Ja tämä Pasi Kiviojan vastaus Kaaron Lehtola-vuodatukseen on myös sangen asiallinen:
JSN:n kulissien takainen kähmintä tuotti pettymyksen
28.4.2016 16:45
Toimittaja
Jani Kaaro harmittelee
julkisessa Facebook-päivityksessään, ettei hänen Rapportissa julkaisemansa juttu
Valemedia vai mediavale – korjaako valtamedia omat virheensä? Entä mitä siihen sanoo JSN? ole herättänyt keskustelua.
Yksi syy hiljaisuuteen voi olla se, ettei hänen haastattelemansa Julkisen sanan neuvoston kanta-asiakas
Markku Lehtolaherätä hänen kantelujensa kohteissa, päätoimittajissa ja toimittajissa, varsinaisesti helliä tunteita. Kaaro kirjoittaa jutussaan, että ”Lehtola saattaa olla pahin pain in the ass, mitä suomalaistoimituksissa on pitkään aikaan koettu”. Saattaa tosiaan olla. Lehtolan tapa takertua numerovirheisiin ja epätarkkoihin ilmaisuihin on monen mielestä silkkaa saivartelua. Jos hän vielä retostelee pitävänsä päätoimittajille ”koirakoulua”, kuten Kaaron jutussa kerrotaan, ja suhtautuu JSN:ään ”vitsikkäänä itsesääntelyä harrastavana huijariporukkana”, niin ei kai se ihme ole, että keskustelu päättyy lyhyeen.
Toinen syy hiljaisuuteen on kenties se, että Kaaron juttu ja sen yhteydessä julkaistu Lehtolan 39-sivuinen
Kulissien takana -raportti ovat kovin raskaslukuisia ja keskittyvät median itsesääntelyjärjestelmän pieniin nyansseihin, joilla ei ole 99 prosentille lukijoista minkäänlaista merkitystä. Kuulun siihen jäljelle jäävään yhteen prosenttiin, ja minusta Kaaron teksti ansaitsee kyllä kommenttinsa.
Tiivistetysti Kaaron joukkorahoitetussa artikkelissa on kyse siitä, että hyvää journalistista tapaa
Journalistin ohjeiden pohjalta tulkitseva JSN ei käsittele kaikkia sille lähetettyjä kanteluita neuvoston istunnoissa vaan neuvoston puheenjohtaja ja sihteeristö tekevät esikarsintaa. Neuvosto ei ole esimerkiksi ottanut kaikkia Lehtolan oikaisupyyntöjen hylkäämisistä tekemiä kanteluita käsittelyyn, jos kyseessä ei ole ollut neuvoston tulkinnan mukainen
olennainen asiavirhe. Kaaro ja Lehtola arvostelevat JSN:ää siitä, etteivät karsintapäätökset olisi yleisölle julkisia.
Lehtola kertoo Kaaron jutussa, että hänen kantelutehtailussaan on ollut kyse eksperimentistä: ”Linjaus olennaisesta asiavirheestä voitiin tehdä vain JSN:ssä. Hän alkaisi järjestelmällisesti tehdä oikaisupyyntöjä mediassa havaitsemistaan asiavirheistä, ja jos media ei korjaisi virheitä, hän tekisi niistä kantelun JSN:ään. ’Halusin oikeasti tietää, missä menee olennaisen ja ei-olennaisen virheen raja ja miten JSN sitä linjaa’. Lehtola kutsuu tätä JSN-testiksi.”
Kaaron juttu ei herättänyt minussa dramaattisia tunnereaktioita puoleen eikä toiseen. Olen itse asiassa ihan samaa mieltä siitä, että median pitäisi nykyistä nöyremmin myöntää ja korjata virheensä. Journalistin ohjeiden mukaan vain olennainen asiavirhe pitää korjata, mutta jos lukija löytää selkeän mutta olennaista pienemmän virheen, olisiko toimituksen ihan mahdotonta korjata se, jos vielä työläämpänä vaihtoehtona on selitysten kirjoittaminen JSN:lle ja ylimielinen mielikuva lukijan silmissä?
Kaaron ja Lehtolan keskeisin kritiikki kohdistuu JSN:n karsintapäätösten julkisuuteen. Kaaro kirjoitti juttunsa ennakkopuffissa JSN:n kulissien takaisesta kähminnästä. Olin pettynyt siitä, ettei kyse ollutkaan mistään jännittävämmästä salaisesta asiasta. Kyllä ne karsintapäätöksetkin ovat julkisia, ja niihin voi käydä tutustumassa kenenkään kähmimättä JSN:n toimistossa Helsingissä.
Olen itse kirjoittanut JSN:n karsimista kanteluista otsikolla
Tällainen on JSN:n ö-mappi. Karsitut päätökset ovat ihan mielenkiintoista ajankuvaa mutta eivät laajemmassa mittakaavassa merkityksellisiä, koska puheenjohtaja tuo keskustelua vaativat tapaukset joka tapauksessa neuvoston käsittelyyn.
Pidän JSN:n avoimuuden lisäämistä tärkeänä. JSN-kauteni alussa ehdotin jopa neuvoston kiinnostavimpien keskustelujen lähettämistä suorana streamina, jotta päätösten lyhyehköt perustelut olisivat ymmärrettävämpiä. Omalta osaltani pyrin edistämään avoimuutta kirjoittamalla JSN:n ratkaisuista blogissani. Se, että kanteluiden karsintapäätöksiä julkaistaisiin edes jossakin muodossa neuvoston nettisivuilla, on tutkimisen arvoinen ehdotus, mutta esimerkiksi kantelijoiden yksityisyydensuojaan, medioiden oikeusturvaan ja neuvoston resursseihin liittyvät rajoitukset pitäisi silloin ottaa huomioon.
Jos neuvoston työmäärää lisätään epäolennaisuuksien käsittelyllä, se on pois olennaisempiin asioihin käytetystä ajasta. Järjestelmä on jo nyt kovin ruuhkainen – siitä Lehtola on pitänyt osaltaan huolen. JSN pystyy pitämään kokouksen kerran kuussa, ja jokaisessa istunnossa ehditään ratkaista enintään kymmenen kantelua. Tämä tekee alle 120 neuvoston päätöstä vuodessa, sillä kaikissa kokouksissa ei päästä kymmeneen ratkaisuun ja heinäkuussa pidetään lomaa. Kun kanteluita tulee nykytahdin mukaisesti 500-600 vuodessa, esikarsintaa on pakko tehdä ja valita koko neuvoston käsittelyyn ainoastaan eniten eettistä keskustelua edellyttävät tapaukset.
Viime vuonna Markku Lehtola teki tietojeni mukaan JSN:ään noin 25 kantelua. Niistä 15 otettiin neuvoston käsittelyyn. Määrä on viitisen prosenttia kaikista tulleista kanteluista. Niistä osa on päätynyt vapauttavaan, osa langettavaan ratkaisuun, ja langettavissa on yleensä ollut kyse siitä, ettei lehti ole pyynnöstä huolimatta korjannut olennaista asiavirhettä.
Eiköhän pointti ole jo ymmärretty. Nyt kun Lehtolan JSN-testi on tehty ja tulokset julkaistu, voisiko JSN:n spämmäyksen ystävällisesti lopettaa ja keskittyä isompiin ongelmiin?
P.S. Jani Kaaron teksti on julkaistu joukkorahoituksella toimivalla Rapport-alustalla. Olen kirjoittanut Rapportista ja siihen liittyvistä pulmista
täällä ja
täällä. Rapport ei ole sitoutunut JSN:ään, Journalistin ohjeisiin eikä tunnusta edes lakisääteistä päätoimittajavastuuta julkaisemistaan teksteistä. Tältä pohjalta on melkoista hurskastelua, että Rapportissa julkaistussa kirjoituksessa vaaditaan muilta tiedotusvälineiltä Journalistin ohjeiden noudattamista.
