riotta.
Olen 37v nainen, naimisissa, kahden lapsen äiti. Ystäväni on 38v, avoliitossa, yrittää nyt neljättä vuotta lasta miehensä kanssa. Mies tupakoi, ei suostu lopettamaan ja ystäväni joutui sen vuoksi menemään yksityisiin lapsettomuushoitoihin. Tässä jotain taustaa.
Hyväksyisittekö tähän taustaan peilaten tällaisen käytöksen ystävältä; kun sain 3 vuotta sitten esikoiseni hän hyvin vastahakoisesti tuli yhden ainoan kerran katsomaan meitä. Silloinkin vain ovelle, ei edes kahville. Kuulumisten vaihtelu harveni, yhteydenpito vain s-postitse. Jos sähköpostilla jonkun kuvan vauvasta lähetin, siihen ei koskaan tullut mitään kommenttia, ei mitään. Sain toisen lapsen, tuli hyvin lyhyt onnitteluviesti. Hän ei koskaan tullut katsomaan vauvaa, vaikka kutsuin. Lähetin kuvan uudesta tulokkaasta, hän ei kommentoinut sitä mitenkään.
Ymmärrän lapsettomuuden tuskan, mutta huonoa käytöstä en. Kun hänen isänsä kuoli, olin hänen tukenaan. Kun hänen sisarensa hylkäsi ystäväni, olin olkapäänä. Olemme olleet hyvät ystävät, erittäin tiiviisti tekemisissä. Nyt kaikki on minun varassani.
Onko hyväksyttävää, että lapseton ihminen kohtelee minua näin vain siksi, ettei HÄN saanut samaa kuin minä sain? Eikö hänen tarvitse enää muistaa käytöstapoja tai sitä, millä tavalla olen ollut hänelle läsnä. Tällaista on vaikea enää paikata myöhemmin, vaikka haluaisi.
Osaako joku selittää tämän käytöksen, sillä minä en sitä ymmärrä.
Hyväksyisittekö tähän taustaan peilaten tällaisen käytöksen ystävältä; kun sain 3 vuotta sitten esikoiseni hän hyvin vastahakoisesti tuli yhden ainoan kerran katsomaan meitä. Silloinkin vain ovelle, ei edes kahville. Kuulumisten vaihtelu harveni, yhteydenpito vain s-postitse. Jos sähköpostilla jonkun kuvan vauvasta lähetin, siihen ei koskaan tullut mitään kommenttia, ei mitään. Sain toisen lapsen, tuli hyvin lyhyt onnitteluviesti. Hän ei koskaan tullut katsomaan vauvaa, vaikka kutsuin. Lähetin kuvan uudesta tulokkaasta, hän ei kommentoinut sitä mitenkään.
Ymmärrän lapsettomuuden tuskan, mutta huonoa käytöstä en. Kun hänen isänsä kuoli, olin hänen tukenaan. Kun hänen sisarensa hylkäsi ystäväni, olin olkapäänä. Olemme olleet hyvät ystävät, erittäin tiiviisti tekemisissä. Nyt kaikki on minun varassani.
Onko hyväksyttävää, että lapseton ihminen kohtelee minua näin vain siksi, ettei HÄN saanut samaa kuin minä sain? Eikö hänen tarvitse enää muistaa käytöstapoja tai sitä, millä tavalla olen ollut hänelle läsnä. Tällaista on vaikea enää paikata myöhemmin, vaikka haluaisi.
Osaako joku selittää tämän käytöksen, sillä minä en sitä ymmärrä.