Kultaseni @tänttähäärää . Olen todella pahoillani.
Tekee mieli kertoa pieni tarina. Minulla on ollut aina varasuunnitelma - hankin lapsen vaikka yksin! Tosiaan itsehän en löytänyt sopivaa miestä, jonka kanssa perustaa perhe, ennen kuin vasta toissa kesänä. Olin silloin 35-vuotias. Voitte uskoa, että olin kovasti etsinyt ja testaillut erilaisia Mutta juuri oikeaa ei ollut löytynyt.
Olin kyllä katsellut, miten jättämäni miehet kelpasivat sitten eron jälkeen muille naisille, ja jopa naisten lasten isiksi. Monta kertaa arvelin, että olen sittenkin itse liian kranttu ja prinsessa, ja minussa on jotain vikaa kun kukaan ei kelpaa. Mutta olen mieluummin kranttu ja prinsessa kuin huonossa, ahdistavassa tai rajoittavassa suhteessa. Muutoin elämäni on aina ollut todella tyydyttävää, töiden, muiden ihmissuhteiden sekä harrastusten osalta.
Siksi olin, prinsessamaiseen "minä ite" -tapaani, joutunut punomaan salajuonen: hankkiudun yksin raskaaksi hedelmöitysklinikalla, jos tosiaan ei pikkuhiljaa sopivaa miestä löydy. Yksin lapsen saamisessa on monia hienoja puolia - ei tarvitse hoitaa ketään lapsellista tai aggressiivista tai muuten vaan "perässä vedettävää" tai muuten hermoille käyvää miestä lapsen lisäksi.
Sitten löytyikin suloinen mies, joka kelpasi minulle sekä suhteeseen että lasten isäksi. No nyt sitten uhkana on tuo minun katastrofaalinen munasarjojen tilanteeni, joka mm. estää hoidot julkisilla kokonaan - olen kuulemma liian toivoton tapaus julkiselle puolelle Jos olisin erilainen ihminen, en tekisi muuta kuin itkisi ja katkeroituisi.
Mutta olen sellaista tekoa, että vastoinkäymisistä vain vahvistun. Aina kun tulee esteitä vastaan, pitää käyttää uudenlaista luovuutta, jotta pääsee toiveissa ja tavoitteissa eteenpäin.
Koskaan ei saa luopua unelmista. Sinäkin @tänttähäärää , olet ansainnut lapsen ja onnellisen elämän.
Käy rohkeasti unelmaasi kohti. Paljon voimaa ja hellyyttä.
Tekee mieli kertoa pieni tarina. Minulla on ollut aina varasuunnitelma - hankin lapsen vaikka yksin! Tosiaan itsehän en löytänyt sopivaa miestä, jonka kanssa perustaa perhe, ennen kuin vasta toissa kesänä. Olin silloin 35-vuotias. Voitte uskoa, että olin kovasti etsinyt ja testaillut erilaisia Mutta juuri oikeaa ei ollut löytynyt.
Olin kyllä katsellut, miten jättämäni miehet kelpasivat sitten eron jälkeen muille naisille, ja jopa naisten lasten isiksi. Monta kertaa arvelin, että olen sittenkin itse liian kranttu ja prinsessa, ja minussa on jotain vikaa kun kukaan ei kelpaa. Mutta olen mieluummin kranttu ja prinsessa kuin huonossa, ahdistavassa tai rajoittavassa suhteessa. Muutoin elämäni on aina ollut todella tyydyttävää, töiden, muiden ihmissuhteiden sekä harrastusten osalta.
Siksi olin, prinsessamaiseen "minä ite" -tapaani, joutunut punomaan salajuonen: hankkiudun yksin raskaaksi hedelmöitysklinikalla, jos tosiaan ei pikkuhiljaa sopivaa miestä löydy. Yksin lapsen saamisessa on monia hienoja puolia - ei tarvitse hoitaa ketään lapsellista tai aggressiivista tai muuten vaan "perässä vedettävää" tai muuten hermoille käyvää miestä lapsen lisäksi.
Sitten löytyikin suloinen mies, joka kelpasi minulle sekä suhteeseen että lasten isäksi. No nyt sitten uhkana on tuo minun katastrofaalinen munasarjojen tilanteeni, joka mm. estää hoidot julkisilla kokonaan - olen kuulemma liian toivoton tapaus julkiselle puolelle Jos olisin erilainen ihminen, en tekisi muuta kuin itkisi ja katkeroituisi.
Mutta olen sellaista tekoa, että vastoinkäymisistä vain vahvistun. Aina kun tulee esteitä vastaan, pitää käyttää uudenlaista luovuutta, jotta pääsee toiveissa ja tavoitteissa eteenpäin.
Koskaan ei saa luopua unelmista. Sinäkin @tänttähäärää , olet ansainnut lapsen ja onnellisen elämän.
Käy rohkeasti unelmaasi kohti. Paljon voimaa ja hellyyttä.