Kaipaisin nyt vähän ajatuksia tai vertaistukea...miksi on niin vaikeaa käsittää pahan jälkeen tapahtuva hyvä?

Tosi hyvä, että lapsella on asiat nyt kunnossa.

Kannattaa muuten varatua, että sulle voi jossain vaiheessa iskeä sellainen väsymys ja paha olo kun olet tavallaan pitkään joutunut jaksamaan, pelkäämään ja tsemppaamaan. Kun se on vihdoin ohi, uskaltaa kaikki tunteet tulla esiin kun ei tarvitse enää niin paljon taistella lapsen puolesta. Samoin kuin palstan Pinillekin kävi kun oli yli vuoden valvonut lapsen kanssa niin masennuksen kaltaiset oireet iskivät vasta kaiken _jälkeen_.

 

Harhailen nyt täysin sivupolulle mutta kun kuolemasta puhuttiin, on pakko lykätä lusikkani tähän soppaan.
Minulle kuolema oli vielä vuosi sitten suuri tuntematon, pelottavakin. En ollut koskaan nähnyt kuollutta eikä mulla ollut mitään konkreettista käsitystä kuolemasta. Isovanhemmat olivat kuolleet mutta senkin jotenkin hyväkayi sen kummemmitta mutinoitta osana elämän kiertokulkua, vanhojen kun kuuluukin nukkua pois.

Mutta sitten tuli läheiselle ihmiselle rankka sairaus joka vei puolessa vuodessa.Tuli vei ja voitti. Multa vaan otettiin vierestä pois läheisin, rakkain ihminen. Paras ystävä,sieluntoveri.

Yhtäkkiä lyötiin diagnoosi: Parantumaton sairaus johon tulet kuolemaan. Täysin terveenä aiemmin ollut nuorehko ihminen joka omasi terveet elämäntavat.

Se oli hirvittävän kasvun paikka. Kliseisesti sanottuna minä kasvoin ihmisenä' valovuoden kun tuon puoli vuotta elin kuolemansairaan ihmisen vierellä. Näin hitaan hiipumisen, voimien vähenemisen, kivut joille ei lääketiede voinut mitään.
Se söi. Minut nujerrettiin pala palalta ja minut laitettiin katsomaan kituvaa ihmistä. Ihmistä, joka vielä hetki sitten oli elämänsä vedossa. Kaiken piti olla hyvin.

Sitten mun elämältä vietiin pohja pois, se rakkain ihminen otettiin pois enkä enää koskaan voi kuulla hänen nauruaan, en ääntä. Se sattuu ihan uskomattoman paljon. On vain kauniit muistot joita ei kukaan voi koskaan viedä pois.

Katsoin kuolemaa ja kuolevaa silmästä silmään ja kuolema oli kaunis. Tuska oli poissa, oli enää kuoret ja tunne siitä miten kipu oli loppunut.
Kuolemanpelkoni hävisi sillä hetkellä. Kipua ppelkään ja sitä jos joudun (tai joku läheisistäni joutuu) kokemaan tuon saman tuskan läpi.

Mutta vahva tunne siitä että kuollessamme emme kokonaan katoa, auttaa minua jaksamaan. Läheiseni näkee minut koko ajan ja suojelee minua ja lapsiani, se usko on minulla hyvin vahva. Kun minun on aika mennä, rakkaani on minua vastassa.

Kaikkea hyvää sinulle, Chef! Elämä kantaa <3.

 

Kyllä tuo kaverisi varmaan aika oikeilla jäljillä on, kun arvelee, että sinua pelottaa, etkä uskalla luottaa siihen, että pahin on takana ja nopea toipuminen käynnissä. Ihan joka sanasi avauksessa puhuu sen puolesta. Loud and clear.

Ihan nyt vastauksia tämän piemmälle lukematta olen kyllä tästä samaa mieltä. Pelko ei tarkoita, että pelkäisit aktiivisesti tilanteen olevankin toisin. Se on enemmän pelkoa jossain syvemmällä. Kun lapsi sairastui, luottamuksesi ihan tavalliseen hyvää arkeen järkkyi. Se luottamus on se, mikä ei ole palautunut. Kuulostaa, että sinua pelottaisi luottaa, että kaikki on taas hyvin, koska kaikki se voi taas romahtaa.

Ei siis niin, että ajattelisit verbaalisesti noin. Mutta tunnetasolla.

 

Ap, en täällä halua mainita ko. blogin nimeä ja kun en ole kirjautunut, en voi sitä laittaa sinulle yksitysiviestinäkään, pahoittelen. Mutta hyvä, jos osasin selittää vähän näitä ajatuksia, jos siitä ja tästä keskustelusta on sinulle apua <3

 

[QUOTE="joku";30299542]Harhailen nyt täysin sivupolulle mutta kun kuolemasta puhuttiin, on pakko lykätä lusikkani tähän soppaan.
Minulle kuolema oli vielä vuosi sitten suuri tuntematon, pelottavakin. En ollut koskaan nähnyt kuollutta eikä mulla ollut mitään konkreettista käsitystä kuolemasta. Isovanhemmat olivat kuolleet mutta senkin jotenkin hyväkayi sen kummemmitta mutinoitta osana elämän kiertokulkua, vanhojen kun kuuluukin nukkua pois.

Mutta sitten tuli läheiselle ihmiselle rankka sairaus joka vei puolessa vuodessa.Tuli vei ja voitti. Multa vaan otettiin vierestä pois läheisin, rakkain ihminen. Paras ystävä,sieluntoveri.

Yhtäkkiä lyötiin diagnoosi: Parantumaton sairaus johon tulet kuolemaan. Täysin terveenä aiemmin ollut nuorehko ihminen joka omasi terveet elämäntavat.

Se oli hirvittävän kasvun paikka. Kliseisesti sanottuna minä kasvoin ihmisenä' valovuoden kun tuon puoli vuotta elin kuolemansairaan ihmisen vierellä. Näin hitaan hiipumisen, voimien vähenemisen, kivut joille ei lääketiede voinut mitään.
Se söi. Minut nujerrettiin pala palalta ja minut laitettiin katsomaan kituvaa ihmistä. Ihmistä, joka vielä hetki sitten oli elämänsä vedossa. Kaiken piti olla hyvin.

Sitten mun elämältä vietiin pohja pois, se rakkain ihminen otettiin pois enkä enää koskaan voi kuulla hänen nauruaan, en ääntä. Se sattuu ihan uskomattoman paljon. On vain kauniit muistot joita ei kukaan voi koskaan viedä pois.

Katsoin kuolemaa ja kuolevaa silmästä silmään ja kuolema oli kaunis. Tuska oli poissa, oli enää kuoret ja tunne siitä miten kipu oli loppunut.
Kuolemanpelkoni hävisi sillä hetkellä. Kipua ppelkään ja sitä jos joudun (tai joku läheisistäni joutuu) kokemaan tuon saman tuskan läpi.

Mutta vahva tunne siitä että kuollessamme emme kokonaan katoa, auttaa minua jaksamaan. Läheiseni näkee minut koko ajan ja suojelee minua ja lapsiani, se usko on minulla hyvin vahva. Kun minun on aika mennä, rakkaani on minua vastassa.

Kaikkea hyvää sinulle, Chef! Elämä kantaa <3.[/QUOTE]

Hienosti kirjoitettu, paljon koettu! Olen itsekin siinä tilanteessa, että läheiseni vierellä kuljen sinne kohti määränpäätä.. Tällä matkalla se kuolemanpelko jotenkin jää sivummalle, ja tietyillä tavalla sitä jopa odottaa ja toivoo. Matka on raskas, mutta se täytyy tehdä ja haluan myös olla läheiselleni se, joka sen matkan hänen kanssaan kulkee ja mahdollisesti saan olla vierellä ihan loppuun asti. Jokaisella se etappi on edessä, ennemmin tai myöhemmin, joten toivon, että tällä matkalla sivusta kulkijana, saan huomata, ettei se niin paha mörkö olekaan, millaiseksi sen on kuvitellut. Sinulle toivon valtavasti voimia, ja toivotan kaikkea hyvää ja jaksamista päivästä toiseen!Jonain päivänä osaat varmasti arvostaakin jollain tavalla niitä surun täytteisiä hetkiä, ja siitä, että sait kuitenkin hyvästellä sen tärkeän ihmisen<3. Ja sitten kun aikasi on, tapaatte taas.

 

Kiitos teille kaikille :flower:

Nyt mulla on asian suhteen jotenkin rauhallisempi olo. Kun sain sitä eilen pohtia useampaa näkökulmaa käyttäen, niin ainakin nyt tuntuu siltä, että se riitti. En nimittäin ole tätä asiaa nyt enää niin aktiivisesti miettinyt, kuin mitä vielä eilen, kun aloituksen tein

 

Kärsimykseen tottuu, se alkaa tuntua tutulta ja turvalliselta. Terveys ja asioiden meneminen hyvin pelottaa.
Mua joskus pelottaa hyvät ajat enemmän kuin vastoinkäymiset. Pelkään sitäkin että osaatko vaalia niitä hyviä juttuja ja ylläpitää niitä.

 

Kärsimykseen tottuu, se alkaa tuntua tutulta ja turvalliselta. Terveys ja asioiden meneminen hyvin pelottaa.
Mua joskus pelottaa hyvät ajat enemmän kuin vastoinkäymiset. Pelkään sitäkin että osaatko vaalia niitä hyviä juttuja ja ylläpitää niitä.

Kulostaisi kyllä ihan kamalalta, jos pitäisi tottua kärsimykseen...siis että se olisi se, mikä tuntuisi tutulta ja turvalliselta.

Mä luotan kyllä varsin pitkälle siihen, että elämä kantaa. Ja ennen pitkää kaikki paha kääntyy hyväksi. Lapsen sairaus ja siihen liittyvä kuolemanpelko taitaa olla niitä ainoita ja harvoja asioita, joiden kohdalla tilanne on vähän eri.

Mutta muutoin uskon kyllä siihen, että kyllä kaikki kääntyy aina parhain päin. Siihen on helppo uskoa, koska jo 31 vuotta niin on käynyt.