Tyhjä olo

Minuun kosketti suunnattomasti eiliset traagiset tapahtumat. Haluan myötäelää omaisten surussa ja toivottaa voimia koululaisille Jokelassa ja kaikissa Suomen kouluissa. Otan osaa.

 

Tapaus asettaa monien arvoja uuteen järjestykseen.
Vanhemmat olkaa enemmän lastenne kanssa, seuratkaa mitä he tekevät, olkaa heistä kiinnostuneita.
Nuorten pahoinvointiin pitäisi löytää keinoja.
Pitäisikö antaa lisää rahaa Tehylle vai mielenterveyden hoitoon ja ennaltaehkäisyyn?

 

Silloin kun nuori pelaa tuntikausia tappamispeliä netissä, niin silloin vanhempien pitää etsiä hänelle toinen harrastus, eikä antaa tietokoneelle kasvatustehtävää.

 

Olen itkeä tirauttanut muutaman kyyneleen joka kerta, kun ajattelen eilistä tapahtumaa. Ei siitä silti kannata mitään yhteiskunnallista tragediaa tehdä! Pienemmille lapsilleni (10-ja 11-vuotiaat) en ole puhunut asiasta mitään. Enkä suosi uutisia. Joten he eivät tiedä koko jutusta mitään. Jonakin päivänä tietävät (tänään ovat kuumeessa kotona molemmat), mutta sitten tällainen hurmenostatus aiheesta on onneksi jo ohi!

Kerron silti jotain.

Olen minun isojen poikien kanssa joutunut käymään läpi kaikenlaista. Olemme käyneet terapiassa, on käyty ysiluokkaa kotiopetuksessa, on törmäilty kännissä autolla ja mopoilla, on menetetty korttia, on vahingoitettu itseään tahallisesti... on ja on... ja on....

Joka ainoa kerta, kun näitä asioita on puitu, on törmätty samaan ongelmaan: Isättömyyteen. On heillä isä, joo, mutta hän ei ole koskaan halunnut eikä jaksanut olla missään yhteydessä poikiinsa. Jossain vaiheessa yritti, mutta jumittui ongelmaan. Pojat halusivat häneltä vain rahaa (muuta eivät olleet koskaan saaneetkaan). Minä en ole milloinkaan haukkunut tai arvostellut pojilleni isäänsä, olen ajatellut, että luokoon omat mielikuvansa ja mielipiteensä. Ja toivonut tietenkin, että lasten isästä kasvaisi aikuinen. Niin ei ole käynyt - omien traumaattisten kokemustensa takia kai. En myöskään puolustele häntä.

En ole myöskään yksin kyennyt olemaan kaksi vanhempaa, vaikka kovasti olen yrittänyt. Ei minusta tule miestä. Tai no voi tulla muutamaksi hetkeksi, mutta sitten olen taas nainen. Minusta ei ole isäksi ja äidiksi. Kukaan muu mies maailmassa ei ole poikieni isä.

Luen huumejuttuja lehdistä, luen näitä ammuskelujuttuja lehdistä ja voin vain toivoa ja uskoa, että olen kyennyt onnistumaan siinä, mitä olen eniten maailmassa toivonut. Varma en voi olla koskaan.

Yhtäkään isää eikä äitiä saa syyttää näistä. Lapsetkaan ei toivoisi sitä.

 

Itselläni on murrosikäinen poika. Olisi niin helppoa antaa pojan viihtyä yksikseen omissa oloissaan netin, konsolipelien ja kännykän kanssa. Silti huomaan kerta toisensa jälkeen päivästä toiseen ottavani saman asian esille. Patistan pojan ulkoilmaan menemään kavereittensa luokse, patistan pojan mukaan kävelylenkille tai uimaan, kannustan rahan voimalla poikaa lukemaan, rohkaisen häntä kutsumaan kavereita kylään vaikka yöksi jne. Mikään ei huvita, läksyt tehdään rimaa hipoen mahdollisimman vähällä vaivalla.

Minä en tiedä, millä murkun elämänilon ja energian saisi takaisin. Pitäisikö olla huolestunut, pitäisikö ajatella, että tämä kuuluu asiaan. En minä tiedä, missä menee liian asioihin puuttumisen ja välinpitämättämyyden raja. Yritän tehdä parhaani, mutta riittääkö se? Mikä on normaalia murkun mököttämistä ja mikä on masennusta?

Poika pärjää koulussa, hänellä on oikeitakin kavereita, mutta hän pukeutuu mustaan, kuuntelee metallimusiikkia ja on välillä puhumaton ja synkkä.

En tiedä taustoja, mutta ymmärrän siinä mielessä Jokelan surmaajan vanhempia, että välttämättä vikaa ei ole ollenkaan vanhemmissa. Täytyy vain toivoa, että tämä jäisi yksittäiseksi tapaukseksi, eikä miksikään esikuvaksi muille masentuneille nuorille.

Tämä ainakin herättää taas minut tajuamaan, että älkää hyvät ihmiset vain karsiko enää yhtään sosiaali- ja terveyspalveluista. Tiedän, että Tuusulan kunnalla on ollut pitkään yksi koulupsykologin virka täyttämättä ja Tuusulassa on ollut enemmän oppilaita per koulupsykologi kuin mitä olisi suositeltavaa. Kyllä tässä pahoinvointiyhteiskunnassa pitää saada rahaa lasten- ja nuorten terveydenhoitoon ja ennenkaikkea kaikkien ikäluokkien mielenterveyspalveluihin!!!

 

-Witchie,

Olet niin oikeassa isän roolista kasvattamisessa ja varsinkin poikien kohdalla. Minä olen onnellinen niistä hetkistä, jotka saan olla lasteni kanssa, mutta silti tuntuu, että en tee tarpeeksi. Pitäisi olla äärettömän vahva vanhempi, joka yksin pystyy ja jaksaa kieltämään esim. liiallisen tietokonepelaamisen lapsilta. Olen kyllä aivan samaa mieltä, että syy ei ole vanhemmissa kokonaan, koska tällaista tapahtuu, vaikka lapsella olisi molemmatkin vanhemmat. Minusta tukea tarvitsivat vanhemmat, että he jaksaisivat harrastaa lastensa kanssa ja jaksaisivat ohjata lapsiaan ja jaksaisivat olla kiinnostuneita mitä lasten kaveripiiri puuhailee. -Witchie, sanoit kesällä olleesi poikasi kanssa ongella; se on juuri välittämistä, kalastuksesta kiinnostuminen on hieno asia, mutta muutamakin kerta kesässä kalassa tuo lapsille onnistumisen tunteita ja ne muistetaan pitkään.

kaikkein tärkein asia kuitenkin nuoren kasvattamisessa on tukea hänen itsetuntoaan, itsetunto antaa voimaa kieltäytyä pahasta ja antaa mahdollisuuden ajatella omilla aivoillaan. paljon puhutaan kurin löystymisestä, mutta se on p..puhetta. Jos lasta kuritetaan kurin vuoksi, niin tällaiset ongelmat vai lisääntyvät. Asiallisia rajoja pitää olla, mutta samaan hengenvetoon lapselle pitää pystyä osoittaa mielekästä tekemistä; se on paljon vaadittu.

liikkeelle kannattaa lähteä unirytmin saamisesta normaaliksi, siis 8-9 tuntia vähintäin yöunta. Tietokone kiinni hyvissä ajoin ennen nukkumista, tietokone pitää saada sulkea ja virhe on, että koneet ovat lasten huoneissa ja samalla niiden käyttöä ei valvota. Tietokone ja tv eivät kuulu lastenhuoneen varustukseen, jos niitä katsellaan yöllä. jos koneita ei suljeta, niin sulake irti ja sähköt pois siis yöllä.

seuraavaksi pitää ulkoilla ja harrastaa jotakin liikuntaa, se on aivan välttämätöntä unensaannin vuoksikin.

lasta pitää seurata, että mistä hän on kiinnostunut, poikia kiinnostaa koneet ja moottorit vanha mopo ja sen moottorin purkaminen ja tuunaaminen on hyödyllistä hommaa 13v pojalle.

Toivotan voimia kaikille vanhemmille, kuunnelkaa lastanne ja kysykää joka päivä kuulumisia ja miten sujuu, osoittakaa , että välitätte.

 

Viisaita kirjoituksia, jotka todellakin panevat minut miettimään, onko minusta vieraan lapselle auttajaksi...

 

Hyvä, että lapsiakin välillä muistetaan parisuhteessa. On tosin keskusteltu vanhempien suhtautumisesta toisiinsa huoltajina erotilanteissa. Sehän vaikuttaa myös lapsiin.

Aiemmin minua saattoi häiritä opettajien käsitys lasten ongelmien syistä. Tavallisesti ensimmäinen kommentti oli, että perhe on hajalla, vanhemmat eronneet, sellainen erolapsi. Nykyään olen jokseenkin samaa mieltä. Lapset kärsivät vanhempien eroista ja riidoista. Kuka muistaa vielä sanontaa. "Lapsen koti on vanhempien suhteessa."

Kun kuitenkin eroja on paljon, niin lapset ja nuoret kasvavat turvattomuuteen, joka ei voi olla vaikuttamatta kehitykseen, nuoren arvoihin ja asenteisiin. Lapsilla ja nuorilla on myös masennusta valtavasti. Ajattelen, että se on useimmiten reaktiivista tai traumaattista kuin geneettistä. Silti nuorille määrärtään mielialaa kohottavaa, piristävää lääkitystä ja unettomuuteen sitten vastapainoksi eri tabu. Yhä useampi nuori on jo niin medikalisoitu, että oikein hirvittää. Lääkkeet eivät kuitenkaan poista traumaattisia menetyksiä, pettymyksiä ja hyljätyksi tulemista tai yksinäisyyttä.

Sitten on tietokoneet, joita itse kukin naputtelee. Pelien maailma on tietoisesti hyvin epätodellista ja sen vuoksi monia lumoavaa. Nimimerkki "mies" mainitsi seikan, mikä on myös itseäni vaivannut. Lapsillani on isänsä luona tietokoneet huoneissaan. Uusperheessä kaikille neljälle lapselle hankittiin omat koneet huoneisiinsa. Olen kuullut lapsilta, että he oleilevat yleensä kukin omissa huoneissaan, ovi kiinni ja pelaavat tietsikkaa lähes aina myös yömyöhään. Vaikka tuo kuulemani tuntui minusta kaamealta, en ole voinut vaikuttaa asiaan mitenkään. Lapsilleni olen kyllä kertonut oman mielipiteeni ja ihmetellyt sitä, mikseivät he juttele, keskustele ja ole enemmän yhdessä. Ilmeisesti pelaamista ja huoneissa yksin viihtymistä ei kuitenkaan siellä uusperheessä pidetty mitenkään pahana. Parisuhteelle jäi oma rauhaa ja aikaa omistautua toisilleen!

Liekö tilanne sama muissakin perheessä, voisi jopa olettaa niin.

 

Minä olen sitä mieltä että nykyaikana liikaa odotetaan äidiltä ja/tai isältä. Mitä enemmän lapsella on rakastavia, välittäviä aikuisia ympärillään, sen paremmat ovat hänen oltavansa, sen suurempi on tukiverkosto.

Ennen suvut pitivät yhtä, ja perheet olivat suuria, lapset eivät koskaan olleet ns. yksin.

Nykyisin syyllistetään työssä käyviä ja/tai yh-äitejä ja isiä. Se rooli on tosiaan rankka, jos yksin tai kaksinkin yrittää olla lapselle koko suku ja tukiverkosto.

Ennen aviottomat lapset ja lesken olivat suuren suvun ja perheen ympäröiminä.

Pitäkää huolta myös vanhemmistanne, sisaruksistanne, sisarusten lapsista, mummoista ja vaareista, kaikista läheisistä puolin ja toisin. Se on voimavara, vaikka välillä oltaisiinkin asioista eri mieltä.

 

Yhtäkään isää eikä äitiä saa syyttää näistä. Lapsetkaan ei toivoisi sitä.

No olipahan taas...avautuminen.

Mutta jos ei vanhemmat ole yhteydessä lastensa toimiin, niin miksi sinun lastesi ongelmaksi on noin selkeästi noussut isättömyys..? Jos ei vanhempia voi lasten tekemisistä syyttää, niin kuinka isän poissaolo sitten aiheuttaisi tanko- tai rattijuopumusta? Ja koska Suomessa ei tunneta pakkoavioliittoja, voidaan hyvällä syyllä olettaa jokaisen valinneen lastensa isän itse... Vaikka valinta olisi huonokin ja valitsija lähes täysin arviointikyvytön.

Sitä paitsi väittämä on aivan bs:iä. Isä on lapselle tärkeä, tärkeämpi kuin joskus ajat sitten luultiin, mutta täysin normaaleja,terapiaa tarvitsemattomia, itseään vahingoittamattomia lapsia kasvaa lukematon määrä yksinhuoltajienkin huomassa. Yksi läsnä- ja järjissään oleva vanhempi riittää turvaamaan lapsen täysipainoisen kasvun ja kehityksen. . Tämän voivat varmasti monet leskiäitien lapset vahvistaa...

Niistäkin lapsista kasvaa ihan täysipainoisia ja -järkisiä kansalaisia, jotka eivät kasva vanhempiensa kanssa lainkaan, mutta joilla on edes joku pysyviä arvoja kannattava aikuinen elämässään, vaikka se aikuinen olisikin vain töissä siellä...
Jos kovin paljon keskittyy rakastamaan-rakastamaan-rakastamaan vain, voi siinä helposti lapset jäädä liian vähälle. Varsinkin jos rakas-rakas-rakas vanhemmalla vaihtuu kovin tiheässä tahdissa ja valinta on aina huono...

 

Olen itkeä tirauttanut muutaman kyyneleen joka kerta, kun ajattelen eilistä tapahtumaa. Ei siitä silti kannata mitään yhteiskunnallista tragediaa tehdä! Pienemmille lapsilleni (10-ja 11-vuotiaat) en ole puhunut asiasta mitään. Enkä suosi uutisia. Joten he eivät tiedä koko jutusta mitään. Jonakin päivänä tietävät (tänään ovat kuumeessa kotona molemmat), mutta sitten tällainen hurmenostatus aiheesta on onneksi jo ohi!

Kerron silti jotain.

Olen minun isojen poikien kanssa joutunut käymään läpi kaikenlaista. Olemme käyneet terapiassa, on käyty ysiluokkaa kotiopetuksessa, on törmäilty kännissä autolla ja mopoilla, on menetetty korttia, on vahingoitettu itseään tahallisesti... on ja on... ja on....

Joka ainoa kerta, kun näitä asioita on puitu, on törmätty samaan ongelmaan: Isättömyyteen. On heillä isä, joo, mutta hän ei ole koskaan halunnut eikä jaksanut olla missään yhteydessä poikiinsa. Jossain vaiheessa yritti, mutta jumittui ongelmaan. Pojat halusivat häneltä vain rahaa (muuta eivät olleet koskaan saaneetkaan). Minä en ole milloinkaan haukkunut tai arvostellut pojilleni isäänsä, olen ajatellut, että luokoon omat mielikuvansa ja mielipiteensä. Ja toivonut tietenkin, että lasten isästä kasvaisi aikuinen. Niin ei ole käynyt - omien traumaattisten kokemustensa takia kai. En myöskään puolustele häntä.

En ole myöskään yksin kyennyt olemaan kaksi vanhempaa, vaikka kovasti olen yrittänyt. Ei minusta tule miestä. Tai no voi tulla muutamaksi hetkeksi, mutta sitten olen taas nainen. Minusta ei ole isäksi ja äidiksi. Kukaan muu mies maailmassa ei ole poikieni isä.

Luen huumejuttuja lehdistä, luen näitä ammuskelujuttuja lehdistä ja voin vain toivoa ja uskoa, että olen kyennyt onnistumaan siinä, mitä olen eniten maailmassa toivonut. Varma en voi olla koskaan.

Yhtäkään isää eikä äitiä saa syyttää näistä. Lapsetkaan ei toivoisi sitä.

Miten voitkaan Witchie olla niin perin itsekeskeinen, aina asia kääntyy sinuun ja sinun perheeseen, oli kyse sitten mistä tahansa. Älä enää edes vertauksena kerro omista asioistasi Jokelan tapahtumien yhteydessä, et taida edes ymmärtää asian suuruutta. Jos haluat ottaa kantaa, jätä se MINÄ sivummalle, yritä edes.

 

Ajattelen, että uutistapahtuma järkytti Witchietä ja sai hänet menemään itseensä. Kun perheessä ja lähipiirissä on nuoria, joilla ei aina mene hyvin, tulee herkästi pelko, ettei käsvisi samoin. Nuorten elämä on vaarallista, koska he elävät monesti täysillä kaikkine tunteineen, kokeilevat, mutteivat vielä tiedä, osaa ja hallitse kaikkea.

Ehkäpä äideille on tyypillistä pelätä lastensa puolesta, koska haluavat suojella heitä pahalta. Lähinnä noin minä tuon Witchien kertomuksen ymmärsin. Mutta ehkä siinä ei ollut kaikki.

 

Ajattelen, että uutistapahtuma järkytti Witchietä ja sai hänet menemään itseensä. Kun perheessä ja lähipiirissä on nuoria, joilla ei aina mene hyvin, tulee herkästi pelko, ettei käsvisi samoin. Nuorten elämä on vaarallista, koska he elävät monesti täysillä kaikkine tunteineen, kokeilevat, mutteivat vielä tiedä, osaa ja hallitse kaikkea.

No mitä kirjoituksista voi päätellä, on huoleen syytäkin. Ei sitä nyt sentään normina tule pitää, että lapset kaahailevat humalassa, ilmeisesti alaikäisinä ja ovat terapian tarpeessa, vaikkei se ehkä nykypäivänä ole kovin harvinaistakaan.

Ei myöskään pidä esittää että se olisi jotain nuorten tavallista kokeilua, tarttua alkoholiin ja moottoriajoneuvoihin samanaikaisesti.

Jospa vanhemmat menisikin vähemmän itseensä ja kiinnostuisi enemmän korjaamaan lastensa häiriökäyttäytymistä...

 

been there, done that = Lapseton, ihan selkeästi.

Kasvun paikka, jos lisääntyy joskus.

 

Toki lasten ongelmakäyttäytyminen on usein seurausta vanhempien tekemisistä tai tekemättäjättämisistä, tosin ei aina suinkaan esim. mielisairauksien puhkeamista ei ulkopuolinen voi estää.

Minä itse vanhempana olen kokenut, että nuorelle vanhemmalle asetetaan aika kova taakka. Minulla vanhemmat asuvat kaukana ja ovat yhä mukana työelämässä. Ystäväpiirillä on omia lapsia. Minulla ei ole tukiverkkoja, josta saisin apua silloin, jos olen väsynyt. Yhteiskunnalta tukea ei tule ennenkuin vasta sitten, kun on jo todellinen kriisitilanne käsillä. Tiedän esimerkiksi sen, että lapsille ei ole hyväksi katsoa liikaa videoita, mutta jos se on päivässä ainoa hetki kun saa hengähtää, niin toki minäkin (huonolla omallatunnolla) teen niin. Nyt joku varmasti sanoo, että mitäs menin hankkimaan lapsia, jos en niitä jaksa hoitaa. Kyllä minä jaksoin ihan kohtuullisesti hoitaa lapsiani niin kauan, kunnes mieheni rakastui nuorempaan lapsettomaan naiseen ja jätti minut pärjäämään yksin lasten kanssa. Pienipalkkaisena naisena en pärjää tuloilla niin hyvin, että siitä riittäisi rahaa ulkopuolisen hoitajan palkkaamiseksi.

Lasten isä osti isommalle lapselle pleikkapelin. Esikoinen katseli aluksi muumeja, sitten pokemoneja ja muita sellaisia ja nyt pelaa pleikkaa. Seuraavaksi sitten varmaan surffailee netissä.

Minä en juo, en polta ja yritän olla hyvä äiti lapsilleni. Tarkoittaako tämä sitä, että minunkin lapsista tulee tätä menoa nettinörttejä, joita ei muu elämä kiinnosta. Kyllä tämä elämä nykyään on hankalaa, kun pitäisi ehtiä tekemään kaikkea eikä aika riitä.

 

Kyllä pelikoneet ovat ensimmäinen askel huonompaan suuntaan, jos niitä käytetään lasten hiljentämiseksi. Tietysti niitä on ja niillä pelataan, mutta kyllä helpompi olisi ollut, jos pelikoneet olisivat olleet mahdollisimman pitkään poissa, koska ne aiheuttavat riippuvuutta. Lapsi väsyy äärettömästi pelatessaan ja ärtyy. Vaikka kuinka rankkaa olisi, niin silloin kun lapset tulevat koulusta, niin heille pitäisi löytyä aikaa. tehdä vaikka yhdessä ruokaa.
kannattaa kysyä kerhotarjonnasta paikkakunnaltasi ja sitten vaikka perustaa muiden aikuisten kanssa oma kerho, jota vedetään vuorotellen.
Ulkoleikitkin ovat järkevämpiä kuin ainainen pelaaminen. Kun lapset vierailevat toistensa luona, niin pelaaminenkin on vähempää.
Silloin pitäisi hälytyskellojen soida, kun lapsi tulee koulusta ja istuu pelikoneen viereen, kun hän tulee syömään välillä, niin hän huudahtaa, että "tulen heti, tapan vain itseni ensin) sitten hän menee uudelleen pelaamaan ja pelaamasta suoraan iltapesulle ja nukkumaan.

 

"No mitä kirjoituksista voi päätellä, on huoleen syytäkin. Ei sitä nyt sentään normina tule pitää, että lapset kaahailevat humalassa, ilmeisesti alaikäisinä ja ovat terapian tarpeessa, vaikkei se ehkä nykypäivänä ole kovin harvinaistakaan.

Ei myöskään pidä esittää että se olisi jotain nuorten tavallista kokeilua, tarttua alkoholiin ja moottoriajoneuvoihin samanaikaisesti.

Jospa vanhemmat menisikin vähemmän itseensä ja kiinnostuisi enemmän korjaamaan lastensa häiriökäyttäytymistä... "

Lapsia ja nuoria on niin erilaisia ja saman perheen lapsistakaan ei kasva kaikista "reippaita ja vastuullisa" nuoria, vaan yksi lapsista voi järjestää ties minkälaisia tempauksia ja toinen lapsi voi olla sellainen opettajien ja naapurien suosima kiiltokuva-lapsi joka ei koskaan järjestä vanhemmileen tai ympäristölleen harmia. Vanhemmat eivät aina tee niitä oikeita ratkaisuja tai osaa aina olla niitä täydellisiä kasvattajia, siitä huolimatta lapsesta voi kasvaa täysin järkevä aikuinen tai sitten ei. Minusta "been there, done that" nimimerkki ei oikein kuvaa oikeasti ihmistä joka on kokenut saman, ollut samassa veneessä. Ei, juuri tuollaiset kaikkitietävät ihmiset ovat niitä kaikkein pahimpia. Aina omasta mielestään oikeassa, antamassa muille ohjeita kuinka tulisi elää ja korostamassa omaa erinomaisuuttaan. Ei ymmärrystä koska omassa elämässä ei olla koettu mitään vastaavaa mutta Siperia opettaa.

Kokemuksesta tiedän että lapset ovat erilaisia, oli niillä ihan samanlaiset kasvatus- ja perheolosuhteet. Joku haluaa rajusti kokeilla rajoja, toinen tuskin kokeilee niitä ollenkaan. Voihan olla että lapsi joka ei koskaan "kapinoi", on aikuisena kapinoiva "teini".

 

bla, bla, bla...

No siinä sitä oli sisältöä kuin ilmapallossa... Minusta on suoraan sanottuna aika tyhmää lähteä tulkitsemaan minusta jotain sellaista, mitä en ole kirjoittanut. Koskee myös tätä jälkimmäistä 'tietäjää':

been there, done that = Lapseton, ihan selkeästi.Kasvun paikka, jos lisääntyy joskus.

En näe mitään syytä vahvistaa tai kieltää tätä tietoa itsestäni, se ei mielestäni ole oleellista keskustelun etenemisen kannalta.

Milestäni lapset syntyvät yksilöinä, ominaisuuksin, jotka lapsen kasvaessa alkavat tulla esiin. On vanhempien tehtävä seurata ja olla läsnä lapsen kasvaessa, vahvistaa niitä ominaisuuksia, jotka lapsessa ovat toivottuja ja hillitä niitä, jotka eivät ole.

Pelikoneet, videot ja internet eivät yksinään riitä saattamaan lasta pois normikehityksen polulta. Läsnäolevan aikuisen tarjoamat arkielämän realiteetit riittävät pitämään lapsen kehityksen kurssissaan, vaikka aikaa kuluisikin em. vehkeiden parissa. Jos tälläistä aikuista ei ole, on riskinä että maailmankuvasta tulee kovin putkiperspektiivinen, sirpaleinen ja omituisesti vääristynyt.

Se että aikuinen pyrkii pesemään kätensä lapsensa kasvatuksesta mahdollisesti tällaisin argumentein: Kokemuksesta tiedän että lapset ovat erilaisia, oli niillä ihan samanlaiset kasvatus- ja perheolosuhteet. tai yksi lapsista voi järjestää ties minkälaisia tempauksia ja toinen lapsi voi olla sellainen opettajien ja naapurien suosima kiiltokuva-lapsi joka ei koskaan järjestä vanhemmileen tai ympäristölleen harmia. Vanhemmat eivät aina tee niitä oikeita ratkaisuja tai osaa aina olla niitä täydellisiä kasvattajia, siitä huolimatta lapsesta voi kasvaa täysin järkevä aikuinen tai sitten ei. ei muuta sitä tosiasiaa, että jokainen lapsi yksilönä tarvitsee yksilöllisen kasvatuksen.

Onhan aivan selvää, että jotain menee päin takalistoa, jos erilaisia ihmisiä kohdellaan samalla tavoin rutiininomaisesti.

 

Edellinen pitää aika hyvin paikkansa; lapset ovat yksilöitä. Minusta lasten kanssa eläminen ei oikeastaan ole kasvattamista, koska silloin puutun aika voimakkaasti lapsen elämään, minusta oikeampi termi olisi lapsen ohjaaminen. Silloin lapsi toimisi itse aktiivisesti ja joutuisi tekemään itse valintoja, näissä valinnoissa jos voisi olla mukana ohjaamassa esimerkillään tai hyväksynnällä, niin lapsi oppisi itsenäiseksi toimijaksi ja ajattelijaksi. Hän osaisi ajatella myös silloin, kun ystävät tekisivät älyttömyyksiä ja pyytäisivät mukaan.
Murrosikäkin olisi normaalia kapinaa, missä nuori itsenäistyisi, mutta säilyttäisi samalla tajun oikeasta ja väärästä. Liian voimakkaassa otteessa murkku reagoi vain voimakkaammin ja tekee tarkoituksella juuri siten, kuin häntä on kielletty, koska hänellähän on nyt mahdollisuus päättää itse ja se voi tulla jopa murkulle yllätyksenä.

 

Ei ole fiksua kommentoida arvostelemalla nimimerkkiä, vaan kommentoinnissa olisi pysyttävä vain asiassa. Toivon, että tämä palsta ei tule sellaiseksi, että täällä vain arvostellaan toisiamme, eikä kirjoiteta asiaa.

minun vastaukseni oli äidille, mutta se kelpaa myös muille?

 

Minusta lasten kanssa eläminen ei oikeastaan ole kasvattamista, koska silloin puutun aika voimakkaasti lapsen elämään, minusta oikeampi termi olisi lapsen ohjaaminen.

No voi nyt v... Ohjaaminen, kasvattaminen... sama kai se on, mikä se sana on mitä siitä käytetään, kunhan itse tekeminen pysyy edelleen samana. Ja aikuisen kuuluu puuttua lapsensa elämään, joskus hyvinkin voimakkaasti, sitä se vastuu tarkoittaa.

Kasvattaminenhan on nimenomaan lapsen kanssa elämistä. Kun lapsi on vauva, se on perushoitamista, ruokkimista, kuivittamista... Kun lapsi kasvaa, se muuttuu. Ja siten se yksilöllisyys huomioidaan, että kun lapset kehittyvät eri tahtiin; jos yksi veljeksistä oppii puhumaan vuoden vanhana ja toinen vasta lähempänä kolmea ikävuottaan, niin heitä tulee kasvattaa sen mukaisesti millä tasolla kehitys on. Kasvattaminen ei ole mikään arkielämästä erillinen tapahtuma: 'Tulepa pikku-Pauli tänne, iskälle tuli nyt kasvatuskohtaus...' vaan nimenomaan sitä läsnäoloa lapsen elämässä. Samoin kaikki 'laatuaika' ja muu vastaava bs pitäisi unohtaa lasten elämästä kokonaan.

Normaali elämä on ainoa mitä tarvitaan, työssä- ja kaupassakäyntiä, kotitöitä, vastuuta ja vapautta...Jos lapsella on joku ominaisuus, joka alkaa vallata tilaa liiaksi (kuten esimerkiksi vetäytyminen,aggressiivisuus tai muu sääntöjä rikkova käytös) tulee siihen hankkia ammattilaisen ohjausta, jos omat konstit loppuvat.

On turha sössöttää että lapset rutiininomaisesti haluaisivat kokeilla kännissä ajamista tai muuta yhtä tuhoisaa käytöstä, se on aina hälyttävä merkki vakavasta häiriöstä lapsella.

 

Nooo, meillä on sitten 90% vakava merkki häiriöstä.

Olen tehnyt mielenkiintoisen havainnon, nuoret olivat ennen paljon sekopäisempiä. Aika vapaasti saatiin olla, nyt kun aletaan "kasvattamaan", niin mitä se on, mitä minun pitää voimakkaasti puuttua, että välttäisin jonkin tietyn asian. Pitääkö minun juosta lujaa perässä, kun nuori menee nurkan taakse kavereiden kanssa tupakalle, tai pitääkö minun seurata 16v mukana kun hän on kavereidensa luona kylässä, miten on, tätäkö on voimakas puuttuminen?

 

Nooo, meillä on sitten 90% vakava merkki häiriöstä.

Lähde joka asian tutkinut oli mikä? Meillä? Perheesi 90% rattijuoppoja ja kessuttelijoita?

 

"On turha sössöttää että lapset rutiininomaisesti "haluaisivat" kokeilla kännissä ajamista tai muuta yhtä tuhoisaa käytöstä, se on aina hälyttävä merkki vakavasta häiriöstä lapsella."

90% voi kyllä haluta, ja yllättävän usea on kokeillutkin kännissä ajoa tai tuhoisaa käytöstä, minusta se on todellisuutta.

 

Olen huomannut että ne kaikkitietävät ihmiset ovat yleensä niitä kapeakatseisia jotka näkevät asiat vain miten ne ovat omalle kohdalle sattuneet. Mustaa tai valkoista -ajattelutapaa en jaksa ymmärtää mutta toisaalta voihan se olla vaikeaa astua toisen saappaisiin jos ei ole kokemusta asiasta josta kirjoittaa..? Minusta ihmiselle pitää antaa armoa, myös vanhemmille. Tosin päivänselvää on että vanhemmalla on vastuu omasta lapsestaan ja "kasvatuksestaan" mutta ei se vanhemman vastuu aina riitä, lainaisin Hillary Clintonin lausumaa; "it take´s a whole village to raise a child.
Voit "been there, done that"..jatkaa eipäs-juupas -kirjoittelua, ei paljon minun maailmaani hetkauta. Todellakin, been there, ja joskus "done that, too". ; )