En oikein osaa selittää, että mitä haen takaata...joten saattaa olla, ettei kukaan oikein osaa vastatakkaan, kun kukaan ei tiedä, että mitä tarkoitan. Mutta yritän nyt silti
Kyse on lapseen liittyvästä asiasta. Ensin lapsi sairastuu äkillisesti, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Alkuun heitettiin ilmoille epäilyjä jopa erittäin vakavista asioista, joissa oli jopa riski sille, että lapsi ei selviä. Hyvin pieni riski, mutta näin äidin korvin kuultuna pienikin riski lapsen menettämisen suhteen on aivan liian suuri riski.
Sittemmin tilane meni alamäkeä, ylämäkeä, alamäkeä ja taas ylämäkeä. Ensin siis poissuljettiin kaikki todella vakavat jutut, jonka jälkeen tilanne oli siis paljon parempi. Sen jälkeen kuitenkin tuli takapakkia ja matto vedettiin taas jalkojen alta. Jälleen nousi pelko siitä, että lapsen menettää. Kunnes lopulta kaikki näytti taas hyvältä. Ja tällä hetkellä siis ihan älyttömän hyvältä. Lapsi on nyt tutkittu päästä varpaisiin, eikä mikään viittaa millään lailla sinnepäinkään, että tilanne pahenisi enää piiruakaan, vaan päinvastoin. Ja lapsi onkin siis jo paljon parempaan päin.
Kun ensin kuulet paljon huonoa ja pahaa, jonka jälkeen sinulle sanotaan, että nyt kaikki on hyvin, enää ei ole mitään hätää ja kaikki näyttää itse asiassa paremmalta, kuin mitä edes pitäisi...niin miksi se on jotenkin ihan älyttömän hankala käsittää?
Juttelin tästä eilen ystäväni kanssa ja hän pohti sitä, että josko pelkään. Eli etten uskalla luottaa siihen, että kaikki ihan oikeasti on nyt vihdoinkin hyvin.
Mutta kun ei. Siis uskon kyllä siihen, että nyt kaikki on hyvin. Ja että tästäkin mennään vielä parempaan päin. Takapakkia en pelkää ja vaikka koitankin nyt miettiä, että voiko takapakkia tulla, niin mun mielestäni ei voi. En pidä sitä todennäköisenä...en oikeastaan edes mahdollisena.
Mutta kun en pitänyt todennäköisenä sitäkään, että tilanne muuttuisi näin nopeasti näin hyväksi. Kun ei sen pitäisi mennä niin. Ei sen kuulu mennä niin. Ja siksi mun on jotenkin ihan älyttömän hankala käsittää nykytilannetta. Ennusteen mukaan lapsi ehkä toipuu joskus. Jos toipuu. Välttämättä ei toivu. Luultavasti toipuu, mutta aikaa se tulee viemään kuukausia. Mahdollisesti muutaman vuoden.
Ja mitä sitten tapahtuukaan. Lapsi lähtee toipumaan ennätysvauhtia. Toipuminen on huomattavasti nopeampaa, kuin mitä sen pitäisi olla. Olen haastatellut lääkärit, fysioterapeutit ja kaikki mahdolliset tahot, joten tiedän kyllä, että tämän ei pitäisi mennä näin. En käsitä. Vaikea tajuta koko tilannetta. Ensin oli vaikea ymmärtää, miten terve lapsi niin yhtäkkiä sairastuu...ja nyt on vaikea käsittää, miten sairas lapsi niin yhtääkkiä toipuu.
Kaikki vain taputtavat käsiään iloisena yhteen ja "onnittelevat" siitä, että kaikki kääntyi hyväksi. Niin. Joo. Niinhän siinä kävi. Mutta jotenkaan mä en nyt itse pysy yhtään tilanteen tasalla. Tilanne etenee nopeammin, kuin mitä mun ymmärrykseni. Toki olen iloinen. Mutta ehkä enemmän kuitenkin hämilläni.
Olen nyt jo viikon ollut ihan H-moilasena. Kun en vaan käsitä. Ei kenelläkään sattuisi olemaan mitään vinkkiä siihen, että millä itsensä saa käsittämään silloin, kun ei A) usko sen kummemmin mihinkään ihmeisiin, sillä jokaiselle asialle löytyy kyllä selitys B) ei sitten niin vähääkään usko jumalaan, joten mikään "uskonnollinen" juttu ei asiaa selitä, eikä C) mikään järkikään nyt tilannetta oikein selitä.
Mä voisin melkein sanoa, että wtf? En ymmärrä. Ja se ei mulle oikein sovi. Siis se, etten ymmärrä. Mun täytyy aina saada tietää, ymmärtää ja käsittää. Jos moinen ei onnistu, niin se ei oikein tunnu hyvältä.
Onko jollain muulla ollut vastaavia fiiliksiä?
Kyse on lapseen liittyvästä asiasta. Ensin lapsi sairastuu äkillisesti, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Alkuun heitettiin ilmoille epäilyjä jopa erittäin vakavista asioista, joissa oli jopa riski sille, että lapsi ei selviä. Hyvin pieni riski, mutta näin äidin korvin kuultuna pienikin riski lapsen menettämisen suhteen on aivan liian suuri riski.
Sittemmin tilane meni alamäkeä, ylämäkeä, alamäkeä ja taas ylämäkeä. Ensin siis poissuljettiin kaikki todella vakavat jutut, jonka jälkeen tilanne oli siis paljon parempi. Sen jälkeen kuitenkin tuli takapakkia ja matto vedettiin taas jalkojen alta. Jälleen nousi pelko siitä, että lapsen menettää. Kunnes lopulta kaikki näytti taas hyvältä. Ja tällä hetkellä siis ihan älyttömän hyvältä. Lapsi on nyt tutkittu päästä varpaisiin, eikä mikään viittaa millään lailla sinnepäinkään, että tilanne pahenisi enää piiruakaan, vaan päinvastoin. Ja lapsi onkin siis jo paljon parempaan päin.
Kun ensin kuulet paljon huonoa ja pahaa, jonka jälkeen sinulle sanotaan, että nyt kaikki on hyvin, enää ei ole mitään hätää ja kaikki näyttää itse asiassa paremmalta, kuin mitä edes pitäisi...niin miksi se on jotenkin ihan älyttömän hankala käsittää?
Juttelin tästä eilen ystäväni kanssa ja hän pohti sitä, että josko pelkään. Eli etten uskalla luottaa siihen, että kaikki ihan oikeasti on nyt vihdoinkin hyvin.
Mutta kun ei. Siis uskon kyllä siihen, että nyt kaikki on hyvin. Ja että tästäkin mennään vielä parempaan päin. Takapakkia en pelkää ja vaikka koitankin nyt miettiä, että voiko takapakkia tulla, niin mun mielestäni ei voi. En pidä sitä todennäköisenä...en oikeastaan edes mahdollisena.
Mutta kun en pitänyt todennäköisenä sitäkään, että tilanne muuttuisi näin nopeasti näin hyväksi. Kun ei sen pitäisi mennä niin. Ei sen kuulu mennä niin. Ja siksi mun on jotenkin ihan älyttömän hankala käsittää nykytilannetta. Ennusteen mukaan lapsi ehkä toipuu joskus. Jos toipuu. Välttämättä ei toivu. Luultavasti toipuu, mutta aikaa se tulee viemään kuukausia. Mahdollisesti muutaman vuoden.
Ja mitä sitten tapahtuukaan. Lapsi lähtee toipumaan ennätysvauhtia. Toipuminen on huomattavasti nopeampaa, kuin mitä sen pitäisi olla. Olen haastatellut lääkärit, fysioterapeutit ja kaikki mahdolliset tahot, joten tiedän kyllä, että tämän ei pitäisi mennä näin. En käsitä. Vaikea tajuta koko tilannetta. Ensin oli vaikea ymmärtää, miten terve lapsi niin yhtäkkiä sairastuu...ja nyt on vaikea käsittää, miten sairas lapsi niin yhtääkkiä toipuu.
Kaikki vain taputtavat käsiään iloisena yhteen ja "onnittelevat" siitä, että kaikki kääntyi hyväksi. Niin. Joo. Niinhän siinä kävi. Mutta jotenkaan mä en nyt itse pysy yhtään tilanteen tasalla. Tilanne etenee nopeammin, kuin mitä mun ymmärrykseni. Toki olen iloinen. Mutta ehkä enemmän kuitenkin hämilläni.
Olen nyt jo viikon ollut ihan H-moilasena. Kun en vaan käsitä. Ei kenelläkään sattuisi olemaan mitään vinkkiä siihen, että millä itsensä saa käsittämään silloin, kun ei A) usko sen kummemmin mihinkään ihmeisiin, sillä jokaiselle asialle löytyy kyllä selitys B) ei sitten niin vähääkään usko jumalaan, joten mikään "uskonnollinen" juttu ei asiaa selitä, eikä C) mikään järkikään nyt tilannetta oikein selitä.
Mä voisin melkein sanoa, että wtf? En ymmärrä. Ja se ei mulle oikein sovi. Siis se, etten ymmärrä. Mun täytyy aina saada tietää, ymmärtää ja käsittää. Jos moinen ei onnistu, niin se ei oikein tunnu hyvältä.
Onko jollain muulla ollut vastaavia fiiliksiä?