Onko uhmaikä/uhmakohtaukset luonteenpiirre vai onko virhe kasvatuksessa ?

[mitä mieltä ?]

Sanokaapas, mitä mieltä olette tästä asiasta.

Eli johtuuko tällainen uhmaikä/ uhmakohtaukset ihan vaan lapsen luonteesta, että jotkut ihmiset (lapset) nyt vaan ovat temperamenttisempia kuin toiset ja osoittavat tunteensa voimakkaammin.

Vai onko kyse siitä, että vanhemmat ovat jossain vaiheessa antaneet uhmaajalle/kiukuttelijalle periksi liian usein, ja lapsi on oppinut tästä, että kiukkukohtauksella saa tahtonsa lävitse.

 

[leijona76]

Se on ihan normaalivaihe että lapsella herää omatahto. Se taas tuo törmäyksiä aikuisten kanssa. Se ei siis oo kasvatusvirhe. Sen virheen voi tehä antamalla uhmikselle periksi ja silottamalla pettymysten hetkellä. Itse teen töitä lasten kanssa ja kyllä se 2-3v uhma sieltä tulee aikalailla kaikille. Kuten omallekin lapselle. Ja sillä on merkityksensä, niin rasittavaa kun se onkin.

 

[jhgf]

Jos kyse on siitä perusuhmiksesta, joka tulee siinä parin ikävuoden tienoilla, niin kyllä kyse on ihan tavallisesta kehitykseen kuuluvasta asiasta. Lapsi alkaa irroittautua vanhemmistaan samalla ymmärtäen, että hänellä on oma tahto ja keinot ilmaista mielipiteensä. Meidän aikuisten mielestä nuo keinot ovat vaan kovin alkukantaisia ja väsyttäviä. Kasvatuksella ei asian kanssa ole juurikaan mitään tekemistä. Aikuisen tehtävänä on kasvattaa lasta näissä tilanteissa niin, ettei lapsi koe itseään ja omaa mielipidettään tai tahtoaan merkityksettömäksi.

Jos uhmaa esiintyy myöhemminkin, voi se olla jatkoa tuolle aikaisemmalle vaiheelle. Jotkut kun saavat uuden vaihteen päälle myöhemmin, kuten oma eskarilainen, jolla tuo varsinainen uhmis meni ohi hyvin pienellä. Kiukuttelu ja aikuisen uhmaaminen ovat mielestäni täysin eri asioita ja ne saattavat olla seurausta periksi antamisesta. Aika harva jaksaa kiukuta tai uhmata, mikäli sillä ei ole haluttua vaikutusta.

 

[ap.]

Lisätään nyt vielä, että itselläni ei ole lapsia , joten omakohtaista kokemusta ei asiasta ole. Alkoi vaan ihmetyttämään, kun sitä itse olen ajatellut aina uhmaiän nyt vaan olevan vaihe lapsen kasvamisessa, ja nyt olen kuitenkin tullut kohdanneeksi useampia vanhempia, jotka ovat sanoneet, että heidän lapsensa eivät ole koskaan saaneet mitään uhmakohtauksia. (Siis ainakaan, jos uhmakohtauksena pidetään jotain tyyliin että lapsi sätkii ja kiljuu kaupan lattialla, kun äiti ei suostu ostamaan karkkia, tai että lapsen aamuinen pukeutuminen olisi jatkuvaa suostuttelua, tappelua ja draamaa)

 

[leijona76]

Lisätään nyt vielä, että itselläni ei ole lapsia , joten omakohtaista kokemusta ei asiasta ole. Alkoi vaan ihmetyttämään, kun sitä itse olen ajatellut aina uhmaiän nyt vaan olevan vaihe lapsen kasvamisessa, ja nyt olen kuitenkin tullut kohdanneeksi useampia vanhempia, jotka ovat sanoneet, että heidän lapsensa eivät ole koskaan saaneet mitään uhmakohtauksia. (Siis ainakaan, jos uhmakohtauksena pidetään jotain tyyliin että lapsi sätkii ja kiljuu kaupan lattialla, kun äiti ei suostu ostamaan karkkia, tai että lapsen aamuinen pukeutuminen olisi jatkuvaa suostuttelua, tappelua ja draamaa)

Kyllä se lapsen temperamentti siihen vaikuttaa. Helposti semmonen sanoo että kasvatettu väärin jonka oma ipana ei karju kaupassa. Vaikka sekään karjuja ei ole saanu periksi, se on tulisempi tapaus ja ilmaisee pettymyksen äänekkäästi. kyllä se tahto kaikilla herää, toiset on taipuvaisempia kun toiset. Jollakulla se kapina voi tulla sitte esim murkkuna voimakkaana.

 

[lastenhoitaja ja äiti]

Uhmaikä tai tahtovaihe, miten sen nyt haluaakaan sanoa, on yksi hyvin tärkeä kehitysvaihe lapsen elämässä. Temperamenttikysymys se voi olla siinä mielessä, että toisilla yksittäiset uhmakohtaukset voi olla draamapitoisempia kuin toisilla. Mutta jos lapsi ei yhtään missään - koskaan - millääntapaa osoita omaa tahtoa, vähän huolestuisin.. kielii kyllä siitä että kiintymyssuhteessa saattas olla jotain häikkää (lapsi ei esim. uskalla testata omaa tahtoaan). Ja jos uhmavaihe jää pois, ongelmia saattaa tulla myöhemmin esim. vanhemmasta irroittautumisessa. Toisaalta jos uhmavaiheessa antaa liikaa periksi / on liian ankara, sekin tod.näk. tietää ongelmia myöhemmin. Liian lepsu vanhempi saattaa kasvattaa samalla pikkuterroristia, kun taas liian ankara musertaa lapsen itsetunnon.

Niin, ja toisilla uhmaikä on helppo ja sitten se murkkuikä taas vaikea... tai toisinpäin. Eli ei kannata nuolasta ennenkuin tipahtaa...

Mutta siinä tuttavasi on oikeassa, että kaikki lapset ei tosiaan heittäydy sinne karkkihyllyn eteen, vaikka sitä aina käytetään tyyppiesimerkkinä

 

[paremmin voi mennä]

Mutta joka tapauksessa ne kaupoissa itsensä lähes oksentamaan psyykkaavat kiljukaulat on liian rasittavia muiden korville. Sellaisessa tilanteessa pitäisi tajuta viedä kiljukaula ulos koska yleisellä paikalla ei pitäisi kenenkään joutua moisen käytöksen uhriksi.

Viikonloppuna oli lähellä, etten mennyt henkilökohtaisesti kuljettamaan sekä vanhemmat että kiljukaulan ulos kaikuvasta kierrätyskeskuksesta. Parikymmentä minuuttia kulkivat lähes oksentavan ipanan kanssa ympäriinsä ja koko halli raikui sairaasti.

 

[vierasssss]

Mä sanon että enemmän temperamenttia, vähemmän iästä tai kasvatuksesta johtuvaa. Se miten lapsi kiukun ilmentää on kasvatuksesta riippuvainen mutta jossain se raja menee, etenkin nälkäinen ja väsynyt lapsi unohtaa ne hyvät käytöstavat (erityisesti hoitopäivän jälkeen kotimatkan pikainen kauppareissu kun itkupotkuraivari tulee juuri karkkihyllyn edessä...)

 

["kieppi"]

Pakko sen on luonteesta johtua. Toiset on vaan itsepäisempiä kuin toiset. Meillä nuorempi jaksaa joka ruokailulla valittaa vihanneksista ja erittäin usein saa raivarit. Kertaakaan se ei ole saanut jättää rehujansa syömättä. Silti se jaksaa metelin nostaa. Vanhempi lapsi taas saa kilarit joka kerta, kun sen pitää mennä suihkuun. Kertaakaan se ei ole saanut pesusta lintsata.

Mikähän siinä on, että aikuiset kyllä saa olla eriluonteisia, rauhallisia tai vähemmän rauhallisia ja se hyväksytään ihan vaan luonne eroina. Lapsissa taas pienikin rauhattomuus, univaikeudet tai uhma on huonoa kasvatusta ja vanhempien syytä. Ihan jo vauvoilla.

 

[Vvierss]

Jos se kiukuttelu jatkuu vielä uhmaiän jälkeen niin periksi on annettu ja lapsi saa kiukuttelemalla haluamansa. Muuten normaali ikään kuuluva.

 

["kieppi"]

Miten pitkään ihmisen kiukuttelun katsotaan johtuvan kasvatuksesta? Töissä törmään kiukutteleviin aikuisiin päivittäin. Pitäisikö soittaa niiden vanhemmille?

 

[LauhkeaLehmä]

Jos on kasvatuksesta kiinni, niin meillä on esikoisen kasvatkuseen panostettu ja nuorimmainen on saanut elää pellossa. Paitsi että samat säännöt meillä on molemmille. Vahvasti veikkaan, että kyse temperamentista.

 

[vieras...]

Uhma-/tahtoikä tulee kaikille terveille lapsille, eikä se ole mikään kertalinttuulla läpi vaan tulee niitä rajantestausaaltoja ihan läpi koko lapsuuden ja nuoruuden, alkaen vauvaiästä. Temperamentista ja kasvatustavoista riippuu paljonko ne näkyy ja kuuluu. Enkä sanoisi, että yleisin virhe on auktoriteetin puute vaan kuuntelun puute. Ei sekään tahtojen ristiriitaa poista, eikä sitä että jotkut asiat nyt aikuinen vaan päättää, eikä ole tarkoituskaan, mutta ei lapsesta ikinä kasva neuvottelevaa, joustavaa, empaattista ihmistä jos hänen kanssaan ei myös neuvotella, olla joustavia ja osoiteta empatiaa. Toisen mielipidettä ja tunnekokemusta voi arvostaa vaikka ei olisi samaa mieltä / toteuttaisi toivetta, sellainen "ja sinähän tottelet!!" asenne ei ole kovin hedelmällinen. Ei sillä etteikö siihenkin olisi tullut sorruttua kun ne omat rajat ovat tulleet vastaan.

 

["kieppi"]

Luonteen erot huomaa siinäkin, että esikoinen on aina pyrkinyt neuvottelemaan. Jos kieltää, se koettaa käydä kauppaa asiasta. Nuorempi taas räjähtää ilman sen kummaisempia selittelyjä. Vanhempi toisaalta vänkää enemmän ja useammin, nuorempi tottelee mukisemattaikin. Toki eihän noilla mitään uhmaikää enää ole, eikä ne nyt koko ajan ja kaikesta rähjää. Olen siinä uskossa ollut, että kaikki lapset väittävät vastaan vanhemmilleen, koska on sehän nyt on ihan mahdotonta käytännössä, että aina oltaisiin samaa mieltä kaikesta jonkun kanssa.

 

[luonteenpiirre]

Meillä on kovasti erilaisia lapsia. Kaikilla on uhmaikänsä ollut, mutta täysin erilaisina ja eri aikoina. Pahimmin räjähdellyt lapsi on kannettu kaupasta ulos yms. klassista, kun muita taas ei ole tarvinnut. Jostain muusta tosin on sitten väännetty. Mutta toisaalta tuo pahiten uhmaillut on tosi fiksu. Jotenkin aina sen monen kuukauden uhmahetken jälkeen ulos on kaivautunut ajattelevainen looginen kaveri.