Vähälläkin yrittämisellä tulee tunne, et mikään yrittäminen ei riitä.
Ex- rouvakultani on leijonaemo.
Mä olen erakkorapu jonka panssari kestää mitä vaan, mut en lähde luolastani. Korkeintaan kurkin luolan suulta, et mitä maailmalla tapahtuu jos tapahtuu eikä sekään aina kiinnosta.
...siitäkin huolimatta vaikka kuinka tuivertais vastaan ja mitään ei tapahdu eikä mikään - mukamas - tunnu miltään, siitäkin huolimatta yritä ja usko ja luota ja toivo
*halaan*! Kun ikinä ei vain voi tietää...rakkaus kun on ihmeellinen
.
Ja - anteeks taas, mätkäse mua jollain hyvin paksulla kirjantekeleellä mikä on siinä kätes ulottuvilla, kun jälleen purpatan näitä hajatelmiani
- mä en susta saa niin millään ilveellä mitään panssarillista hemmoa. Kun sä oot ihan "vaan" ihminen
. Ja vaikka kuinka siellä vannotkin sen panssaris nimeen ja siihen kestävyyteen ja vahvuuteen niin siitäkin huolimatta mä sanon sulle kaikella ystävyydellä, että. Kilinkellit
. Kyllä sä tunnet ihan kaiken elämisen kirjon sydämessäs, ei niitä tunteita pakoon pääse millään vaikka kuinka kieltäisikin. Ja se on hyvä juttu se
! Koska se kasvattaa ja kehittää ja vahvistaa ja suuntaa kohti - joo-o!- kauneutta
Elämä on vain tämmöstä. Vaikka turpiin tuleekin, niin..no, sitten tulee ja kärvistellään ja parannellaan mustelmia ja annetaan arpikudoksen kovettua. Ja - mennään eteenpäin uudestaan
. Yritetään ja erehdytään mutta ennen kaikkea eletään ja rakastetaan
<3
