itsekseenkin. Sinä tarttisit omaakin aikaa. Minä ainakin jaksan lapsen kanssa paremmin jos välilllä pääsen tuulettumaan itsekseni kaupungille, kaverin kanssa kahville tai jumppaan. Erityisesti jumppa on henkireikä - mitä rajumpaa sen parempi, purkaa hyvin paineet. (Toki meni aikansa että kunto nousi raskauden jälkeen mutta piti vaan sitkeästi jatkaa).

Me ei tavata paljoa muita. Jopa perhekahvila jäi meiltä kun lapsi sairasteli niin paljon. En mäkään löytänyt sydänystäviä sieltä mutta on mulla puhelinnumeroita naapuruston äideille ja aina voi pyytää seuraa. Ei vaan ole tullut soiteltua. Ehkä jossain leikkipuistossa olis juttuseuraa.

Sitten itse lähden kaupungille lapsen kanssa. Haahuilen vaikka kaupoissa jos en jaksa kotona olla. Vierailen sukulaisilla ja sellaista. Mutta myönnän, joskus on tylsää. Useinkin. Siksi mun onkin päästävä tuulettamaan päätäni kodista ulos, ja yksin.

Koita sopia miehesi tai isovanhempien kanssa hoidoista esim pariksi tunniksi, että saisit oma juttua. Ei kukaan oikeesti jaksa samaa päivästä toiseen ilman ystäviä. Sitä esitetään tuolla niin superäitejä mutta oikeesti, ei toi sun tilanne oo mikään ihme että tylsistyttää. Hyvä että uskallat sanoa. Luulen kuitenkin että kun saat tuuletettua itseäsi niin tuntuu taas paremmalta!

Tsemppiä!
t. toinen samanlaisessa tilanteessa

 

[minnu*]

Mulle kans on ollut aika pettymys se, että miten yksinäistä tämä vauva/taaperoaika on ollut. Osittain tietysti sattumien summaa ja omaa saamattomuuttakin, mutta... Ihan vauva-aikana emme käyneet juuri missään oman sairastelun vuoksi. Sitten vauva alkoi nukkua huonosti yöt, joten suoraan sanottuna en jaksanut lähteä mihinkään. Viime syksynä aloitimme muskarin, josta oli odotuksia sen suhteen, että tutustuisin siellä johonkin/joihinkin äiteihin, joista saisin sellaisia kavereita, joiden kanssa voisi tavata vaikkapa kerran viikossa. Muutamalla tutulla on ollut juuri tällainen "äippärinki", että kerran viikossa tapasivat kunkin luona vuorollaan, jakoivat kuulumiset jne. Mutta tässä meidän ryhmässä lähes kaikki olivat sellaisia, jotka olivat aloittaneet ryhmässä käynnin jo edellisenä talvena, eli olivat tutustuneet jo toisiinsa ja perustaneet tällaisen äippäringin. Meitä uusia ei siis edes pyydetty siihen mukaan, ja aika hankala olisi ollut tuppautua mukaan, kun tuntui, että ei siihen enää ketään muita haluttu. Kerrankin yksi äiti alkoi puhua tapaamisesta, niin huomattuaan minut lopetti asiasta puhumisen jne. No, olisin toki voinut ehdottaa "uusien äitien" kanssa toista ryhmää, mutta se sitten jäi...

Välillä olo on ollut aika itkuinen, olen välillä tosi ärtyisä, en koe olevani hyvä äiti, sillä välillä meinaa mennä hermo koko lapseen. Mies on paljon poissa kotoa työnsä vuoksi ja usein ajattelenkin, että onko tämä sitä perhe-elämää, jota haluan elää? Ei ole. Välillä olo on taas tosi onnellinen ja on ihanaa olla kotona lapsen kanssa, seurata hänen kehitystään ja uusia temppuja. Vaikka välillä tuntuu, että ei enää jaksa, niin silti suunnitelmissa on olla kotona vielä ainakin vuosi.

 

[tylsyyttä!]

Ap, tuollaista se olisi kaikilla, jollei lähde mökistä ulos. Kenellä tahansa kaatuu seinät päälle, lapsen kanssa tai ilman, jollei tee mitään tai mene minnekään, ikinä. Voihan sulla olla masennustakin tietysti, mut mun mielestä sä olet vaan tylsistynyt ja sitä kautta passivoitunut ja tyytymätön.

 

[miinuska]

Mulle kans on ollut aika pettymys se, että miten yksinäistä tämä vauva/taaperoaika on ollut. Osittain tietysti sattumien summaa ja omaa saamattomuuttakin, mutta... Ihan vauva-aikana emme käyneet juuri missään oman sairastelun vuoksi. Sitten vauva alkoi nukkua huonosti yöt, joten suoraan sanottuna en jaksanut lähteä mihinkään. Viime syksynä aloitimme muskarin, josta oli odotuksia sen suhteen, että tutustuisin siellä johonkin/joihinkin äiteihin, joista saisin sellaisia kavereita, joiden kanssa voisi tavata vaikkapa kerran viikossa. Muutamalla tutulla on ollut juuri tällainen "äippärinki", että kerran viikossa tapasivat kunkin luona vuorollaan, jakoivat kuulumiset jne. Mutta tässä meidän ryhmässä lähes kaikki olivat sellaisia, jotka olivat aloittaneet ryhmässä käynnin jo edellisenä talvena, eli olivat tutustuneet jo toisiinsa ja perustaneet tällaisen äippäringin. Meitä uusia ei siis edes pyydetty siihen mukaan, ja aika hankala olisi ollut tuppautua mukaan, kun tuntui, että ei siihen enää ketään muita haluttu. Kerrankin yksi äiti alkoi puhua tapaamisesta, niin huomattuaan minut lopetti asiasta puhumisen jne. No, olisin toki voinut ehdottaa "uusien äitien" kanssa toista ryhmää, mutta se sitten jäi...

Välillä olo on ollut aika itkuinen, olen välillä tosi ärtyisä, en koe olevani hyvä äiti, sillä välillä meinaa mennä hermo koko lapseen. Mies on paljon poissa kotoa työnsä vuoksi ja usein ajattelenkin, että onko tämä sitä perhe-elämää, jota haluan elää? Ei ole. Välillä olo on taas tosi onnellinen ja on ihanaa olla kotona lapsen kanssa, seurata hänen kehitystään ja uusia temppuja. Vaikka välillä tuntuu, että ei enää jaksa, niin silti suunnitelmissa on olla kotona vielä ainakin vuosi.

Kun menet sinne muskariin seuraavan kerran, ehdota ihmeessä niille uusille äiteille sitä uutta äippärinkiä! Ihan varmasti innostuvat. Kaverit ja ystävät antavat elämään niin paljon! kuten tuossa aiemmin kerroin, mun harmaan arjen pelasti muutama uusi tuttavuus. Kyllä niitä kavereita saa noista muskareista ja kerhoista, sinne ihmiset tulee just sitä varte että tutustuisivat muihin äiteihin ja saisivat sitä kautta elämään sisältöä. Rohkeasti liikkeelle, tsemppiä!!