Mäkin olin onnellinen jokin aika sitten mutta nyt tätä onnea varjostaa se että mä olen hilljalleen tajunnut että mu nmies on vaan tainnut tyytyä muhun. Mä olen tavallaan ollut "hyvä valinta" mutta en se jalat alta vievä elämän rakkaus. Kai se mua rakastaa. Mutta en mä totisesti ole sille se maailman ihanin ja kaunein.
Ja mä kun en oikein osaa olla kun mietin nykyään vaan koko ajan mitä se ajattelee kun katsoo mua jos katsoo. Mitä se ajattelee kun katsoo muita naisia jne.
Se ei koskaan kehu mua ja jos kysyn mitä se mussa rakastaa ja mitä hyvää mussa on, se ei osaa vastata.
Kun olin raskaana, se ei halunnut mua ja silloin mulla oli nää tunteet oikein pinnassa. Silloin kyselin ja sitten vihdoin se sai sanottua että no sun jalta ja selkä ja korvat! Siis ne on mussa hyvää/kaunista.
ja mä en ole edes milään susiruma mielestäni, edelleen miesten päät kyllä kaupassakin kääntyy.
Että niin siis, eihän tässä näin pitäisi tuntea. hyvä tilanne sulla.