Se on se tunne mitä on raahannut mukanaan valtaosan elämästään ja siitä ei niin vaan eroon pääse, mutta kiitos
Kai se tästä taas iloks muuttuu.<3
Ihan turhaan raahaat moista tunnetta mukanasi.
Ei sinulla siihen ole mitään syytä.
Elämä on mulle opettanu sen, että kaikki jotka näyttelee ystävää eivät tosiaankaan ole sitä.
Mulla on elämässäni ihan tarpeeksi ja liikaa niitä kavereita jotka tarjoavat tuopin ja röökin, koska olen ns. "hyvä jätkä". Mikäs siinä.
Mut ne oikeat ystävät ovat ne harvat jotka osaavat ja uskaltavat potkaista persuksille milloin on tarve potkaista miestä eteenpäin. Siis eivät potki maassa makaavaa potkimisen riemusta, vaan potkimisilla on suunta eteen ja ylös. Ne ystävät ovat harvinaista herkkua. He ovat niitä kullanarvoisia ystäviä.
Mua ny harva uskaltaa potkia. 170/70 ruhtinaallinen koko ja helvetin itsevarma olemus varustettuna painijan niskalla karkottaa isommatkin tyhjännyhjääjät sivummalle. Tappelua kun ei voita suurin ja vahvin vaan vittumaisin, ja se olen aina tarvittaessa minä. Juu, ei tartte miettiä.
Kaveri on semmoinen joka omalla naamallaan ja nimellään lyö edestäpäin vaikka se kuinka sattuis, mut estää tekemästä hölmöyksiä. Se on ystävä. Vaikka tulis nenä kipeäksi.
Kaveri ei ole se joka tuuppaa alamäkeen pulkalle vauhtia ja taputtaa olalle silloin kun näyttää menevän hyvin. Niit riittää aina kun näyttää menevän hyvin.
Sukulaisiaan ei voi valita mut ystävänsä voi.
Muutaman viime vuoden olen pyrkinyt valitsemaan ystävikseni niitä jotka uskaltaa olla kanssani eri mieltä ja sanoa mulle ei.
Selkääntaputtajat tai -puukottajat ei kauheesti kiinnosta.