Huomenta!
Esikolla oli illalla hirmu paha mieli kun ei päässy miun viereen yöks nukkumaan.
En oikeen tiedä mitä pitäs tehdä, tyttö on lievä adhd/add, ja muutakin pientä ja koko ikänsä ollu hirmu kiinni miussa. Koulua kun alotti niin saattoi koulupäivän aikana itkeä äiti-ikävää jne.
On siitä kyllä reipastunut kovasti mut välillä tulee näitä, ettei haluais päästää miusta ollenkaan irti. Saattaa sanoa että olen niin rakas hänelle, ei halua että kuolen. (en tiiä mistä sen saanut päähänsä, ei olla sellaisia puhuttu)
Luulen että jos antaa periks ja nukkuu vieressä niin sitten nukkuu aina siinä.
Huomenia Ihkulaan
Anna vaan toiselle sitä läheisyystankkausta, ei se pahaksi ole ollenkaan...ja se on niin häviävän pieni hetki enää, milloin oikeesti tulevat kainaloisiksi nukkumaan, kummasti se karisee matkan varrella pois.
Tää mun kolmikko on..no, tämmönen. Heilläkin on se oma hyvinkin herkkä puolensa, mistä vain olen hyvilläni. Ja sieltä tulee puuskittain sitten esille se läheisyyden ja tuen ja turvan hakeminen...ite oon vain kokenut sen siten, että silloin on mun oltava käytettävissä ja se tankkauksen lähde, herkistyttävä itekin sitten kuuntelemaan lasta tarkasti.
Tirpanalla on nyt (on kuusvuotias) tuo kuolemasta puhumisen vaihe menossa, tosin meillä on kuolemasta puhuttu hyvin luonnollisena asiana aina eli tietävät kyllä elämän rajallisuudesta ja asiaa on käsitelty varsin monella eri tavalla ja aika aikaisinkin nämä ovat aiheen ottaneet itse puheenalle. Nyt vain on semmoinen vaihe menossa, että pursuaa tuota omaa rakkauttaan ja hellyyttään ja monesti mua halatessaan kunnolla sanoo ettei halua koskaan mua antaa kuolemalle. Tosin heti perään sanoo että "..ethän sä äiti kyllä silloinkaan minnekään katoa etkä häviä, koska sä oot aina mussa ja mä pidän sut aina sydämessäni..".. Ikävästäkin olemme puhuneet ja siitä kuinka se rakas ihminen, vaikka ei olekaan läsnä fyysisesti, ei ole siinä justnyt paikalla, niin on siellä sydämessä lämpimänä muistona ikävänkin aikana ja että se ikävöintikin on hurjan suuri ja tärkeä ja ihana asia, koska se ihminen on sitten isosti koskettanut ja herättänyt niitä kauniita tunteita jonka takia ikävöikin. Ja ikävän aikana kannattaa aina muistella niitä hienoja yhteisiä hetkiä, mitkä tuo voimaa ja hyvää mieltä...
Ite oon kans ollut pienenä herkkä mutta mun on ollut pakko kasvaa semmoiseen tiettyyn vahvuuteen...mutta sain kuitenkin herkkyyttäni tuoda esille ja suorittaa sitä omaa tankkaustani. Läheisyyttä kun ei koskaan voi antaa liikaa.
