Heippa kaikille! Oon viettänyt hiljaiseloa, ihan tarkoituksella. Viime kierrossa kyllästyin kokonaan testeihin, toiveisiin, haamuihin ja viivan katoamiseen, kuten myös mieheni. Jätimme tästä kierrosta haaveilemisen haaveilematta, ja kaikki raskautumiseen liittyvät sisällä uinuvat haaveet rommuttuivat, kun aviosiippani pitkään jatkuneen holjaisuuden jälkeen paljasti, ettei hän sittenkään halua toista yhteistä lasta. Mä en osaa selittää millaisia tuntemuksia paljastus herätti, ehkä vahvimpana sisimmässäni koin, että mua on harhaan johdettu ja petetty. Et mies on kokoajan salaa toivonut ettei viivat vahvistuisi ja ollut iloinen vuodon alkamiseata. Keskustelumme ovatkin olleet epärehellisyyteen pohjautuvia, ja oikeastaan kaikesta tuli juuri sillä hetkellä epäilyksenalaisia. Mä inhoon valheessa elämistä. Yksikin valhe saattaa kyseenalaiseksi kaiken. Kaikkiin totuuksiin ilmestyi jossittelun mahdollisuus. Mä oon aina sanonut, että kaikessa pitää olla täysin totuudenmukainen, sillä vain totuuden voi hyväksyä sellaisenaan ilman että tarvitsee pohtia et mitäpä jos. Ihminen ei saa rauhaa, jos asiassa on epäilyn mahdollisuus. Vain totuus antaa tyyneyden, olkoonkin se millainen tahansa.
Sillä siunaamalla hetkellä päätin, etten anna enää mitään mahdollisuutta muuttaa mieltään, ja varasin itselleni ajan lääkärille sterilisaatiota varten. Näillä mennään, ja siirrymme muille vesille, antaen tilaa seuraavalle sukupolvelle lisääntymisen suhteen.
Toivotan teille kaikille ihanaa elämää, paljon rakkautta ja viisautta elämän varrelle. Olkaa elämänne sankarittaria, äitejä suurella sydämellä! Jokaiselle teistä nostan hattua suurperheistänne, uskalluksestanne elää omien tuntemuksienne mukaan tässä nyky-yhteiskunnassa!
Rakkaudella, palleroita