Vaikeassa tilanteessa ollaan. Olen raskaana, ihan alussa vielä, vaikka näin ei pitänyt käydä. Mies syyttää minua sillä epäröin antaa hänelle lupaa vasektomiaan ja näin käytössä oli heikompitehoinen ehkäisykeino, joka sitten petti. Mies teki kyllä toisen lapsemme jälkeen hyvin selväksi, ettei halua enää lisää vaikka minä toiveita siihen suuntaan elättelinkin. Tein asian suhteen surutyön ja olin jo hyväksynyt, ettei meille kolmatta lasta enää tule. Suurin osa vauvatavaroistakin on jo annettu pois. Nyt sitten kuitenkin tein plussatestin. Arvasin, ettei mies ilahdu siitä yhtään, enkä ollut väärässä. Testin nähtyään (kun parin päivän päästä lopulta uskaltauduin sen hänelle näyttämään) hän ensin tivasi, että mikä tämä on, ja sitten suoranainen vihan kiilto silmissään kysyi, että olenhan jo varannut ajan (keskeytykseen). Sitten seurasi tilitystä, miten hän ei tosiaankaan halua lisää lapsia ja minunkin pitäisi se tietää, ja että heti seuraavana aamuna (tänään) minun tulee soittaa aika aborttiin.
Itse olen hyvin sekavissa tunteissa ja surullinen. On totta, että eihän tässä näin pitänyt käydä. Silti, kun nyt tässä tilanteessa ollaan, minusta pitäisi puhua vaihtoehdoista ja rauhoittua. Mies kyllä sitten keskusteli asiasta mutta teki oman kantansa erittäin selväksi. Kun aloin itkeä, hän sanoi pelänneensäkin minun suhtautuvan asiaan tunteellisesti kun taas hänen näkökulmastaan kyseessä on ikävä asia mutta se voidaan teknisesti hoitaa pois pian ja sitten kaikki on taas niin kuin ennenkin Minun teki mieli kysyä, että miten voisin olla suhtautumatta asiaan tunteella! Raskaudenkeskeytys on useimmilla naisille kipeä paikka, ja minun historiallani vielä paljon kipeämpi. Esikoisemme jälkeen nimittäin synnytin hänelle enkeli-pikkusiskon rv. 16; raskaus jouduttiin keskeyttämään sikiön vakavien kehityshäiriöiden takia. Se oli äärettömän surullinen kokemus, minkä jälkeen ajattelin, että otan vastaan vaikka kuinka monta lasta jos ne vain saavat ole terveitä. Tapahtuneen jälkeen yritimme esikoiselle pikkuveljeä melko pitkään ja tuo aika oli minulle todella raskasta. Yksi varhainen keskenmenokin siihen vielä sisältyi. Tällä historialla en voi suhtautua kevyesti raskauden keskeyttämiseen, vaikka kyseessä olisikin vasta pienen solujoukon poistaminen minusta.
Kai minä tänään soitan ajan keskeytykseen. Tuntuu, että en halua saattaa maailmaan isän puolelta erittäin epätoivottua lasta. Tai ylipäätään enää yhtään tuon miehen lasta Enkä haluaisi myöskään rikkoa perhettämme. Eihän tilanne nytkään mikään ideaali ole: mies osallistuu lasten hoitoon ja heidän kanssaan touhuamiseen melko vähän mutta on kuitenkin isänä lapsille. Minäkin olen nyt sopeutumisen (lapsiluku jää kahteen) jälkeen ollut ihan perustyytyväinen perheeseemme, eli olisihan kolmannen lapsen tulo ollut minullekin ei nyt voi sanoa, että järkytys mutta suuri muutos kuitenkin. Olisin siihen kuitenkin voinut sopeutua, kun taas miehelle syy kieltää lapsen tuleminen on puhtaasti oma mukavuudenhalu. Hän ei halua elää täyttä lapsiperheen elämää vaan iloitsee kun lapset kasvavat isommiksi ja oma aika sen kuin lisääntyy.
Mielestäni tässä tilanteessa ei ole lopulta keskiössä se, annetaanko raskauden jatkua vai ei (se lienee selvää) mutta miehen suhtautuminen on pistänyt minua miettimään koko perhe-elämäämme. Koen olevani lasteni kanssa kolmistaan tiimi, johon mies välillä hieman osallistuu olemalla lasten kanssa silloin kun käyn lenkillä tai muissa omissa menoissani, vetäytyen sitten taas omaan maailmaansa. On selvää, ettei hän tällaisena halua uutta vauvaa.
Nyt mietin myös, miten tämä tilanne, sen hoitaminen, vaikuttaa meidän parisuhteeseen. En tuntenut saavani paljoa tukea mieheltä aiemman keskeytyksen ja keskenmenon aikana ja jälkeen. Eihän asia miehelle tietenkään ole samalla tavalla konkreettinen kuin naiselle, mutta koin silloin ja nyt, ettei mies haluakaan ymmärtää, miten syvältä nämä asiat minua koskettavat ja millaisen surun ne ovat saaneet aikaan. Palaako parisuhteemme ennalleen tämän jälkeen vai tuleeko minun puoleltani katkeruus olemaan läsnä yhteiselämässämme ties kuinka kauan? Olisi hyvä kuulla jos muilla on ollut edes hiukan samatapainen tilanne ja miten siitä on elämä jatkunut eteenpäin.
Itse olen hyvin sekavissa tunteissa ja surullinen. On totta, että eihän tässä näin pitänyt käydä. Silti, kun nyt tässä tilanteessa ollaan, minusta pitäisi puhua vaihtoehdoista ja rauhoittua. Mies kyllä sitten keskusteli asiasta mutta teki oman kantansa erittäin selväksi. Kun aloin itkeä, hän sanoi pelänneensäkin minun suhtautuvan asiaan tunteellisesti kun taas hänen näkökulmastaan kyseessä on ikävä asia mutta se voidaan teknisesti hoitaa pois pian ja sitten kaikki on taas niin kuin ennenkin Minun teki mieli kysyä, että miten voisin olla suhtautumatta asiaan tunteella! Raskaudenkeskeytys on useimmilla naisille kipeä paikka, ja minun historiallani vielä paljon kipeämpi. Esikoisemme jälkeen nimittäin synnytin hänelle enkeli-pikkusiskon rv. 16; raskaus jouduttiin keskeyttämään sikiön vakavien kehityshäiriöiden takia. Se oli äärettömän surullinen kokemus, minkä jälkeen ajattelin, että otan vastaan vaikka kuinka monta lasta jos ne vain saavat ole terveitä. Tapahtuneen jälkeen yritimme esikoiselle pikkuveljeä melko pitkään ja tuo aika oli minulle todella raskasta. Yksi varhainen keskenmenokin siihen vielä sisältyi. Tällä historialla en voi suhtautua kevyesti raskauden keskeyttämiseen, vaikka kyseessä olisikin vasta pienen solujoukon poistaminen minusta.
Kai minä tänään soitan ajan keskeytykseen. Tuntuu, että en halua saattaa maailmaan isän puolelta erittäin epätoivottua lasta. Tai ylipäätään enää yhtään tuon miehen lasta Enkä haluaisi myöskään rikkoa perhettämme. Eihän tilanne nytkään mikään ideaali ole: mies osallistuu lasten hoitoon ja heidän kanssaan touhuamiseen melko vähän mutta on kuitenkin isänä lapsille. Minäkin olen nyt sopeutumisen (lapsiluku jää kahteen) jälkeen ollut ihan perustyytyväinen perheeseemme, eli olisihan kolmannen lapsen tulo ollut minullekin ei nyt voi sanoa, että järkytys mutta suuri muutos kuitenkin. Olisin siihen kuitenkin voinut sopeutua, kun taas miehelle syy kieltää lapsen tuleminen on puhtaasti oma mukavuudenhalu. Hän ei halua elää täyttä lapsiperheen elämää vaan iloitsee kun lapset kasvavat isommiksi ja oma aika sen kuin lisääntyy.
Mielestäni tässä tilanteessa ei ole lopulta keskiössä se, annetaanko raskauden jatkua vai ei (se lienee selvää) mutta miehen suhtautuminen on pistänyt minua miettimään koko perhe-elämäämme. Koen olevani lasteni kanssa kolmistaan tiimi, johon mies välillä hieman osallistuu olemalla lasten kanssa silloin kun käyn lenkillä tai muissa omissa menoissani, vetäytyen sitten taas omaan maailmaansa. On selvää, ettei hän tällaisena halua uutta vauvaa.
Nyt mietin myös, miten tämä tilanne, sen hoitaminen, vaikuttaa meidän parisuhteeseen. En tuntenut saavani paljoa tukea mieheltä aiemman keskeytyksen ja keskenmenon aikana ja jälkeen. Eihän asia miehelle tietenkään ole samalla tavalla konkreettinen kuin naiselle, mutta koin silloin ja nyt, ettei mies haluakaan ymmärtää, miten syvältä nämä asiat minua koskettavat ja millaisen surun ne ovat saaneet aikaan. Palaako parisuhteemme ennalleen tämän jälkeen vai tuleeko minun puoleltani katkeruus olemaan läsnä yhteiselämässämme ties kuinka kauan? Olisi hyvä kuulla jos muilla on ollut edes hiukan samatapainen tilanne ja miten siitä on elämä jatkunut eteenpäin.