En näe asiassa mitään ongelmaa. Jos sinä haluat erota, niin sitten sinä otat eron. Ei siihen miehen hyväksymistä tarvita.
En pystyisi itsekään antamaan pettämistä anteeksi. Ja niitä syitä on monta.
En ensinnäkään koe pienintäkään tarvetta antaa anteeksi sitä, jos joku läheinen ihminen pettää luottamukseni. Olkoot se sitten mies, joka pettää luottamukseni avioliittomme ulkopuolisella suhteella, tai ystävä, joka pettää luottamukseni kertamalla "luottamuksella kerrottuja asioita" eteenpäin. Mitä h*lvettiä teen lähipiirissäni ihmisellä, johon en voi luottaa? No en yhtikäs mitään, joten ei muuta, kuin tassua toisen eteen sitten vaan ja hyvää jatkoa.
Mikäli joskus pettäisin miestäni, olisi jokin pahasti vialla. Eikä sitä vikaa voi tuossa kohtaa enää korjata, sillä puhuminen on tuolloin jo liian myöhäistä. Se aika kun oli ja meni jo. Ja sama pätee myös toiseen suuntaan.
Mikäli mies päätyisi puhumisen sijasta pettämiseen, niin eikö se ole sitten jo varsin selvä peli? Jos mies ei kunnioita vaimoaan edes sen vertaa, että ottaa vaikeudet puhumalla esiin (ennen, kuin tilanne menee pahemmaksi), niin mitä järkeä on jatkaa suhdetta? (Terveen ja hyvän) suhteen jatkuminen kun vaatii molemminpuolista kunnioitusta luottamuksen ja monen muun asian lisäksi.
En voisi jatkaa suhdetta pettämisen jälkeen, sillä en enää tuntisi riittävästi sellaisia tunteita, jonka vuoksi suhdetta kannattaisi vielä jatkaa. Se ei minulle siis riitä, että "olen niin tottunut", "kun kuitenkin rakastan" tai "kun meillä on nää lapset", vaan tarvitsen enemmän.
Ero ei varmastikaan olisi helppo, mutta jääminen olisi vielä vaikeampaa.