Miks mua jää harmittamaan niin moni asia?

Esim. en ole muistanut merkitä lapseni vauvakirjaan kaikkia hampaita millo ne on tullut. Eikä niitä enää jälkikäteen muista.

Mua harmittaa vielä aikuisenakin jotkut jutut lapsuudesta kun esim. loukkasin äidin tunteita. Vaikka tiedän ettei äitini niitä muistele ja olemme lämpimissä väleissä.

Siis mua jää pysyvästi harmittamaan ihan sinäänsä mitättömät asiat. Siis sellaiset jotka ei maata kaada tai jotka on oikeasti jo sovittu.

Ja olen tosiaan aina ollut tällainen. Se on ahdistavaa.

 

Minä olen ihan samanlainen. Jotenkin liittyy mulla just tollasiin että olenko aiheuttanut mielipahaa jollekin. Tai pettymystä.

 

Mua esim. vieläkin harmittaa kun en vauva-aikana ottanut "virallista" vauvakuvaa esikoisesta. Netissä olen nähnyt paljon suloisia kuvia mutta itse olin vauvan syntymän jälkeen niin kipeä ettei tullut mieleenkään moiset vaan nautin vaan vauvasta ja yritin ottaa rennosti.. Ja en siis tarkoita että olisi liikkeeseen pitäny mennä vaan ihan itsekin sen olisi voinut ottaa..

Odotan toista lasta ja en viitsi ottaa sellaista tästäkään kun ei kerran toisestakaan ole..

 

Mullakin jotkut asiat jää harmittamaan. Huomasin itsestäni että yritän sitten olla ajattelematta niitä asioita ja sen jälkeen ne harmittaa vielä enemmän. Mulla on puhuminen auttanut. Kerron miehelle asioista jotka harmittaa ja sen jälkeen harmitus on pienempi. Mies on joutunut kuuntelemaan jos vaikka minkälaista juttua...

 

Eiköhän sellainen ainainen negatiivisuus tekojaan kohtaan liity kiltteyteen, suorittamispaineisiin ja muiden miellyttämiseen. Mainitsemasi mokasi ovat muiden asettamia odotuksia sinulle kuin että olisit keksinyt tehdä niitä omatoimisesti. Vaikkapa ne vauvan hampaat. Sinulla vauvakirja siksi, että muillakin on. Ehkä hankit sen tai joku muu antoi. Kirjassa sanellaan, mitä sinun pitäisi muistaa lapsestasi. Entäpä. jos muistat lapsestasi jotakin muuta kivaa, mitä moni ei älyäisi edes ajatella?

Tai katsot muiden viralliset kuvat vauvoistaan. JÄlleen kerran vertaat omia tekojasi muihin. Miksi? Onko pakko tehdä niin kuin muut? Mielestäni ei, koska sinulla saattaa olla vauvastasi kaikkea muuta ihanaa kuvaa ja joista voi löytää lapsesi luonnetta paremmin. Kuvat kertovat monenlaisia asioita, eivätkä ne viralliset kuvat mitään kaikkein parhaimpia ole kun joku vierat kuvaa lasta- ja joka ei näe mitä lapsi on. Ajattele vaikka niin, että sinulle kelpaa paras kuvaaja ja kun sellaisia on harvassa, niin et sitten haluakaan kuvaa.

Jajoo, äitisi on ilmeisesti despootti. On erittäin väärin sinua kohtaan, jos tunteissasi velloo yhä syyllisyyttä miten olet äitiäsi kohtaan käyttäytynyt. Haluatko samaa lapsellesi? Vai otatko asiat puheeksi lapsesi kanssa ja suhtaudut niihin aikuismaisesti ymmärtäen, että lapsesi tekee kokemattomuuttaan virheitä. Sinun äitisi olisi pitänyt pystyä suhtautumaan samoin, joten äitisi suhteen kasva aikuiseksi.

Ja kai tiedät, että voit muuttaa ajatuksiesi suuntaa? Niitä voi opetta ja etsiä uusia näkökulmia. Jos elät elämääsi tuijottaen menneisyyteen, häveten/katuen tekojasi, niin missä vaiheessa aiot oppia ymmärtämään itseäsi ja sitä pientä lasta sinun sielussasi? Joku päivä sinun täytyy selittää sisäiselle lapsellesi, että kaikki on nyt hyvin ja menneet ovat menneitä. Näin sinulle jää aikaa olla äiti ja nauttia lapsistasi Ja elämästäsi!

 

Hyvin aivopesty ja syyllistämällä kasvatettu lapsena, näin mullakin, mut tätä perinnettä ei aio jatkaa!

 

Et todellakaan ole yksin! Komppaan tuota syyllistämällä kasvattamista, jos kaikki on aina käännetty lapsen viaksi ja syyksi (myös vahingot ja asiat joihin ei ole voinut vaikuttaa) niin äkkiä sitä oppii häpeämään ja harmittelemaan kaikkea. Pyristelen itsekin eroon noista ajatuksista ja vaikeaa on. Omille lapsilleni en tätä halua missään nimessä!

 

Kurkkaappa pitääkö muut asiat sinun kohdallasi paikkaansa.

http://heliheiskanen.fi/kurssit-ja-ryhmat/herkkyytesi-voima/herkkyystesti-3/

 

Kyllä mä kanssa siirtyisin miettimään mikä meni pieleen omassa lapsuudessa. Mun äiti oli suorittaja ja "teki parhaansa"että sama tapa tarttuisi minuun. Ehkä tiedostomattaan....joka tapauksessa. Minusta on olemassa vauvakirjat, valokuvat...hyvä ettei ekaa pottatuotosta ole tallennettu. On kuvatvjoka joulusta kun leivotaan äitin kanssa, kunbsiivotaan äitin kanssa kun tehdään kaikkea mahdollista. Mutta jotenkin nyt aikuisena näen noissa kuvissa vaan äitini. Suorittamassa täydellistä äitiyttä. Toki lapsen kanssa pitää puuhastella, mutta meillä nuo oli ihan pakkoa. Kun pitää tehdä, mitä muutkin ajattelee jos ei niin tehdäkään.

Tuosta puuttui aito läsnäolo. Hetkeen tarttuminen. Ihan kuin meillä olisi ollu päällä the truman show...että joku ylempi taho filmasi elämää ja sille näyteltiin. En halua morkata äitiäni, hän ei tajunnut lainkaan mitä teki. Hän vaan toimi kuten hänet oli opetettu ja kuinka hän kuvitteli mu6den haluavan hänen toimivan jotta on "hyvä äiti"

Minun "onneksi" sairastuin synnytksen jälkeiseen masennukseen. Toki ikävä sairaus. Mutta se on pakottanut pysähtyämään ja miettimään mikä oikeasti on tärkeää. Miti ap onko sun elämässä oikeasti tärkeää että muistat lapsen hampaan puhkeamisen, sen päivämäärän? Vaiko kenties vaan se pienen ihmisen hymyn joka piirtyy mieleen kun ensimmäinen hammas pilkottaa ikenestä? Onko päivämäärällä muka niin tärkeä merkitys? Emmehän me elä menneessä?

 

Kun mä mietin näitä juttuja niin tiedän miten tyhmää se on :O Silti ei tunnu mulle menevän jakeluun.. ehkä olen vaan keskimääräistä paljon tyhmempi?

Nuo kuvaukset millainen lapsuus mulla olisi ollut tai millainen äiti mulla olisi ollut niin ei pidä kyllä paikkaansa. Mut on kotona aina hyväksytty tällaisena kuin olen, ei ole koskaan ollut suorituspaineita. Meitä on kohdeltu sisarukseni kanssa tasavertaisesti.
Äiti on aina yrittänyt opettaa mulle että mun ei tarvii miellyttää ketään vaan mun pitää olla oma itseni. En vain koskaan ole osannut. Luulisin koulukiusaamisen kasvattaneen mua tähän. Opettajat valittivat aina kun en ollut samanlainen kuin muut. Ja mä olin ainoastaan ujompi.

Mulla oli hyvä lapsuuden koti, kaikki sen ulkopuolella vaan menikin sitten pieleen. Mutta en mä niitä ole enää murehtinut. Ehkä tämä on vain typerä luonteenpiirre?

 

Samanlailla syyllisyyteen kasvatettu täälläkin. Vasta nyt 30 vuotiana alkoi hypnoterapian avulla aueta syyt siihen ainaiseen syyllisyyden tunteeseen..ja se syyllinen kyllä löytyi siitä omasta rakkaasta äidistä. Nyt vuoden tehnyt töitä asialle ja alkanut helpottamaan, kun tajuaa syyt niille tunteille.
Pitkä tie se on ja jatkuu vieläkin.

Myös suosittelen lukemaan Anna-Liisa Valtavaaran kirjan -Kiltteydestä kipeät

 

Samanlailla syyllisyyteen kasvatettu täälläkin. Vasta nyt 30 vuotiana alkoi hypnoterapian avulla aueta syyt siihen ainaiseen syyllisyyden tunteeseen..ja se syyllinen kyllä löytyi siitä omasta rakkaasta äidistä. Nyt vuoden tehnyt töitä asialle ja alkanut helpottamaan, kun tajuaa syyt niille tunteille.
Pitkä tie se on ja jatkuu vieläkin.

Myös suosittelen lukemaan Anna-Liisa Valtavaaran kirjan -Kiltteydestä kipeät

Mua ei ole kasvatettu syyllisyyteen, ei todellakaan.

 

Voi kulta pieni. Niin mäkin luulin ettei mua ollut kasvatettu kilteyteen....mutta niin vaan olinkin. Ei ooe tarkoitus mollata äitiäsi, moni vaan tekee tuon ihan tiedostamattaan. Ongelmasi voi juuri piillä siinä että toistat samaa kaavaa, pyrit olemaan "yhtä täydellinen kuin oma äitisikin".

Tää on kompleksinen aihe. Se että sinut on hyväksytty kotona sellaisena kuin olet....niin ehkäpä sinä olit juuri "sellainen kuin piti olla" -jotta sinusta pidettiin. Tai ehkä mittaat kaikessa itseäsi siihen mittaan jonka äitisi on asettanut. Nämä ongelmat ilmenee varsinkin silloin jos äidin on vaikea erottaa itseyttään lapsesta. Joko eläen täysin lapselle tai lapsen kautta.

 

Et sä virheitä taida olla saannut tehdä. Vai oletko?

 

[QUOTE="mei";30550222]Et sä virheitä taida olla saannut tehdä. Vai oletko?[/QUOTE]

Olen saanut tehdä. Ei mua esim. ole koskaan mollattu siitä että sain koulussa huonoja numeroita. En ole koskaan joutunut tuntemaan olevani huonompi, vaikka sisareni sai koulusta parempia numeroita.

Mulle on kotona opetettu että kukaan ei ole täydellinen, eikä tarvitsekaan olla. Jokaisessa on vikansa.

Koulumaailmassa mun olis pitäny kuulua tiettyyn muottiin. Opettajat mulle kertoi miten huono olen kun en ollut samanlainen kun muut tai sellainen millainen ne toivoi mun olevan.

Kotona mun ei ole ikinä tarvinnut miellyttää ketään vaan olen saanut olla sellainen kuin olen.

 

Hyvin aivopesty ja syyllistämällä kasvatettu lapsena, näin mullakin, mut tätä perinnettä ei aio jatkaa!

Miten kävi?

 

Mullakin jotkut asiat jää harmittamaan. Huomasin itsestäni että yritän sitten olla ajattelematta niitä asioita ja sen jälkeen ne harmittaa vielä enemmän. Mulla on puhuminen auttanut. Kerron miehelle asioista jotka harmittaa ja sen jälkeen harmitus on pienempi. Mies on joutunut kuuntelemaan jos vaikka minkälaista juttua...

Höh

 

Samanlailla syyllisyyteen kasvatettu täälläkin. Vasta nyt 30 vuotiana alkoi hypnoterapian avulla aueta syyt siihen ainaiseen syyllisyyden tunteeseen..ja se syyllinen kyllä löytyi siitä omasta rakkaasta äidistä. Nyt vuoden tehnyt töitä asialle ja alkanut helpottamaan, kun tajuaa syyt niille tunteille.
Pitkä tie se on ja jatkuu vieläkin.

Myös suosittelen lukemaan Anna-Liisa Valtavaaran kirjan -Kiltteydestä kipeät

ei oo tullut luettua

 

Kiinnostava kirja ja liittyy ketjun aiheisiin.

Kirja-arvio | Mies vaihtaa nuoreen naiseen ja korvatuksi tulemisen kokemus iskee puolisolta ilmat pihalle

Sanna Vainion tarkkanäköisen esikoisromaanin minäkertoja löytää oman äänensä vasta avioeron myötä.

www.hs.fi

 

Samanlailla syyllisyyteen kasvatettu täälläkin. Vasta nyt 30 vuotiana alkoi hypnoterapian avulla aueta syyt siihen ainaiseen syyllisyyden tunteeseen..ja se syyllinen kyllä löytyi siitä omasta rakkaasta äidistä. Nyt vuoden tehnyt töitä asialle ja alkanut helpottamaan, kun tajuaa syyt niille tunteille.
Pitkä tie se on ja jatkuu vieläkin.

Myös suosittelen lukemaan Anna-Liisa Valtavaaran kirjan -Kiltteydestä kipeät

Onko muut lukeneet tuon?

 

Onko muut lukeneet tuon?

Muistan, kun tuosta kirjasta keskusteltiin julkisuudessa.
En ole kokenut tarvetta lukea kirjaa.
Lyhytpsykoterapeuttini otti aikoinaan puheeksi äitisuhteeni. Yllätyin hänen analyysista. Olin kuulema ollut hänelle hyvin tärkeä tukipilari kuten olinkin.
Kerran jopa pelastin hänet tukehtumiselta isäni väkivaltakohtauksen takia.
Usein mietin mikä minusta olisi tullut, jos olisin kasvanut sivistyneessä kulttuuriperheessä. Olen hieman samanlainen pohdiskelija kuin norjalainen kirjailija Jon Fosse. Hänestä on ihana haastattelu uusimmassa kirkkislehdessä.