Minäkin voisin tätä ketjua silmäillä!
Olen 37v ja esikoista odotan, nyt 15+3 ja la 7.5. Kaveripiirissä on kaiken ikäisiä lapsia, 1,5v-12v. Mieheni on ensimmäinen seurustelukumppanini, ollaan oltu kimpassa pian 6v. Ei kiinnostanut aiemmin yhtään seurustelut eikä perhekuviot, kaksikymppisenä opiskelin ja esimerkiksi työskentelin ulkomailla muutaman vuoden. Sittemmin panostin uraani ja olenkin päässyt mukavalle alalle joka tuntuu omalta. En koskaan viettänyt mitään villiä sinkkuelämää vaan elin itseäni varten, opin mitkä asiat tekevät minut onnelliseksi ja viihdyin nahoissani hyvin. Mies kun tuli vastaan, pohdin että tämän kanssa viitsin lähteä treffeille, oli niin hauskat jutut. Olin siis pidättäytynyt jopa treffailusta yli viiden vuoden ajan kun tapasimme, tuntui vaan niin turhalta kun kaikki tapailemani miehet olivat olleet niin plääh, ajanhukkaa.
Vankan ja onnellisen parisuhteen myötä aloin miettiä lapsen saamista uusiksi, ja tässä sitä ollaan. Mulla on PCO, ja yritystä kesti reilun 2 vuotta. Alustavasti tarkoitus on olla vanhempina vain tälle yhdelle, ehkä se ikäkin tässä vaikuttaa. Ystävillä on yhden kanssa mennyt aina mukavasti, mutta se pienellä ikäerolla syntynyt toinen on ns. kaatanut maidon. Vain hetkellisesti, tietty, mutta kuitenkin. Aikaa ei enää välttämättä ole isompaan ikäeroon. En kuitenkaan olisi voinut olla äiti vielä kaksikymppisenä, en ollut valmis ja nyt tuntuu että jokainen vaihe elämässä on ollut tarpeen. Elämänpiirissä on kuitenkin myös nuoria äitejä ja siinä on omat puolensa ilman muuta, minun iässä lapsi on heillä jo lentämässä pesästä. Joskus käy mielessä että voisin olla syntyvän lapsen mummo, vaikka olen mielestäni hyvökuntoinen ja vireä (siis ainakin ilman tätä raskautta, heh).